Jyrki Pellisen runoista

Jyrki Pellinen on suotta painettu villaisella, ainakin jos vertaa samaan aikaan hänen kanssaan aloittaneisiin tai kirjoittaneisiin runoilijoihin, kuten Pentti Saarikoskeen, Eeva-Liisa Manneriin tai Paavo Haavikkoon. Pellinen on heidän kanssaan samaa sarjaa niin tuotantonsa laajuuden kuin sen laadunkin suhteen, vaikka ei koskaan olekaan nauttinut samanlaista arvostusta.

Pellinen kirjoittaa edelleen. Hän on julkaissut nelisenkymmentä runo- ja proosateosta, jonka lisäksi hän on myös toiminut taidemaalarina. Pellinen tunnetaan kuitenkin runoilijana. Hän on voittanut monia palkintoja, vaikka ei lukevan yleisön silmissä nautikaan vastaavaa arvostusta kuin edellä mainitut jättiläiset.

Leevi Lehto on kirjoittanut Pellisestä, että ”silloin ajattelen Jyrki Pellistä, s. 1940. Radikaalisti avoimen poetiikan kehittäjää, josta ei todellakaan koskaan – kesken runonkaan – ole voinut tietää, mitä hän seuraavaksi sanoo. Superlahjakkuutta, joka vielä kypsällä iälläkin osoittaa kiitettävää vimmaa kirjoittaa koko tuotantonsa uudelleen. Ja runoilijaa, jota ei tosiaankaan vähään aikaan ole näkynyt julkisuudessa – ei suurten, keskikokoisten eikä pienten julkaisemana.” Yllätyksellisyys on avain Pellisen tuotantoon. Yllätyksellisyyden poetiikka, jota Pellinen toteuttaa, tarkoittaa ettei hänen runojensa kulkua voi päätellä ennalta. Hän voi niin tahtoessaan olla yhtä aikaansa edellä kuin samana vuonna syntynyt Kari Aronpuro, mutta taitaa myös esimerkiksi lyhyet luontorunot.

Monen runoilijan tuotannosta paljastuu asioita, joita he tahtoen tai taitomattaan toistavat. Pellinen on toista maata. Hän on kirjoittanut kaikenlaista runoutta ja aina yllättävällä tyylillä. Kuuskajaskari (1964) on maalailevaa proosarunoa, Lauttasaari (1977) kuvaa runoilijan lapsuudenmaisemia ja Rakkautta pöytävuorella (2007) on lyhyttä ja aistivoimaista runoutta. Pellinen osaa kirjoittaa sekä pitkästi että lyhyesti. Runojen aihepiirikin on sen verran laaja, että sitä on turha lähteä tässä erittelemään. Kirjaluetteloa vilkaisemalla saa käsityksen poikkeuksellisesta luomisvoimasta.

(Jyrki Pellisen runo Blast #2:ssa.)

(60-vuotiaasta) Leevi Lehdosta

(Kirjoitettu Leevi Lehdon 60-vuotissyntymäpäiväksi 23.2.2011)

Leevistä, Leeville

Opiskelin Kriittisessä korkeakoulussa vuosina 2006–2008. Tähän aikaan kirjoittajakoulussa opettivat muun muassa Eino Santanen, Harry Forsblom, Hannu Simpura, Merja Virolainen ja Leevi Lehto. Muistan hyvin, kuinka vaikuttunut olin Lehdon ensimmäisestä luennosta. Olin vielä koulun aloittaessani melko tietämätön kirjallisista piireistä, enkä ollut tutustunut kuin pintapuolisesti yhdenkään opettajani tuotantoon. Tiesin, että Santanen ja Lehto olivat runoilijoita, kuten olin myös lehteillyt Simpuran ja Virolaisen proosaa. Olin kirjallisilta mieltymyksiltäni konservatiivinen, enkä nähnyt kokeilevien tekstien arvoa. Lehdon luennot muuttivat käsitykseni.

Opin Kriittisessä korkeakoulussa arvostamaan kaikkea kirjallisuutta. Opin myös kirjoittamaan itse. En edelleenkään kirjoita kokeilevasti, vaikka olen yhden cut-up-runoja sisältävän kokoelman julkaissutkin, mutta luen mielelläni kaikenlaista kirjallisuutta ja kaikkia kirjailijoita. Olen tästä kiitollinen Lehdolle, sillä juuri hän herätti minussa lopulta kiinnostuksen kirjallisuuteen. Lehdon luennot eivät olleet akateemisia. Hän ei käsitellyt perinteisiä aiheita tai perinteisiä kirjailijoita. Tai käsitteli, mutta omalla tavallaan. Lehdon mieltymys esimerkiksi Eino Leinon runouteen on hyvin tiedossa, mutta Lehto tarkasteli Leinonkin runoutta uudelta kantilta. Lehdon verkostakin löytyvä rap-versio Leinon Tuulikannel-runosta tasapainottelee onnistuneesti korkean taiteen ja huumorin välimaastossa.

Lehto antoi Kriittisen korkeakoulun luennoillaan esimerkkejä kirjailijoista ja muista taiteentekijöistä, joihin hän kehotti oppilaitaan tutustumaan. Välillä mainittiin Leinon kaltaisia klassisia nimiä, mutta suurin osa Lehdon suosikeista oli nykyisempiä kirjailijoita jotka tekivät työnsä toisin. Äkkiseltään muistan Lehdon maininneen ainakin Christian Bökin, James Joycen, Charles Bernsteinin ja monia muita tekijöitä. Omiin romanttis-lyyrisiin runoihini Lehto ei myöskään suhtautunut väheksyvästi, vaikka vaatikin niihin lisää särmää ja odottamattomia ratkaisuja. Opin hänen rakentavasta palautteestaan ennen kaikkea sen, ettei kirjoittaja saa kangistua kaavoihinsa vaan hänen pitää aina pyrkiä kehittymään ja näkemään toisin.

Käännekohta tuli vuonna 2007, kun Lehto alkoi suunnitella Ntamo-kustantamon perustamista. Lehto mainitsi asiasta minulle. Hän ehdotti, että julkaisin ensimmäiset runoni juuri Ntamon kautta. Ajatus tuntui hyvältä. Vuoden mittaan syntyikin vuoden 2007 lopussa julkaistu kirja, joka sai nimekseen Yökiipijä. Lehto oli jonkin verran mukana teoksen korjailussa ja runojen valitsemisessa. Kyseessä onkin kirja, joka on yhdistelmä omaa romanttista lyriikkaani ja lehtomaista kokeilevuutta. Yökiipijän runot ovat aiheiltaan tavanomaisia, mutta toteutukseltaan säksättäviä ja hyppeleviä. Tämä on tarkoituksellista.

Toisessa Ntamolta julkaisemassa kokoelmassani, Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä, olin cut-up-runouden pauloissa. Ajatuksen cut-up-kokoelman tekemisestä sain Lehdolta. Se edusti juuri sellaista toisin tekemisen ja uuden ja vanhan yhdistelmää, josta kiinnostuin päivä päivältä enemmän. Tarjosin kirjaa ensin muutamalle muulle kustantamolle, mutta se löysi lopulta hyvän kodin Ntamosta. Cut-up-runot sopivat Ntamon repertuaariin, sillä kustantamo on muutaman toimintavuotensa aikana profiloitunut ennen kaikkea runouden julkaisijana. Ntamo on kulttuuriteko, Lehdon urotyö, joka on tuonut lukijoiden saataville paljon kiinnostavaa kirjallisuutta.

Olen nyt siirtynyt eteenpäin, Ntamolta Teokselle, mutta Lehdon vaikutus työssäni ja tekemisessäni tuntuu edelleen. Haluankin toivottaa Lehdolle onnea hänen 60-vuotissyntymäpäivänään, sillä ilman häntä monia meistä uusista ja vanhoista kirjoittajista ei olisi. Hyvää syntymäpäivää, Leevi!

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Jan Kaus: Tähtiä ja neonvaloja

(Julkaistu Viro.nytin numerossa 1/2011)

Hienovaraista proosaa

Jan Kaus: Tähtiä ja neonvaloja, lyhytproosaa, NyNorden 2010 (Raija Hämäläinen suom.)

Jan Kaus on monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu muun muassa runoja ja proosaa. Hänet tunnetaan myös kääntäjänä, esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin virontajana. Tähtiä ja neonvaloja on Raija Hämäläisen suomentama proosavalikoima, joka sisältää lyhyitä katkelmia. Sen alkuteos, Miniatuurid, on yhdistelmä eri tyylejä. Tähtiä ja neonvaloja ei olekaan pelkkä novellikokoelma, sillä sen tekstit ovat paikoin hyvinkin runollisia. Kirja onkin yhdistelmä proosarunoa ja proosaa.

Fragmenteista ei tule hullua hurskaammaksi. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä teksti on kaunista. Tallinn-Väike -katkelma alkaa seuraavasti: ”Unissa sieltä löytyvät kaikki ne kirjat joita tuolloin tuli ikävöityä.” Kausin tarinoiden taustalla on virolaisuus ja Viro, mutta katkelmat liikkuvat unen ja sattuman maisemissa. Yllättävätkään käänteet eivät ärsytä, jos niitä lähestyy runouden logiikalla. Kaikkea ei pidä ottaa kirjaimellisesti, vaan hyvin kirjoitettu teksti tarjoaa lähinnä ymmärrykseen auttavia vihjeitä.

Hämäläinen on hyvä kääntäjä. Tähtiä ja neonvaloja on hienovaraista proosaa, jonka suomentamisessa saa olla tarkkana. Hämäläinen suoriutuu kuitenkin urakastaan sen verran hyvin, että hän voisi kääntää Kausia lisääkin. Seuraavat kirjamessut (joissa Viro on teemamaana) ovat nimittäin melkein oven takana.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com