Jaan Kross: Keisarin hullu

Hulluuden kirja

Jaan Kross: Keisarin hullu, romaani, WSOY 2010 (Juhani Salokannel suom.)

Virolaisen Jaan Krossin tunnetuimpiin romaaneihin kuuluva Keisarin hullu julkaistiin vuonna 1978. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1982, jonka jälkeen kirjasta on otettu lukuisia painoksia. Kross nousi meillä verrattain hitaasti suosioon, mutta hiljattaisen kuolemansa aikoihin häntä pidettiin jo yhtenä merkittävimmistä virolaisista kirjailijoista. Keisarin hullun on suomentanut Juhani Salokannel, joka tunnetaan Krossin ja muun virolaisen kulttuurin aktiivisena tuojana meidän maahamme. Salokannel on hyvä suomentaja, jonka lisäksi hänen omista kirjoistaan kannattaa lukea Krossia ja Viron historiaa käsittelevä kirja Sivistystahto (WSOY, 2008).

Keisarin hullu kertoo vuosina 1787–1836 eläneen Timotheus von Bockin vaiheista. von Bock oli todellinen henkilö. Hän oli aatelismies, joka pääsi ystävällisiin väleihin muun muassa Venäjän silloisen keisarin Aleksanteri I:n kanssa. Liiviläinen aatelinen erehtyi kuitenkin esittelemään keisarille laatimaansa perustuslakiluonnosta. von Bock sai tästä hyvästä vihamiehiä, jotka juonittelivat hänen selkänsä takana, leimasivat von Bockin hulluksi ja järjestivät hänet vankilaan. Kymmenen vuoden vankilakautensa aikana hän kirjoitti monia sekavia tekstejä. Niitä esitellään Keisarin hullussa ikään kuin vasta löydettyinä dokumentteina. Oliko von Bock mielenvikainen vai ei, se jää lukijan päätettäväksi. Hän oli joka tapauksessa romanttinen ja idealistinen hahmo, joka kantoi huolta yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista.

Keisarin hullu on klassista Krossia, sillä siinä todelliset henkilöt, tapahtumat ja paikat sekoittuvat keksittyihin seikkoihin. Monia vastoinkäymisiä kokeneen van Bockin vaiheita seurataan herkullisen tarkasti. Keisarin hullu kuuluu realistisen kirjallisuuden tyylisuuntaukseen, jossa asioita, ihmisiä ja esineitä pyritään kuvamaan mahdollisimman tarkasti. Tässä suhteessa se muistuttaa tuttuja ja turvallisia lukuromaaneja, vaikka nykylukija pystyykin yhdistämään kirjan tapahtumat Neuvostoliiton ja Viron suhteisiin 1900-luvulla. On oikeastaan ihme, että romaani ylipäätään julkaistiin Neuvostoliiton tiukan sensuurin alla. Keisarin hullun tekee erinomaiseksi se, että se toimii sekä pinnalta että pintaa syvemmältä. Tässä suhteessa se täyttää klassisen romaanin tunnusmerkit.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Jaan Kross: Rakkaat kanssavaeltajat I & II

Pettymysten ja täyttymysten kronikka

Jaan Kross: Rakkaat kanssavaeltajat I & II, elämäkerta, 2005 ja 2010 (Jouko Vanhanen suom.)

Jaan Kross (1920-2007) eli vaiherikkaan elämän. Hän on historiallisista romaaneistaan tunnettu virolainen kirjailija, joka ehti elämänsä aikana kokemaan monia maansa kokemia mullistuksia. Krossin tunnetuimpia kirjoja ovat muun muassa yli tuhannen sivun mittainen Uppiniskaisuuden kronikka (1970-1980, suom. 2003) sekä tässä lehdessä arvosteltu Keisarin hullu (1978, suom. 1982). Virolaisen merkkimiehen itsensä kirjoittamista Rakkaat kanssavaeltajat -elämäkerroista muodostuukin todellinen pettymysten ja täyttymysten kronikka.

Rakkaat kanssavaeltajat -kirjoissa ei juuri mainita Krossia itseään. Kirjailija häivyttää itsensä taustalle, josta käsin hän käy läpi tapahtumia, ihmisiä ja paikkoja. Niitä riittää, sillä esimerkiksi jälkimmäisen kirjan henkilöluettelossa on lähemmäs tuhat henkeä. Kross ehti moneen, mutta enimmäkseen hän kirjoittaa kohtaamistaan ihmisistä. Siksi onkin hyvä, että toisen kirjan loppuun on lisätty kirjailijan pojan Märten Krossin lyhyt kuvaus isästään. Se täydentää kokonaisuuden, jonka kääntäminen virosta suomeksi on varmasti ollut vaativa työ.

Kross eli suurimman osan elämästään Virossa, jota Neuvostoliitto miehitti. Hänet suljettiin vankilaan, kuljetettiin Siperiaan ja estettiin pitkän aikaa tekemästä kirjoittajan työtään. Silti Rakkaat kanssavaeltajat ei ole katkera kirja. Se on kuvaus toivonsa säilyttävästä ja työtä tekevästä virolaisesta miehestä. Tässä suhteessa se on siis täysi vastakohta esimerkiksi Sofi Oksasen menestysteokselle Puhdistus, jossa Neuvostoliiton aikainen virolainen yhteiskunta näyttää luotaantyöntävältä paikalta. Kross itse ei ollut missään vaiheessa neuvostovallan puoltaja, vaan hän teki ahkerasti töitä Viron itsenäisyyden puolesta.

Toive toteutui. Siinä missä Rakkaat kanssavaeltajat I keskittyy Krossin lapsuuteen ja nuoruuteen, toisessa osassa edetään Viron uuteen itsenäistymiseen saakka. Länsivallat antoivat toisen maailmansodan jälkeen jo kertaalleen itsenäistyneet Baltian maat Neuvostoliitolle. Tämä oli rikos, jota Kross ei koskaan antanut anteeksi. Silti Kross keskittyy elämäkerroissaan rakkauteen. Kirjat ovat arvokas historiallinen ja kulttuurihistoriallinen lähde, johon meidän suomalaistenkin on hyvä tutustua. Olihan hyvin lähellä, ettei Neuvostoliitto miehittänyt meitäkin.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Eino Santanen: Punainen seinä

Runo törmää seinään

Eino Santanen: Punainen seinä, runoja, Teos 2010

Eino Santasen kaksi ensimmäistä kokoelmaa, Kuuntele, romantiikkaa (Tammi 2002) ja Merihevonen kääntää kylkeään (Teos 2007), esittelivät hänet äkkivääränä ja lahjakkaana uuden runouden äänenä. Kirjat saivat ristiriitaisen vastaanoton. Esikoisen kohdalla ei osattu päättää, että kannattaako kirja ottaa tosissaan vai tulisiko sitä lähestyä vitsinä. Seuraavan julkaisun kohdalla oltiin paremmin jäljillä, sillä se ymmärrettiin ja palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla. Ristiriitainen kritiikki ei kuitenkaan laantunut, joten johonkin hermoon Santanen oli selvästi osunut.

Kolmas kokoelma, osuvasti nimetty Punainen seinä, jatkaa edellisten kirjojen jalanjäljillä. Kuuntele, romantiikkaa tarkasteli ironisesta näkökulmasta muun muassa luontoa ja kaupunkeja. Merihevonen kääntää kylkeään puolestaan leikitteli mainosten ja todellisuuden välisillä jännitteillä. Punainen seinä jatkaa samojen aiheiden käsittelyä. Kirja ottaa kantaa maailman menoon, mutta pilke silmäkulmassa. Santasen tähänastisia kokoelmia tulisikin lukea trilogiana ja maailmankuvana.

Lukija törmää helposti seinään Santasen tekstien edessä. Kriitikoidenkin on ollut ilmeisen vaikea tarttua Punaiseen seinään, sillä tähän mennessä ilmestyneistä kritiikeistä huokuu ihmetys ja hämmennys. Vielä kolmannenkaan samoja teemoja käsittelevän kokoelman kohdalla ei ilmeisesti osata päättää, että mistä näkökulmasta Santasta tulisi lähestyä. Tekstit ovat toki vaikeita. Ne käyttävät kaikille tuttua kieltä, mutta vääntelevät sitä odottamattomalla tavalla. Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella säkeistä, kuten ”Ja kuitenkin vaanimassa pusikoissa erinäisiä möykkyjä”? Kuva on toki huvittava, mutta merkitystä siinä ei tunnu olevan.

Punaisessa seinässä on muutamia hahmoja, kuten mies, nainen, toimistotyöntekijä Kimmo ja nimeämätön entinen pornotähti. He ovat karikatyyrejä, joiden kautta maailmaa peilataan. Elämä nähdään kaoottisena kokemuksena, johon yhtä aikaa sekava ja tasapainoon pyrkivä teksti pyrkii viittaamaan. Punainen seinä toteuttaa Santasen poetiikkaa, jonka mukaan kaikki pitää ottaa yhtä aikaa mahdollisimman vakavasti ja vitsinä. Kirjan lopussa olevat peilirunot antavat vihjeen Santasen tuotantoon. Ne näyttävät ensi vilkaisulla toistensa kopioilta, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa runot erilaisiksi. Tekijä iskee lukijalle silmää, tarttuu tätä kädestä ja vie yhtä aikaa tuttuun ja vieraannuttavaan maailmaan. Santasen kaikki kolme kokoelmaa ovat merkittäviä kuvia ajasta jossa elämme.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com