Kaukaisesta maasta

Kansi

Kaukainen maa on kolmas runokokoelmani. Se on kokonaisuus ja uusi alku. Se on ensimmäinen osa sarjasta, joka tulee käsittämään kaksi tai kolme osaa.

Kaukaisessa maassa ollaan matkalla. Suuntana on kaukainen maa, yhtä aikaa tavoittamattomissa ja saavutettavissa oleva paikka. Runoissa matkataan, mutta ollaan myös vielä lähdössä ja jo perillä. Teksti käsittelee lähtemisen, matkaamisen ja saapumisen mahdollisuuksia.

Kansi on vihje kirjan ymmärtämiseen. Kannessa on maapallo ja sen mantereista Afrikka. Afrikka on ihmisen alkukoti, kaiken elämän lähde. Me haluamme palata.

Kokoelmaan ovat vaikuttaneet Paavo Haavikon, Eeva-Liisa Mannerin ja Pentti Saarikosken kaltaiset tutut nimet, mutta myös Tomas Tranströmer, Göran Sonnevi ja Gunnar Björling, sekä muut ruotsalaiset tai ruotsiksi kirjoittaneet runoilijat. Kaukaisen maan runot yhdistelevät uutta ja vanhaa.

Tranströmer on sanonut kirjoittavansa ”aina rajalla, ulkoisen maailman ja sisäisen maailman rajalla.” Hän kutsuu tätä rajaa totuudenkynnykseksi, ja Kaukainen maa sisältää pilkahduksia tästä totuudesta. Se on ensimmäinen askel pitkällä ja vaivalloisella matkalla. Samalla se on matka.


(Tämä on laajennettu versio tekstistä, joka löytyy Teoksen sivuilta.)

Vierivistä kivistä

The Rolling Stones, 1972

Viime vuonna julkaistiin uudelleen The Rolling Stonesin paras pitkäsoitto, Exile On Main Street. Se viimeisteli jatkuvan nousukiidon, jossa yhtye oli ollut oikeastaan vuoden 1964 esikoislevystään lähtien. Väliin mahtui tosin kehnompaakin materiaalia, kuten vuoden 1967 Their Satanic Majesties Request, mutta vuoden 1972 Exile On Main Street on The Rolling Stonesin selkeästi paras albumi. Se on myös yhtyeen viimeinen loistava pitkäsoitto, sillä sen jälkeen julkaistut levyt ovat yksittäisiä hienoja kappaleita lukuun ottamatta olleet pelkkää roskaa.

Exile On Main Streetin levytyksestä liikkuu mielenkiintoisia tarinoita. Verottajaa pakoon lähtenyt yhtye äänitti albumin pohjan Etelä-Ranskassa ja viimeisteli työn myöhemmin Los Angelesissa. Nauhoitukset aloitettiin kitaristi Keith Richardsin ostamassa suuressa 1800-lukulaisessa kartanossa, jossa inspiraationa toimivat alkoholi ja huumeet. Richards käytti heroiinia ja paikalla nähtiin muun muassa William S. Burroughsin kaltaisia hämäriä tyyppejä. Yhtye oli paikalla milloin mitenkin, mutta Exile On Main Streetin kappaleet äänitettiin pääasiassa öiseen aikaan.

Tuloksena oli loistava albumi. Exile On Main Street on tuplalevy, jolla ei ole yhtään huonoa kappaletta. Sillä ei myöskään ole yhtään The Rolling Stonesin tunnetuimmista kappaleista, vaikka lauluista muun muassa Tumbling Dice ja Happy ovat myöhemmin saaneet klassikon aseman. Edellisten The Rolling Stones -levyjen ongelmahan oli, että niillä oli muutamia (Paint It, Black, Sympathy for the Devil, Brown Sugar) muuta materiaalia korkeatasoisempia lauluja. Exile On Main Streetillä tätä ongelmaa ei ole, sillä levy on tasaisen laadukas. Sen kaoottinen tuotanto tuotti tällä kertaa yllättävän hyvän tuloksen.

Aikalaiskriitikot eivät Exile On Main Streetistä välittäneet. Heidän mukaansa se ei ollut kummoinen kokonaisuus, vaikka monien mielipide on myöhemmin muuttunut. Levyn aikoinaan lyttyyn haukkunut Rolling Stone -lehti listasi sen myöhemmin 500 parhaan koskaan julkaistun levyn joukkoon. Moinen takinkääntö on oikeastaan kummallista, sillä Exile On Main Street ei ole runsaasta kappalemäärästään huolimatta mitenkään vaikea albumi. Se on tarttuva levy, jonka erinomainen musiikki vaihtelee kantrista bluesiin ja jopa souliin asti.

The Rolling Stones on aina hallinnut lukuisia musiikkityylejä ja Exile On Main Street on eräs yhtyeen rönsyilevimmistä levyistä. Levyllä on jopa gospel-musiikkia, kuten ohjaaja Martin Scorsesen konserttitaltiointinakin myöhemmin tunnetuksi tulleessa laulussa Shine A Light. Vierivät kivet ovat Exile On Main Streetin jälkeen sammaloituneet markkinointikoneeksi, mutta vuoden 1972 levyn kuunteleminen palauttaa mieleen hienon musiikin jota he tekivät.

U2:sta

Edge ja Bono

U2:ssa minua on aina eniten häirinnyt heidän epätasaisuutensa. Heillä on loistavia kappaleita, kuten Sunday Bloody Sunday, With Or Without You ja Sweetest Thing, mutta jokainen levy jättää toivomisen varaa. Viimeisin kuolematon kappale, One, on sekin niinkin kaukaa kuin vuodelta 1991.

Edelleen jatkavan yhtyeen tasaisin (ja ehkä myös tasapaksuin) levy on vuonna 1991 ilmestynyt Achtung Baby, jolta myös mainittu One löytyy. Brian Enon tuottama Achtung Baby on tasaisin U2;n tekemä kokonaisuus, vaikka sitä tuskin tullaan muistelemaan lämmöllä muutaman vuosikymmenen päästä.

Minulle U2 onkin aina merkinnyt yhtyettä, jonka levyiltä löytyy sekä hienoja että huonoja kappaleita. Vuoden 1983 War sisältää Sunday Bloody Sundayn ja New Year’s Dayn, hyviä molemmat, mutta myös kahdeksan muuta täysin yhdentekevää laulua. Seuraavan vuoden The Unforgettable Fire sisältää klassikon Pride (In The Name Of Love), mutta muu levy on jälleen tasapaksu ja tympeä.

U2:n paras albumi on vuonna 1987 ilmestynyt The Joshua Tree. Se sementoi yhtyeen suosion, mutta myös musiikillisen tyylin josta se on edelleen tunnettu. Laulaja Bono antaa The Joshua Treen lauluissa kaikkensa, eikä kitaristi Edgen yksinkertainen (ja efekteillä jylinäksi kohotettu) soitto ole sekään hassumpaa.

The Joshua Treessä olisi itse asiassa aineksia täydelliseksi levyksi. Se alkaa kolmella uskomattoman hienolla kappaleella, joiden jälkeen onkin tiedossa ihmeellinen romahdus. Kaikki paukut käytetään alussa. Where The Streets Have No Name, I Still Haven’t Found What I’m Looking For ja With Or Without You ovat tunnustettuja klassikoita. Harva kuitenkaan muistaa Red Hill Mining Townin tai Exitin kaltaisia myöhempiä lauluja.

Eniten U2:ssa minua miellyttää heidän energiansa. The Joshua Treen huonoistakin kappaleista, kuten myös melkein koko yhtyeen muusta tuotannosta, huomaa heidän uskonsa asiaansa. Epätasaisuus tekee kuitenkin sen, että U2:n paras levy onkin itse asiassa joko singlekokoelma U218 Singles tai valikoima The Best Of 1980-1990. Niitä kuuntelemalla välttyy kuulemasta kehnoja renkutuksia, joita U2:n parhaatkin levyt ovat pullollaan.