Tallinnan runojamien julisteet

JULISTEET: MIIKA IMMONEN

(Klikkaa kuvia saadaksesi ne suuremmiksi!)

Aika: 5.11.2010. Paikka: Cabaret Rhizome, Tallinna (Kaarli pst 9-19).

Esiintyjät: Sanna Karlström, Jürgen Rooste, Tuukka Terho, Igor Kotjuh ja Jukka Mallinen.

Aika: 10.12.2010. Paikka: Cabaret Rhizome, Tallinna (Kaari pst 9-19).

Esiintyjät: Asko Künnap, Karri Kokko, Henriikka Tavi, Luulur ja KreatiivRoomet.

Nykyajasta

Nykyaika

Tämä merkintä ei käsittele Charlie Chaplinin loistavaa elokuvaa Nykyaika (1936), vaikka olen siitä yllä olevaa kuvaa käyttänytkin. Kävin nimittäin eilen katsomassa The Social Networkin, eli elokuvan Facebookista. Siinä pohditaan sosiaalisten medioiden, ajatusvarkausten ja digitaalisen jakelun kaltaisia nykyaikaisia teemoja. Elokuva on tehty sadoille miljoonille Facebookin käyttäjille. Jos Facebookia ei ole käyttänyt, The Social Network aiheuttaa pelkkää kummastusta. Ja hyvä niin. Syntynyt tietoyhteiskunta on nimittäin herättänyt kiivaan väittelyn siitä, kuinka suuren osan perinteisestä elämästä on siirryttävä. On kuulemma esimerkiksi hyvä, että pankkiasiat pystyy hoitamaan näppärästi verkossa. Toisaalta on kuulemma taas huono, että sähköjakelu on tappamassa esimerkiksi musiikkilevyjen ja kirjojen kaltaiset esineet. Ja niin edelleen.

Jarkko Tontti kirjoittaa blogissaan: ”Ns. lukeneiston ainoa huomio maailmanmenoon on nykyään lohduton narina ja vastustaminen (sitä kutsutaan ’kriittisyydeksi’): internetin, sähkökirjan ja yleensäkin teknologisten innovaatioiden ja koko modernin luonnontieteen; puhumattakaan siitä, että ihmispolot saisivat nauttia siitä lyhyestä hetkestä, jonka heidän elämänsä kestää.” Kommentti on Tontille tyypillinen kärjistys. Siinä on totuuden siemen, vaikka Tontti liian pitkälle meneekin. Ei kaikkea kehitystä tarvitse vastustaa, vaikka esimerkiksi Antti Nylén ja Timo Hännikäinen toista kovaan ääneen väittävätkin. On tietenkin myös niin, ettei kaikkeen tarvitse mennä mukaan. Ajatus siitä, että ostamani tietokone muuttuisi käyttökelvottomaksi (eli vanhanaikaiseksi) muutamassa vuodessa, on typerä. Tätä asiaa Nylénkin uusissa esseissään sivuaa.

Edellisestä huolimatta olen pääsääntöisesti uuden teknologian puolella. Facebookin (ja vaikka tämän blogin) kaltaiset sosiaaliset mediat mahdollistavat kommunikaation aiempaa paremmalla tavalla. Toki se johtaa lieveilmiöihin, kuten uutisten ja muiden tekstien nimettömään kommentointiin, mutta esimerkiksi Facebook on tietoyhteisönä monipuolinen, toimiva ja avoin. Facebook on esimerkki ilmiöstä, johon ei ole pakko kuulua. Se on harhaluulo. Facebook on kuitenkin myös esimerkki yhteisöstä, johon kuuluminen ei köyhdytä elämää. Se on malliesimerkki väitteessä, ettei kaikkea kehitystä tarvitse vastustaa.

Sähköinen jakelu on ristiriitaisempi juttu. Nyky-videopelit ovat esimerkiksi sellainen formaatti, että sitä voi aivan hyvin myydä ja välittää sähköisissä verkostoissa. Se mahdollistaa myös mielenkiintoisia innovaatioita, kuten kokonaisten pelien julkaiseminen pienissä osissa. Hiljattain julkaistiin esimerkiksi videopelihistorian ensimmäinen pilotti. Kirjat eivät sen sijaan ainakaan toistaiseksi toimi sähköisessä muodossa, ja hyvä niin. Kirja puolustaa edelleen paikkaansa esineenä. Kiitos Internetin, musiikkiteollisuus on sen sijaan jo polvillaan. CD-levy (ja kohta vinyylikin) siirtyvät menneisyyteen Spotifyn, musiikin verkkokauppojen, musiikkiblogien ja muiden yhteisöjen tieltä. On vaikea sanoa, onko tämä askel parempaan. Uusien yhtyeiden lienee vaikeampi tulla esiin, kun (verkko)tarjontaa on niin valtavasti. Toisaalta Internet-jakelu voi johtaa myös innovaatioiden, kuten esimerkiksi Radioheadin In Rainbows -levyn verkkojulkaisussa. Kaikilla ei tietenkään ole yhtä paljon rahaa kuin Radioheadillä, jolla on varaa julkaista levynsä verkossa ja kokonaan ilman levy-yhtiön tukea.

The Social Networkin yksi sivuhenkilöistä on muuten Napster-musiikkipalvelun 2000-luvun taitteessa keksinyt Sean Parker. Oikeusteitse suljettu Napsterhan jakoi ilmaiseksi musiikkia verkossa, eli se oli esimakua nyky-Spotifyn kaltaisista hyväksytyistä palveluista. Parkeria näyttelee Justin Timberlake, joka tunnetaan sekä kehnona muusikkona että huonona näyttelijänä. Tällä kertaa Timberlake on kuitenkin erinomainen. Parker esitellään huumeisiin, viinaan ja naisiin menevänä pelimiehenä, jolla on liian suuret luulot itsestään. Ilmeinen Timberlake!

The Social Network on itse asiassa todella hyvä elokuva, vaikka siinä ei tehdä juuri muuta kuin puhutaan. Okei, välillä myös ryypätään ja rellestetään, mutta dialogi on elokuvan parasta antia. Elokuvassa keskustellaan nykyajasta. The Social Networkin päähenkilöillä, kuten Facebookilla miljardiomaisuuden keränneellä Mark Zuckerbergillä, on varsin nykyaikaisia huolia. He ovat huolissaan tietokoneiden, ohjelmointikielien ja tietoturvallisuuden kaltaisista moderneista jutuista. Elokuvan keskiössä on kysymys ajatusvarkaudesta. Zuckenberg haastetaan oikeuteen, koska hän vie toisten opiskelijoiden ääneen esittämän ajatuksen Facebookista. Asiaa puidaan korkeimmassa oikeudessa asti, tietenkin, koska vaakakupissa on suuri määrä käteistä. Tämäkin on nykyhetkeä.

Die Hardista

John McLane

Katsoin eilen Die Hardin. Oli hienoa huomata, ettei elokuva ole kuluneiden vuosikymmenten aikana menettänyt lainkaan loistoaan. Die Hardhan tuli ensi-iltaan jo vuonna 1988. Silti ei se ei näytä, kuulosta tai tunnu 1980-luvulla tehdyltä elokuvalta. Die Hard tuntuu nimeään myöten aivan yhtä miehekkäältä kuin kaksi vuosikymmentä sitten. Se on täydellinen toimintaelokuva. Se on vauhdikas, jopa älytön, mutta menemättä liiallisuuksiin. Katsojalle jää tunne, että näin todella voisi tapahtua. Samalla kuitenkin tietää, ettei näin sentään onneksi todella tapahdu.

Elokuvan päähenkilö on hihatonta paitaa käyttävä John McClane (Bruce Willis). McClane on periamerikkalainen toiminnan mies, joka ampuu ensin ja kysyy sitten. McClanella on perhehuolia. Hänen ex-vaimonsa kutsuu miehen valtavassa tornitalossa pidettäviin joulujuhliin. Juhlat menevät pilalle, kun niissä aletaan ammuskella. Saksalaiset terroristit valtaavat rakennuksen ja ottavat juhlijat panttivangeiksi. Roistoja johtaa karismaattinen Hans Gruber (Alan Rickman), eräs elokuvahistorian parhaimmista konnista. McClane ja Gruber muodostavat vastinparin, joka hakee vertaistaan lajityypin historiassa.

Gruber on sosiopaatti. Hän pukeutuu tyylikkäästi, mutta on muuten täysin vastenmielinen tyyppi. Hänessä on kuitenkin karismaa. Ei ihme, että juuri Gruber johtaa terroristivaltausta. Terrorismi on tosin vain savuverho, sillä kaappaajat ovat todellisuudessa vain tornitaloon piilotetun rahan perässä. Tai tarkemmin sanottuna obligaatioiden, jotka on kätketty kassaholveihin. Konnien juoni on itse asiassa niin nerokas, että sitä ei olisi voinut keksiä kukaan muu kuin nerokkuuttaan pahuuteen käyttävä Gruber. Siihen kuuluu tekaistuja vaatimuksia, sähkökatko, raketinheitin, muoviräjähteitä, konetuliaseita, räjähdyksiä ja huonosti puhuttua saksaa.

Todellinen juoni kertoo tietenkin siitä, kuinka McClane tappaa roistot yksi toisensa jälkeen. Kaappaajat jahtaavat ensin sankaria, mutta asetelma kääntyy nopeasti päälaelleen. Hampaisiin aseistettuja roistoja on itse asiassa vain kymmenkunta, joten elokuva ei tässä suhteessa mene liiallisuuksiin. McClane ei ole teräsmies. Hän ei ole yli-inhimillinen, vaikka roikkuukin paloletkusta räjähtävän tornitalon seinällä. Missä toimintaelokuvassa esimerkiksi nähdään sankari, joka polttaa tupakkaa jatkuvalla syötöllä?

Die Hard on nerokas elokuva. Se teki pääosan esittäneestä Bruce Willisistä, sekä hänen vastinparistaan Rickmanista, suuren tähden. Aiemminhan Willis oli tunnettu lähinnä kamalana muusikkona. Die Hardin kolme jatko-osaa ovat hyviä nekin, mutta eivät pärjää alkuperäiselle. Jo pelkkä ajatuskin siitä, että McClane joutuisi kerta toisensa jälkeen samaan liemeen, on naurettava. Se on naurettava siitä huolimatta, että poliisina työskentelevä McClane selvästikin rakastaa toimintaa.

Die Hard päättyy asetelmaan, jossa McClane ja hänen ex-vaimonsa palaavat yhteen. Ei ole vaikea kuvitella, että uusi avioelämä on tuskin entistä auvoisempaa. Parilla on kaksi lasta. McClane on kuitenkin enemmän kotonaan lähinnä rynnäkkökiväärin kuin kahvinkoneen käyttäjänä. Hän on samanlainen yksinäinen susi kuin tornitalon ikkunasta kuolemaansa putoava Gruber. Kaikeksi onnneksi heille kuitenkin suotiin puitteet, joissa he pystyivät näyttelemään roolinsa loppuun asti.