Virolaisesta teatterista

Cabaret Interruptus

Koko-teatterissa on viime aikoina ollut mielenkiintoisia esityksiä. Ensin esitettiin onnistunut sovitus Karri Kokon runoelmasta Varjofinlandia ja eilen lavalla esiteltiin virolaista kulttuuria. Jürgen Roosteen ja kumppaneiden pyörittämä Cabaret Interruptus on improvisaatioon keskittyvä teatteri. Käytännössä se tarkoittaa, että lavalla pyörii sekalainen joukko virolaisia runoilijoita ja muusikoita.

Jo Cabaret Interruptuksen blogista löytyvästä materiaalista voi päätellä, että poppoon Tallinnan esitykset ovat olleet kunnon sekoilua; hyvässä ja pahassa. Eilen Helsingissä pidetyn esityksen eduksi on luettava se, että se tuntui hallitulta kokonaisuudelta. Improvisaatiotakin nähtiin, mutta ilta oli silti hallittu yhdistelmä huumoria ja vakavuutta.

Runoja ja lauluja esitettiin suomeksi ja viroksi. Kielestä toiseen siirryttiin ilman, että yleisö putoaisi kärryiltä. Illan huippuhetkiin kuului Roosteen epävireisesti laulama tarina ihmisiä vainoavasta luurangosta. Yleisökin tuntui nauttivan, kun vakavampien runojen välissä muistettiin vääntää vitsiä. Esityksellä oli selkeä koreografia, josta kiitos kuuluu ohjaaja Martin Sookaelille. Myös lavastus ja muu esteettinen toteutus olivat hyvää laatua. Erityisen kiitoksen ansaitsee akustiikka, sillä heiveröisemmällä äänelläkin lausuneet runoilijat kuuluivat hyvin takariviin asti.

Esitys ei tosin äitynyt aivan niin kiihkeäksi kuin mitä Tallinnassa on totuttu näkemään, mutta ehkä hyvä niin. Cabaret Interruptus -kollektiivin Helsingin vierailu jätti hyvän jälkimaun ja esitys sopi hyvin osaksi Runokuuta ja Juhlaviikkojen jatkoksi. Eilisestä huomasi jälleen, kuinka paljon annettavaa Virolla ja Suomella toisilleen on.

Visbystä

Asuinrakennus

Olen nyt toistamiseen Visbyssä ja Baltic Centre for Writers and Translatorsin vieraana. Ensimmäinen kerta oli vuonna 2008. Viivyin silloin vain noin viikon, mutta tällä kertaa olen viihtynyt Visbyssä noin kolme viikkoa. Tämä aika on kulunut kirjoittamiseen. Visbyn vanhassa kaupungissa sijaitseva kirjailijakeskus on erinomaisella paikalla kukkulan laella. Alas kaupunkiin johtavat pitkät portaat. Keskus koostuu kahdesta rakennuksesta, joissa toinen on toimisto ja joista toisessa asutaan. Henkilökunta on avuliasta ja ystävällistä.

Visby on Gotlannin saaren pääkaupunki. 1100-luvulta 1300-luvulle se oli eräs tärkeimmistä Itämeren alueella kauppaa tehneen Hansaliiton satamista. Kaupungissa eli paljon saksalaisia kauppiaita ja alueen arkkitehtuurissa onkin selviä saksalaisia vaikutteita. Visbystä käsin käytiin varhaiskeskiajan kauppaa ja masinoitiin Latviaan suuntautuneita ristiretkiä. Noin puolet kaupungista paloi saksalaisten valloittaessa alueen 1500-luvulla, mutta tuhoutuneet alueet on sittemmin rakennettu uudestaan. Hiljattain Visbystä on tullut tärkeä turistikeskus. Kesäisin järjestetään keskiaikajuhlia ja muita kulttuuritapahtumia. Vuosittain vietetään myös Baltic Centren runopäiviä, joissa esiintyy ruotsalaisia ja kansainvälisiä runoilijoita.

Visbyn tärkein nähtävyys on 1200-luvulta peräisin oleva tuomiokirkko, eli Pyhän Marian kirkko. Se on kaunis rakennus ja ainoa Visbyssä ehjänä säilynyt luterilainen kirkko. Kirkko sijaitsee aivan kirjoittajakeskuksen (kuvassa) vieressä. Vanhan kaupungin elämä rytmittyy kirkon ympärille. Jumalanpalveluksissa ei enää käydä, mutta puolen tunnin välein kilkattava kello kertoo ajan kulumisesta. Kirkko herättää ja saattaa nukkumaan.

Kirjoittamisessa tärkeintä on rauha. Sitä löytyy Visbystä, vaikka kaupunki täyttyykin kesäisin turisteista. Vanha kaupunki on restauroitu huolellisemmin kuin esimerkiksi Tallinnan vastaava. Baltic Centre for Writers and Translators tarjoaa erinomaiset tilat kirjoittamiseen ja tutustumiseen toisten kirjailijoiden kanssa. Tällä kertaa kirjoitin siellä monia runoja, joista pieni osa löytyy Blast #2 -blogista. Tulen mielelläni uudelleen.

Elokuvasta Talven valoa

Ingrid Thulin ja Gunnar Björstrand

Kävin tänään Ingmar Bergmanin haudalla. Se sijaitsee Fårön saarella, Gotlannissa, jossa tämä ruotsalainen ohjaajamestari vietti suurimman osan elämästään. Bergmanin ja hänen vaimonsa Ingridin yhteinen hautakivi on yksinkertainen ja koruton. Niin on myös Fårön kivinen, metsäinen ja peltoinen saari, jota yritetään tosin kovasti muuttaa turistirysäksi. Ja koruttomia ovat myös Bergmanin elokuvat.

Katsoin uudestaan elokuvan Talven valoa (Nattvardsgästerna, 1962). Se, kuten moni muukin Bergmanin elokuvista, on kuvattu juuri Fårössä. Tämä uskonnollisuutta, uskomista ja elämää eri näkökulmista pohtiva kokopitkä on helmi tekijänsä laadukkaassa tuotannossa. Sen pääosassa on vaimonsa kuolemalle menettänyt pastori Ericsson (Gunnar Björnstrand). Pastori on menettänyt paitsi vaimonsa, niin myös kykynsä uskoa ja rakastaa. Häntä piirittää opettajatar (Ingrid Thulin), joka ei kuitenkaan saa rakkaudelleen vastakaikua. Elämä sujuu kehnosti, eikä kenelläkään mene hyvin.

Tiedetään, että Bergman oli kriittinen uskontoa kohtaan. Hän tuli uskonnollisesta perheestä, jonka hyvää tarkoittava uskonnollisuus sotkeutui ahdistukseen, häilyvyyteen, synnintuntoon ja muihin negatiivisiin tunteisiin. Talven valoa on kuitenkin siinä mielessä toiveikas elokuva, että se uskaltaa pohtia uskonnolle sopivaa vaihtoehtoa. Tämä vaihtoehto on rakkaus. Pastorin kirkon urkuri nimittäin paljastaa, että Ericssonin vaimon eläessä pastori saarnasi rakkaudesta ja kirkko oli pullollaan väkeä. Väki kaikkosi, kun saarnat alkoivat käsittelemään syntiä ja kadotusta. Samassa hengessä puhuu myös opettajatar, joka kertoo ei-uskonnollisen perheensä olleensa täynnä huolenpitoa ja rakkautta.

Bergman ehdottaakin, että pelastus löytyy rakkaudesta. Rakkautta on montaa lajia, mutta oikein ymmärrettynä se johtaa hyvään. Talven valoa maalaa synkän kuvan uskonnollisuudesta, mutta valaa toisaalta uskoa tämänpuoliseen elämään. Uskonto luo jännitteitä, joista rakkaus meidät vapauttaa. Eikä tässä ajatuksessa ole mitään korutonta tai lohdutonta.