Elokuvasta Inception

Leonardo DiCaprio näkee unta

Christopher Nolan on hieno elokuvaohjaaja. Vai onko sittenkään? Hän on tehnyt Mementon, The Prestigen ja Batmanien kaltaisia hyvät arvostelut saaneita elokuvia, jotka ovat myös pärjänneet hyvin lippuluukulla. Merkkiteoksiksi niitä ei voi kuitenkaan kutsua. Hyviä elokuvia toki kaikki, mutta jokin Nolanin ohjauksissa mättää. Uusin, Inception, on saanut poikkeuksellisen ylistävän vastaanoton. Se onkin tekijänsä paras työ.

Nolanin elokuvia yhdistää se, että niissä sukelletaan ihmismieleen. Inception on science fiction -elokuva, josta suurin osa tapahtuu unessa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään Finnegan’s Wake, vaan pikemminkin yhdistelmä The Matrixia ja Solarista. Nolan on keksinyt, että naurettavat toimintakliseet (takaa-ajokohtaukset, ammuskelut ja tappelut) saa perusteltua siirtämällä ne mielikuvituksen maailmaan. Mitään ei oikeastaan tarvitse perustella, kun kaikki on joka tapauksessa unta. Näppärää.

Inception on silti astetta älykkäämpi tapaus. Se vetoaa suureen yleisöön, koska toimintaa riittää koko kahden ja puolen tunnin ajan. Elokuva kiehtoo kuitenkin myös muitakin, sillä se tarjoaa kiinnostavaa pähkäilyä unen, mielen ja muistojen luonteesta. Elokuvan päähenkilön Cobbin (Leonardo DiCaprio) hehkeä vaimo Malin (Marion Cotillard) on kuollut, mutta unimaailmassa hän on vielä hengissä. Eikä hän ole vain hengissä, vaan yrittää saada miehensä takaisin. Solariksesta kopioidussa asetelmassa Cobb joutuu lopulta tekemään valinnan todellisuuden ja alitajunnan väliltä.

Cobbilla ei muutenkaan ole helppoa, sillä hän on ammatiltaan teollisuusvakooja. Vitsi piilee siinä, että hän pyrkii varastamaan liikesalaisuuksia ihmisten mielistä. Utopistisilla laitteilla ja rauhoittavilla lääkkeillä saadaan aikaan jaettu uni, joka mahdollistaa monen ihmisen osallistumisen samaan uneen. Unien arvaamattoman luonteen takia homma karkaa kuitenkin ehtimiseen käsistä, ja kaiken kukkuraksi Cobb on etsintäkuulutettu. Lisäksi hänellä on kaksi isäänsä kaipaavaa pientä lasta.

Kikkailua riittää, mutta ihme kyllä katsojakin pysyy kärryillä. Käsikirjoitus on yhtä aikaa syvällinen ja pinnallinen. Tässä se toistaa Nolanin aiempien elokuvien kaavaa, mutta toimivammin. Huomaa, että Nolan on halunnut tehdä unielokuvansa jo pidemmän aikaa. Inception on näyttävä, ja etenkin taistelukohtauksissa on potkua. Painovoimattomassa tilassa käytävä karateottelu on esimerkiksi huimaa katsottavaa. Elokuva on kuitenkin muutakin kuin rytinää ja ryskettä. Unitasolta toiselle siirtymiset selitetään niin juurta jaksain, että pahimmat sudenkuopat saadaan kierrettyä.

Käsikirjoituksen suurin ongelma on se, että hahmoja on liikaa. Muutama tyyppi, kuten esimerkiksi japanilainen liikemies Saiton (Ken Watanabe), jäävät pinnallisiksi. Suurin osa hahmoista on juoksutettu ruudulle pelkästään sen takia, että juoni saadaan liikkeelle. Erään tyypin ainoa tehtävä elokuvassa on esimerkiksi ajaa pakettiautoa sillä aikaa, kun muut nukkuvat takapenkeillä. Juonesta olisi lisäviilauksella saanut vieläkin terävämmän.

Inception on hyvä, joskin varsin epälooginen elokuva. Se on vuoristoratamainen vyörytys, jonka jälkeen katsoja ei ole aivan varma mitä tuli juuri nähneeksi. Loppuun on vielä varattu pieni yllätys, joka saa katsojan arvailemaan Cobbin tulevaisuutta. Nolan osaa ottaa katsojansa. Loistavaa elokuvantekijää hänestä ei vieläkään saada leivottua, mutta ehkä sekin on vielä edessä. Leonardo DiCaprion kohdalla voidaan tosin jo unohtaa Rautanaamio, Titanic ja muut nuoruuden työt. Hänestä on kasvanut loistava näyttelijä.

Minisarjasta The Pacific

Logo

HBO:n tuottama minisarja The Pacific on miellyttävä yllätys. Se ei ole yhtä sentimentaalinen ja/tai epäuskottava kuin edeltäjänsä Band of Brothers, vaan tuntuu, näyttää ja kuulostaa aidolta sotakuvaukselta. Sarjassa seurataan Yhdysvaltain merijalkaväkeä toisessa maailmansodassa ja Tyynenmeren sotanäyttämöllä. Tämä osa toisesta maailmansodastahan oli tunnettu erityisestä raakuudestaan, sillä japanilaiset eivät olleet luovuttajatyyppiä. Se välittyy sarjastakin. Japanilaissotilaiden hullunrohkealla mentaliteetilla olisi ehkä voitettukin, jos käytössä olisi ollut parempi kalusto ja järkevämpi taktiikka. Parempi tietysti näin.

Euroopan sotatanteretta kuvanneen Band of Brothersin suurin ongelma oli epäuskottavuus. Vaikka sarjaan oli upotettu paljon rahaa, ja vaikka sillä oli kieltämättä hyvät hetkensä, touhusta välittyi kiiltokuvatunnelma. Amerikkalaisia nostettiin taas kerran jalustalle. The Pacifissa ei tätä ongelmaa ole. Taisteluiden ulkopuoliset tapahtumat, kuten ihmissuhdekiemurat, ovat typeriä, mutta varsinaisissa taisteluissa on tunnetta. Amerikkalaiset etenevät voitosta voittoon, mutta niinhän se oli oikeastikin. Ruumiita syntyy lisäksi siihen tahtiin, ettei katsojalle synny harhakuvaa sotatoimien hienoudesta. Sotilaat näytetään ihmisinä, ei sankareina, ja hyvä niin. Paikoitellen jopa unohtaa katsovansa tv-sarjaa, ja se on paljon sanottu.

Näyttelytyö on laadukasta. Hahmoihin samaistuu siihen pisteeseen asti, että heidän kuolemansa riipaisevat syvältä. Käsikirjoituskin on laadukas, joskin sotilaiden koulutusta ja joitakin yksittäisiä taisteluja, kuten Iwo Jiman saaren valloitusta, olisi kannattanut käsitellä laajemmin. Tom Hanks ei myöskään ole nappivalinta alun kertojaääneksi. Hanksin paatoksesta tulee sellainen olo, että fiktiotako tässä on luvassa. Fiktiotapa hyvinkin, mutta realistista sellaista. En usko, että amerikkalaisilta studioilta voi odottaa tämän realistisempaa sotakuvausta. Band of Brothers tuntuu tämän jälkeen pelleilyltä. Tekijöiden on syytä olla ylpeitä.

Seikkailupeleistä

Grim Fandangon juliste

Seikkailu toimii parhaiten videopeleissä. Etenkin 1990-luvulla ja PC:llä voimissaan ollut seikkailupelien tyylisuuntaus lässähti, kun Grim Fandango -pelin myyntiluvut jäivät kauas odotetusta. Se on ihme, sillä Grim Fandango on kaikista LucasArtsin tekemistä niin sanoituista osoita-ja-klikkaa seikkailupeleistä se paras. Se on jopa parempi kuin Day of the Tentacle, Full Throttle ja Secret of Monkey Islandit. Ei ole kuitenkaan kummallista, ettei suuri yleisö tajunnut pelin hienoutta.

Jo vuonna 1998 julkaistun Grim Fandangon lähtökohta on hykerryttävä: peli yhdistelee meksikolaisten ja atsteekki-intiaanien kansanperinnettä ja vanhoja film noir -elokuvia. Tuloksena on loistava sekametelisoppa. Kaikki pelihahmot ovat luurankoja, eli kuolleita. Pelaaja ohjaa viikatemiestä, joka välittää kuolleita sieluja eräänlaisen kiirastulen ja taivaan välillä. Jo lähtöasetelma on hyvin herkullinen, ja itse pelikin on loistava. Kuten yleensä vastaavissa julkaisuissa, pääosassa on toiminnan sijasta yhdistelmä ongelmanratkaisua ja näpsäkkää dialogia.

Pelasin hiljattain läpi kahden ensimmäisen Secret of Monkey Island -pelin uusintaversiot. Muistot heräsivät. Monet uusintaversiot ovat rahastusta, mutta Monkey Islandien uudelleenjulkaisu on todellinen kulttuuriteko. Tekijät ovat nimittäin vihjailleet haluavansa tehdä muutkin LucasArtsin seikkailupelit uusiksi. Tämä tarkoittaa ensisijaisesti Day of the Tentacle ja Full Throttlen kaltaisia hittejä, mutta ehkä myös Grim Fandangoa.

Secret of Monkey Island on merirosvotarina, joka on taatusti parempi kuin yksikään merirosvoista kirjoitettu kirja. Se on hyvä esimerkki videopelistä, joka on yhtä aikaa älykäs ja viihdyttävä. Aikana, jolloin videopelien suurimpana ongelmana on uskottavuuden puute, Monkey Islandien kaltaisille julkaisuille on tilausta. Tämä on tajuttu, sillä vastikään sarjaan julkaistiin pitkästä aikaa uusi osa, eli Tales of Monkey Island. Ehkä seikkailupelien uusi nousu lähtee tästä.