Espanjalaisesta jalkapallosta

Espanjan jalkapallosarja La Liga alkoi eilen. Pallon potkimisen piti alkaa jo viikko sitten, mutta tuolloin käynnistynyt pelaajayhdistyksen lakko pakotti siirtämään ensimmäisen kierroksen tuonnemmaksi. Toisen kierroksen järjestäminenkään ei ollut kirkossa kuulutettu, vaan espanjalaiseen tapaan sopimukseen pääsystä ilmoitettiin mahdollisimman myöhään, eli juuri ennen toisen kierroksen alkua.

Lakossa on tällä hetkellä myös toinen Euroopan keskeisistä jalkapallosarjoista, Italian Serie A. Pelaajat lakkoilevat siellä samasta syystä kuin naapurimaassa Espanjassa, eli maksamatta jääneiden palkkojen takia. Melkein koko Eurooppa kärsii tällä hetkellä pahoista talousvaikeuksista. Erityisissä ongelmissa on Välimeren alue, kuten Portugalin, Espanjan ja Kreikan kaltaiset löyhän taloudenpidon maat. Vaikeudet heijastuvat jalkapalloon. Turkissa ilmeni sopupeliskandaali, Kreikassa vähennettiin valtion jalkapallolle antamaa määrärahaa ja muualla jätetään kokonaisia kierroksia pelaamatta.

Jalkapallolakkoilun syyt ovat pitkälti samat kuin taloudellisissa vaikeuksissa painivilla valtioilla. Euroopassa on pitkään eletty velaksi, eikä jatkuvaan velan ottamiseen perustuva yhteiskunnallinen ja yksityinen elämä voi kantaa kovin pitkälle. Pohja on tullut vastaan. Espanjan jalkapallosarjan lakko saatiin toistaiseksi sovittua, kun seurat ja pelaajayhdistys sopivat uusista pelisäännöistä. Rästiin jääneet palkat maksetaan ja palkatta pitkään jääneen pelaajan ei enää ole pakko edustaa velkaantunutta seuraa koko sopimuksensa ajan.

Four Four Two -jalkapalloblogissa julkaistiin reilu viikko takaperin tämä tyhjentävä kirjoitus. Se selvittää Espanjan urheiluelämän hetkeksi pysäyttäneen jalkapallolakon syitä ja seurauksia. Ongelmissa ovat lähinnä pienemmät seurat. Ne eivät pysty maksamaan palkkojaan joko huonon taloudenpidon, kehnon urheilullisen menestyksen tai molempien syiden vuorovaikutuksen takia. Pelaajia houkutellaan sopimuksilla, jotka lähentelevät uhkapeliä. Jos seura selviää rahakkaisiin eurooppalaisiin seurajoukkuekilpailuihin, niin toiminta on taattu muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Jos ei, niin silloin ollaan velkakierteessä ja pahoissa vaikeuksissa.

Huomionarvoista lakossa on, että se masinoitiin suurseurojen pelaajien toimesta. Iker Casillasin ja Carles Puyolin kaltaisten megatähtien on helppo olla lakossa, koska heillä on jo ennestään valtavat määrät rahaa tilillä. Jälkimmäinen on kaiken kukkuraksi loukkaantuneena. Pikkuseurojen pelaajilla, joiden toimeentulo perustuu täysin seuroilta saataviin sentteihin, tilanne on paljon vaikeampi. Toki samat alasarjojen pelaajat kärsivät myös eniten nykyisestä epämääräisestä sopimusjärjestelmästä. Lakko oli siis sekä oikeutettu että tarpeen, mutta sen ratkaisu oli tyypillisen espanjalainen. Väliaikaisratkaisu saavutettiin, mutta suurimpien huolenaiheiden ratkaisemista lykättiin tuonnemmaksi.

Ei ole suuri salaisuus, että lähes kaikki jalkapalloseurat ovat valtavissa veloissa. Pallon potkimisen mahdollistavia taloudellisia kiemuroita voi seurata muun muassa tästä erinomaisesta blogista. Monet pienemmät ja suuremmat seurat elävät yli varojensa. Isot seurat noudattavat toimintamallia, jossa he etsivät vanhat velat maksamaan pystyviä uusia rikkaita omistajia, pienien seurojen toiminta puolestaan perustuu menestyksen ja sitä kautta tulevien lisätulojen saamisen uhkapeliin. Koko touhu on karannut niin pahasti käsistä, että amerikkalaistyylisille palkkakatolle olisi kysyntää. Tällaiset rajoitukset tosin tasoittaisivat kilpailutilannetta niin merkittävästi, että suurseurat eivät niihin tule varmasti suostumaan. Ja koska juuri niillä on kabinettien suurin vaikutusvalta ja koska juuri ne keräävät ympärilleen eniten seuraajia, niin jalkapallon kattojärjestöillä on pähkinä purtavanaan talousvyyhdin ratkaisemisessa. Tuleen mieleen, ettei kaikki asiat kertaheitolla ratkaisevaa päätöstä välttämättä ole.

Espanjan valtiolta pääsi jalkapallolakon päättymisen myötä helpotuksen huokaus. Leipä on jo viety kansalta aiemmin, joten sirkushuvien kieltäminen olisi varmasti johtanut mielenosoitusten ja yhteiskunnallisen epätasapainon lisääntymiseen. Mitään ei ole kuitenkaan varsinaisesti ratkaistu. Real Madrid ja FC Barcelona kaapivat edelleen leijonanosan La Ligan televisiotuloista ja maksavat pelaajilleen tähtitieteellisiä palkkoja. Muut seurat joutuvat tyytymään kahden suurseuran yhteiseltä pöydältä putoamiin murusiin. Tilanne on likipitäen sama kuin nykyisessä kapitalistisessa maailmassa. Kilpailu on vääristynyttä, koska isoilla organisaatioilla on paremmat resurssit menestyksen tavoittelemiseen. Menestys ruokkii menestystä. Kasvu ei tosin voi jatkua loputtomasti. Tämän mielessä pitäen on helppo ennustaa, että jalkapallolakot tulevat toistumaan, eivät pelkästään Välimeren alueella vaan myös muualla maailmassa.

Kauko Röyhkän romaaneista

Kauko Röyhkä on loistava muusikko, mutta hänen kirjallinen tuotantonsa ei ole sieltä parhaimmasta päästä. 1980-luvulla Röyhkä kirjoitti kirjoja, jotka olivat huonoja tai korkeintaan keskinkertaisia. Tähän alelaarikategoriaan kuuluvat teokset Tien laidalla Waterloo, Aave, joka maalasi taulun, Oskari Koposen seikkailut ja Magneetti. Varhaistuotannon epätasaisuudesta huomasi, että Röyhkä on parhaimmillaan laulujen sanoittajana. Ei ihme, että hän lopetti vuonna 1987 ilmestyneen Magneetin jälkeen kirjoittamisen toistaiseksi. Sittemmin Röyhkä oppi kirjoittamaan. Monet hänen 1990-luvun ja tämän vuosituhannen kirjoistaan, kuten kirjoitustauon päättänyt ja Finlandia-ehdokkaaksikin päässyt Kaksi aurinkoa (1996), ovat varsin hyviä lukuromaaneja.

Röyhkä sanoo asiat suoraan. Kahdesta auringosta hän on todennut: ”Halusin kirjoittaa romaanin joka olisi mahdollisimman törkeä, kaunis ja epäkirjallinen.” Sellainen kyseinen romaani kieltämättä onkin. Röyhkän kirjat muistuttavat hänen julkisuuskuvaansa, eli ne pyrkivät herättämään keskustelua keinolla millä hyvänsä. Röyhkä on tässä suhteessa oman maineensa vanki. Muusikkonakin häntä on alettu kunnolla arvostaa vain kypsällä iällä, kun nuoruuden levyjä pidettiin 1980-luvulla lähinnä vitseinä. Röyhkeyksiä mielellään lateleva Kauko Röyhkä on taiteilijanimi, jonka takaa löytyy arkisemman kuuloinen Jukka-Pekka Välimaa. Syntyy vaikutelma, että Välimaa huutelee Röyhkä-nimen takaa. Välillä huutelu on tietysti tarpeen. Useimmat Röyhkän julkaistut romaanit sisältävät runsaasti seksuaalista kuvastoa. Tämä on toisaalta piristävää, sillä Suomen kaltaisessa puritaanisessa maassa seksuaalisuus on perinteisesti ollut arka aihe, ja toisaalta rasittavaa, kun kirjassa muhinoidaan joka toisella sivulla.

Röyhkän uusin romaani, Kreikkalainen salaatti, kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Mitä kirjoihin tulee, niin seksi vie helposti huomion olennaisesta. Röyhkän uudet romaanit tunnistaa helposti, sillä kaikki ne ovat noin 200 sivun mittaisia, helppolukuisia ja revitteleviä. Kun kirjoittaja yritti vielä 1980-luvulla olla ainakin jossain määrin vakava, niin viimeistään Kahden auringon jälkeen hän uskalsi kirjoittaa omalla suorasukaisella tyylillään. Uudet romaanit ovat Röyhkän parhaimpia kirjallisia töitä, vaikka niitä tuskin tullaan satojen vuosien päästä klassikkoina muistelemaan. Uudemmille kirjoille on yhteistä ennen kaikkea se, että ne alkavat ikään kuin tapahtumien keskeltä ja jättävät lopussa tarinan kesken. Viimeiset käänteet jätetään lukijan pääteltäväksi. Onnistuneimmasta päästä on vuonna 2006 julkaistu Avec. Avecissa Röyhkä on onnistunut kirjoittamaan kertomuksen, joka on vimmainen ja hyvin rytmitetty. Kokonaisuus on tasapainossa, kuten tarinavetoisessa romaanissa kuuluukin.

Kreikkalainen salaatti on sekin hyvin rytmitetty. Romaanin kolme lyhyehköä tarinaa risteilevät keskenään tavalla, joka kertoo kirjailijan ammattitaidosta. Välillä päähenkilöt jopa tapaavat ohimennen toisensa. Kaikki jää kuitenkin röyhkämäisesti levälleen. Uuden romaanin kannalta ikävin asia on, ettei yksikään kolmesta tarinasta ole erityisen kiinnostava. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, vaikka yksi heistä sattuukin olemaan lesbo. Henkilöiden tavallisuudessa ei tietenkään olisi mitään pahaa, jos itse teksti olisi korkeatasoista. Näin ei kuitenkaan ole. Uuden romaanin nimi tuo tietysti nykylukijan mieleen Kreikasta käynnistyneen Euroopan talouskriisin, mutta tätä Röyhkä ei korosta. Kreikkalaisen salaatin päähenkilöt kärsivät kaikki jonkinlaisista henkilökohtaisista kriiseistä, ja kaikki lähtevät Kreikkaan lomalle lepuuttamaan hermojaan, mutta mitään sen kummempaa ei tapahdu. Röyhkän tunteva lukija jää odottamaan jotain räväkämpää, kuten lenteleviä astioita ja murhia. Ehkä kirjoittaja on seestynyt.

Kreikkalaisesta salaatista tulee mieleen Röyhkän toinen romaani, vuonna 2007 ilmestynyt Job. Senkin luki nopeasti, mutta kokonaisuudesta ei jäänyt mitään käteen. Röyhkän kaikki kirjat voisikin luokitella ajanvietekirjallisuudeksi. Niitä ei kannata yrittää älyllistää. Kun lukija jättää aivonsa narikkaan, niin Kreikkalaisen salaatin parissa voi viettää muutamia mukavia hetkiä. Samalla pitää kuitenkin muistaa, että vaikka joskus 1800-luvulla Röyhkä olisi todennäköisesti lynkattu, koska hänen kirjoissaan kiroillaan ja ollaan viriilejä, niin 2000-luvulla hänen edustamansa paheellisuus on arkipäivää.

Pessimismistä

Itävaltalainen Thomas Bernhard on peripessimisti. Häntä pidetään syystä eräänä saksalaisen nykykirjallisuuden tärkeimmistä nimistä, vaikka hän karttoikin elämänsä aikana kaikenlaisia tunnustuksia kuin ruttoa. Bernhard kouluttautui soittamaan klassista musiikkia Salzburgin Mozarteumissa, mutta löysi lopulta elämänsä tarkoituksen kirjallisuudesta. Musiikkikoulutuksen huomaa esimerkiksi siitä, että hänen kirjansa ovat melodisia. Kappalejakoja ei juuri ole, toistoa käytetään tehokeinona ja pitkät lauseet tarjoavat haastetta parhaallekin kääntäjälle. Kuvailisin Bernhardin tekstejä adjektiivilla melodinen, jos hänen kirjansa eivät olisi niin läpikotaisen pessimistisiä ja vailla uskoa minkäänlaiseen hyvyyteen.

Bernhard ei pidä ihmisistä eikä heidän muodostamaa yhteiskuntaansa juuri minään. Hänen penseytensä aistii haastatteluista, kuten tästä englanniksi käännetystä keskustelusta. Pessimismi on kuitenkin myös voimavara. Romaanissa Haaskio Bernhard kirjoittaa elämänilonsa menettäneestä pianistista, joka ei kuitenkaan tee itsemurhaa, vaan käyttää kaiken aikansa musiikin harjoittamiseen. Kirjan pianisti, kanadalainen ja niin ikään Mozarteumissa opiskellut Glenn Gould, oli todellinen henkilö. Hän ja Bernhard tunsivat toisensa musiikkiopiston ajoilta. Gould jätti lahjakkuudellaan muut varjoonsa. Näin tapahtui Haaskiossa esitetyn näkemyksen mukaan siksi, että Gould ymmärsi lahjakkuutensa ja omisti sille maanisesti koko elämänsä. Muut, Bernhard mukaanlukien, jäivät pelkiksi harrastelijoiksi.

Kriitikot hyökkäävät mielellään Bernhardia vastaan. Hänen romaaninsa ovat omaelämäkerrallisia, eikä niissä säästellä Itävallan valtiota, Salzburgin kaupunkia tai itävaltalaisia ihmisiä. Bernhard parjaa toistuvasti kotimaataan. Hän työskenteli urallaan myös teatterissa ja kirjoitti useita sapekkaita näytelmiä. Romaanissa Hakkuu haukutaan nimillä muutamia kirjoitusajankohtana (1970-luvulla) vaikuttaneita teatteri-ihmisiä. Kulttuuriväen mitta täyttyi viimeistään siinä vaiheessa, kun Bernhard ilmoitti testamentissaan kieltävänsä kaikkien kirjojensa julkaisamisen Itävallan rajojen sisällä. Tässä upeaa klassista musiikkia tuottaneessa ja Hitlerin kanssa veljeilleessä kansakunnassa on jotain mätää, kuten Bernhardin kanssapessimistien Michael Haneken ja Elfriede Jelinekin tuotannoista voi päätellä.

Lurra Editions on hiljattain julkaissut ensimmäisen osan Bernhardin viisiosaisesta elämäkerrasta. Teos sisältää proosallista tekstiä, mutta eroaa tekijän muista kirjoista perustumalla vain ja ainoastaan tositapahtumiin. Bernhard kuvaa lapsuuttaan Salzburgin kaupungissa. Se oli ensin natsismin ihannoin ja sitten fundamentalistisen katolisuuden merkitsemä. Kirjoittaja ei tee mitään eroa näiden kahden suuntauksen välillä. Asiaa jopa alleviivataan, kun Bernhardin sisäoppilaitoksen seinällä pitkään roikkunut Hitlerin kuva korvataan Jeesuksen kuvalla. Maailma nähdään mielettömänä kamppailuna, jossa vain vahvat pärjäävät.

Syy-elämäkerran Parnassoon taannoin arvostellut Herman Raivio hyökkää Bernhardia vastaan perinteisin humanistisin argumentein. Raivion mukaan on väärin, ettei Bernhard näe ihmiskunnan hyviä puolia. Yhtä lailla on tuomittavaa, ettei Bernhard ehdota ratkaisuja mainitsemiinsa ongelmiin. Hänen tuotantonsa ei siten ole humanistisen rakentavaa tai edes hyväntahtoista. Niinpä melkein koko Raivion kritiikki on kirjoitettu ironiseen sävyyn: ”Koulun johtaja jakelee korvapuusteja oppilailleen ja nämä kiusaavat heikompiaan. Pienikokoista maantiedonopettajaa ja rampaa oppilastoveria rääkätään järjestelmällisesti. Kaikki osallistuvat rituaaliin. Siitä on luonnollisesti vain askel uhrin tappamiseen, siitä kansanmurhaan ja niin edelleen.”

Raivion kaltaiset lukijat tuntevat itsensä loukatuiksi aina, kun Bernhardin kaltainen vahvan persoonallisuuden omaava kirjailija esittää eriävän mielipiteensä maailman menosta. Helposti päädytään lisäksi siihen argumenttiin, ettei maailmassa tapahtuvia ikäviä asioita pidä näyttää tai kuvailla, koska ne saattaisivat loukata tai järkyttää joitakin. Tämä on hölmö päätelmä.

Bernhard kirjoittaa eräästä todellisuudesta. Se on hänen todellisuutensa, eikä meillä ole mitään syytä hyökätä sitä vastaan, oli se sitten kuinka pessimistinen hyvänsä. Samaa mieltä ei tarvitse olla, kunhan vähintään myöntää Bernhardin kirjoittavan kauniita lauseita. Suomennoksissakaan ei ole yhtään ylimääräistä sanaa, vaikka Bernhard käyttää runsaasti toistoa ja vatvoo pitkään samaa asiaa. Ja jos kasvatuslaitosten, kansallissosialismin läpitunkemien kulttuurien ja fundamentalistiuskovaisten kaltaisiin yhteisöihin tutustuu pintaa syvemmältä, niin Bernhardin Syyssä esittämä kuvaus ei tunnu lainkaan liioittelulta. Ihminen kun on luonnostaan paha.