Machetesta

Machete

Machete on vuoden miehekkäin elokuva. Jo alussa, jossa Machete murskaa matkapuhelimen nyrkillään ja ajaa autolla talon seinästä läpi, tietää että luvassa on poikkeuksellista elokuvataidetta. Lisää seuraa, kun ruudulle juoksutetaan vähäpukeisia naisia, havaijipaitaan sonnustautunut Steven Seagal, Miami Vicesta tuttu Don Johnson ja punaniskasenaattorina yhden uransa parhaista rooleista tekevä Robert DeNiro. Machete on poikkeuksellinen elokuva. Se on poikkeuksellisen väkivaltainen, poikkeuksellisen posketon ja täysin pitelemätön kokonaisuus. Joka kuvasta näkee, että tekijöillä on ollut hauskaa filmiä tehdessään. Jos The Expandables tuntui hieman väkinäiseltä, Machetessa ei ole väkinäisyydestä tietoakaan. Se on loistava toimintaelokuva, joka vetää vertoja jopa lajityypin 1980-luvun klassikoille.

Nimiroolin näyttelee Danny Trejo. Trejo on näytellyt sadoissa elokuvissa, mutta Machetessa hän tekee uransa ensimmäisen pääroolin. Hyvää kannattaa odottaa, sillä meksikolainen on elämänsä vireessä. Trejo vetää roolin, josta hänet pitäisi palkita useammallakin Oscarilla. Machete on laiton siirtolainen ja puolirikollinen ex-poliisi, joka teloo elokuvan aikana satoja ihmisiä. Miesten kanssa hän ei ole toimeen. Häntä ymmärtävät vain hemaisevat naiset, joiden kanssa Machete tietenkin päätyy muhinoimaan. Hänen tielleen asettuvat roistot sen sijaan lähtevät poikkeuksetta tuonpuoleiseen. Kyseessä on klassinen macho-asetelma. Se viittaa vanhoihin, yksioikoisilla arvoilla höystettyihin toimintaelokuviin, joiden hengessä Machete on tehty.

Elokuva sai alkunsa huumoritrailerista, joka kuului Robert Rodriguezin ja Quentin Tarantinon yhteiselokuvaan Grindhouse. Lyhyt traileri sai niin hyvän vastaanoton, että se päätettiin vääntää elokuvaksi. Lopputulos on jopa parempi kuin mitä ennakkoon olisi voinut odottaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Rodriguez vetää juuri oikeista naruista. Jo aiemmin hän vakuutti Sin Cityllä, mutta Machete on hänen selkeästi miehekkäin elokuvansa. Machete on kuvaukseltaan, käsikirjoitukseltaan, näyttelyltään, lavastukseen ja kaikilta osa-alueiltaan upeaa jälkeä. Se on loistava kunnianosoitus B-luokan toiminnalle. Unohtamatta tietenkään sitä, ettei meksikolaisista puukkojunkkareista ole koskaan tarpeeksi elokuvia. Tässäpä vasta täysosuma.

Mariosta

Mario

Mario täytti hiljattain 25 vuotta. Se on kunnioitettava ikä mille tahansa videopelihahmolle, mutta Mariosta on neljännesvuosisadan aikana kehkeytynyt kaikkialla tunnistettava ja myyttiset mittasuhteet saanut henkilö. Hänen nimensä merkitsee monelle ikuista kamppailua, jota hyvä käy pahaa vastaan. Mario, hänen lemmittynsä Peach ja hänen perivihollisensa Bowser ovat ikuisessa kolmiodraamassa, jolle ei näy loppua. Välillä kaikki Mario-universumin hahmot käyvät pelaamassa golfia, lautapelejä tai ajamassa mikroautoilla, mutta lopussa palataan aina perusasetelman ääreen. Tässä asetelmassa mustasukkainen Bowser kidnappaa Peachin ja sulkee tämän linnansa uumeniin. Sitten Mario lähtee pelastamaan prinsessaansa. Lopuksi seikkaillaan monimutkaisissa kentissä, joihin Bowser on ripotellut esteitä viiksekkään putkimiehemme eteen. Mario näyttää kuitenkin kerta toisensa jälkeen, että esteet on tarkoitettu voitettavaksi.

Syntymäpäiväsankarin nimissä on julkaistu lukemattomia pelejä, mutta niistä muutama on ylitse muiden. Huippuhetkiin kuuluvat muun muassa hänen ensimmäinen todellinen pelinsä, Super Mario Bros. (1985), kaikkien aikojen parhaimpiin jatko-osiin kuuluva Super Mario Bros. 3 (1988), uskomattoman hyvä Super Mario World (1991) ja Marion 3D-aikaan tuonut Super Mario 64 (1996). Monissa näistä peleistä seikkailee myös Marion veli, Luigi, mutta hän on aina jäänyt kuuluisamman ja menestyneemmän isoveljensä varjoon. Veljesten välisissä kahnauksissa riittää ammennettavaa.

Parhaat Mario-julkaisut ovat mielikuvituksen riemuvoittoja. Ne ovat tasohyppelypelejä, joiden suunnittelijat ovat päästäneet luomisvimmansa valloilleen. Onnistuneimmat Mario-radat ovatkin mielikuvituksellinen yhdistelmä hyppyreitä, rotkoja, vaakoja, voimasieniä, tulikukkia, pilviä, labyrinttejä, vesiesteita, aavikkoja, ruohoa, jäätä ja mitä oudoimpia vihollisia. Mario on sankarinuransa aikana taistellut muun muassa lihansyöjäkasveja, kilpikonnia, taistelukaloja ja muita mönkijöitä vastaan. Kaikki ne päihittämällä Marion nimi on saavuttanut eeppiset mittasuhteet.

Mario on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin epätavanomainen sankari. Hänellä on viikset, maha, naurettavat haalarit ja työ putkimiehenä. Lisäksi hän puhuu englantia hassulla aksentilla. Ei ihme, että muutamat Mariosta tehdyt elokuvat ovat olleet todella huonoja. Mario kuuluukin vain ja ainoastaan videopeleihin. Hän kuuluu siihen taianomaiseen ja kaiken hyväksyvään todellisuuteen, johon kirjallisuudella, elokuvilla tai meidän maailmallamme ei ole mitään asiaa. Parhaat videopelit ovatkin juuri niitä, jotka eivät yritä epätoivoisesti kopioida Hollywoodia. Sellaisiin peleihin kuuluvat muun muassa Nintendon lippulaivasarjat, kuten Zelda tai Mario. Näistä Mario tulee kuitenkin olemaan ikuisesti se paras.

Lopuksi historiaa:

Pahuudesta

Adolf Hitler

Sain kun sainkin luettua Jonathan Littellin paljon porua herättäneen romaanin Hyväntahtoiset. Se on kirja natseista. Kaiken kukkuraksi kertojana on kuvitteellinen SS-mies, Maximilian Aue, joka sekaantuu monenmoiseen vehkeilyyn. Keskustelua on herättänyt erityisesti se, ettei Aue kadu tekojaan. Ja toiseksi tietenkin se, että kertoja väittää lukijan olevan itsensä kanssa samalla viivalla.

Monen on ollut vaikea sulattaa näkemystä, jonka mukaan Adolf Hitlerin, Heinrich Himmlerin ja Josef Mengelen kaltaiset kansallissosialistit olivat tavallisia ihmisiä. Heistä ainakin Hitler on demonisoitu siihen pisteeseen, että hänen nimestään, kasvoistaan ja persoonallisuudestaan on tullut pahuuden symboleja. Hyväntahtoisissa vilisee keksittyjä ja todellisia, tuntemattomia ja kuuluisia natseja. Henkilöt kuvaillaan tavalla, joka saa heidät muistuttamaan kertojaa itseään. He ovat hyvää tarkoittavia, järjestelmällisiä, siistejä ja suoraselkäisiä miehiä ja naisia, jotka sota saa sekoittumaan murhiin, raiskauksiin, korruptioon ja muihin kauheuksiin. Kukaan heistä ei tunnu ymmärtävän kansallissosialistisen järjestelmän järjettömyyttä. Kaikki suhtautuvat natsismiin uskonnollisella kiihkolla, jossa Hitlerille on varattu Jumalan osa. Natsit ja heidän kannattajansa näyttäytyvät hyväuskoisina lapsina, joita Hitler vetää nenästä. Tuloksena on miljoonia kuolleita.

Natsit nousivat valtaan poliittisen pelinsä ansiosta. He pystyivät hyödyntämään Saksan taloudellista ahdinkoa ja saivat alemman keskiluokan tuekseen. Natsijohto itse oli epäilyttävää ja läpimätää sakkia, jonka kaikki toimet tähtäsivät täydelliseen tuhoutumiseen. Heidän tavoitteensa oli rakentaa utopistinen Kolmas valtakunta, jatko-osa Rooman valtakunnalle ja Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle. Vitsi piili siinä, että uusi valtakunta saavutettiin vain tuhoamalla kaikki vanha. Tuhoamisen ja tappamisen vimma verhottiin puolestaan hakaristien, mahtipontisen musiikin ja muiden symbolien taakse. Ei ihme, että saksalaiset runoilijat ja taiteilijat ryntäsivät sankoin joukoin Hitlerin tueksi.

Hyväntahtoisia on kiusallinen romaani, sillä se pakottaa ihmisen katsomaan peiliin. Se ehdottaa, että kaikki ihmiset ovat tietyssä olosuhteissa pahoja. Tämä näkemys on saanut vihamielisen vastaanoton, mutta on romaania haukuttu muistakin syistä. Sven Laakso muun muassa kirjoitti blogissaan seuraavasti: ”ellei se sitten ole jonkinlainen täysin mielisairas käsitetaideteos, jää loppujen lopuksi minulle melko käsittämättömäksi. On tavattoman vaikea löytää teokselle minkäänlaista mielekästä tulkintaa: en löydä siitä ainoatakaan mielenkiintoista lausetta, ainoatakaan hyvin kirjoitettua sivua.” Onkin totta, että romaani ei ole hyvin kirjoitettu. Kaiken kukkuraksi se on hyvin pitkä, painoksesta riippuen noin tuhannen sivun mittainen. Tekstin taso heittelee liikaa. Välillä on hienoja kohtia, mutta usein menee plörinäksi. Kertoja on haaveilijaluonne, mutta sitä alleviivataan liiallisuuksiin asti. Auschwitzin keskitysleirille matkatessaan Aue esimerkiksi keskittyy katselemaan kauniita maisemia ja vedessä uiskentelevia sorsia. Vähempikin riittäisi.

Littelin kirjaa on verrattu Sotaan ja Rauhaan. Tässä mennään pahasti metsään, sillä romaanit eivät ole samalla viivalla. Tolstoin klassikon eduksi on muun laadun ohella luettava sekin, että se on eheä kokonaisuus. Tolstoikin filosofoi, mutta nämä pitkät kohdat eivät tunnu irrallisilta. Littelin kertoja jaarittelee ja jaarittelee, mutta kykenee harvoin olemaan ajatuksissaan muuta kuin vaivaannuttava. Lopulta Littell voi tietenkin piiloutua sen ajatuksen taakse, ettei Aue ole kovin sympaattinen tai luotettava kertoja. Hyväntahtoisista ei silti ole suureksi taideteokseksi. Mittava se kyllä on, mutta tuskinpa tätäkään kirjaa muistellaan lämmöllä muutaman sukupolven päästä.