Kuun pimeästä puolesta

Kansitaidetta

”There is no dark side of the Moon really… matter of fact it’s all dark.”

Pink Floydin The Dark Sife of the Moon (1973) on eräs populaarimusiikin hienoimmista albumeista. Se on herättänyt ihastusta ja vihastusta jo usean vuosikymmenen ajan. Jotkut vihaavat levyn pitkäveteisyyttä, toiset taas ylistävät albumia samasta syystä. Kyseessä on yhtä kaikki eräs parhaimmista tunnelmointiin sopivista pitkäsoitoista.

Musiikista välittyvä rauhallinen tunnelma on kuitenkin pelkkää pintaa, sillä levyn sanoitukset liikkuvat synkissä maisemissa. Wikipedia kertoo: ”Sanoitukset käsittelevät ihmisen arkielämää ja elämisen paineita, kuten aikaa (”Time”), rahaa (”Money”), sotaa (”Us and Them”), psykoosia (”Speak to Me”, ”Brain Damage”, ”On the Run”) ja kuolemaa (”The Great Gig in the Sky”, ”Eclipse”).”

Kokonaisuutena albumille vetää vertoja ehkä vain saman yhtyeen toinen mestariteos, taiteilijan ja yleisön välistä etäisyyttä tuplalevyn verran pohdiskeleva The Wall (1979). Väittäisin kuitenkin, että The Dark Side of the Moon on näistä parempi. Se on myös selvästi yhtyeen myydyin levy 45 miljoonalla kappalellaan.

Pink Floyd on synnyttänyt monia hengenheimolaisia. Eräs tällainen yhtye on amerikkalainen The Flaming Lips. Ja kuinka ollakaan, The Flaming Lipsin viimeisin levytys on yritys tuoda The Dark Side of the Moon nykyaikaan. Viime joulun tienoilla julkaistu pitkäsoitto-cover on loistavalta nimeltään The Flaming Lips and Stardeath and White Dwarfs with Henry Rollins and Peaches Doing The Dark Side of the Moon. Kuten nimestä voi päätellä, levyn suurimmasta osasta vastaa The Flaming Lips itse, mutta mukana on myös monia vierailijoita. Tuloksena on juuri niin psykedeelinen tulkinta kuin mukana olevilta artisteilta voi odottaakin. Vannoutuneimmilla Pink Floyd -fanaatikoilla menee aamukahvi väärään kurkkuun, mutta muille The Flaming Lipsin tulkinta The Dark Side of the Moonista uppoaa varmasti. Siinä on vain enemmän säröä.

Pohjoismaisesta runoudesta

PRECIPe-lehden kansi

Olen mukana kanadalaisen PRECIPe-lehden uusimmassa numerossa, joka käsittelee skandinaavista runoutta. Olen hyvässä seurassa, sillä lisäkseni mukana on kattava rykelmä runoilijoita: Lillian Allen, Phanuel Antwi, Kemeny Babineau, Kate Braid, Caitlin Burt, Rita Dahl, Amanda Earl, Roger Farr, Julia Fiedorczuk, Ryan Quinn Flanagan, katrine marie guldager, Linn Hansén, Niels Hav, Tytti Heikkinen, Martin Högström, Keith Inman, Silja Järventausta, Satu Kaikkonen, Jørgen Leth, Lee-Ann Liles, Angela Long, Niels Lyngsø, Bartłomiej Majzel, Daphne Marlatt, Malcolm Matthews, rob mclennan, Leigh Nash, Eiríkur Örn Norðdahl, Fredrik Nyberg, Malte Persson, Pearl Pirie, Niina Pollari, Dan Post, Cia Rinne, Jenny Sampirisi, Richard Scarsbrook, Martin Glaz Serup, Kate Siklosi, Chet Singh, Carolyn Smart, Bradley Somer, Morten Søndergaard, Kathleen Szoke, Sheila Watson ja Andy Weaver.

Käänsin lehteä varten muutaman oman lyhyen runoni englanniksi. Osa näistä englanninnoksista on julkaistu jo aiemmin, esimerkiksi Nordic Poetry Centerissä. Säkeet ovat lyhyitä pyyhkäisyjä kulloinkin käsittelemäänsä aiheeseen. Olen yhä enenevässä määrin kiinnostunut siitä, miten paljon muutamalla sanalla voi ilmaista.

PRECIPe-lehden projekti herättää tuttuja kysymyksiä. Eräs näistä ikuisuusaiheista on kysymys kulttuurien välisestä yhteistyöstä. Pohjoismaista runousyhteistyötä soisi olevan enemmänkin. Välillä tapahtuu tietenkin runoesiintymisiä ja sílloin tällöin julkaistaan runolehden teemanumero. Tuntuu kuitenkin, ettei tässä ole tarpeeksi. Ainakin meillä Suomessa eletään kulttuurityhjiössä, jossa esimerkiksi tanskalainen ja norjalainen runous jäävät hyvin vähälle huomiolle. Luemme kyllä runoja englanniksi, mutta emme juurikaan skandinaavisia tai balttialaisia ystäviämme.

Hyvä esimerkki hienosta kulttuuriyhteistyöstä on muutaman vuoden takainen Tämä ei ole fiktiota -runoantologia. Sama kirja ilmestyi Suomen lisäksi ainakin Ruotsissa. Se syntyi laajan pohjoismaalaisen yhteistyön tuloksena. Vastaavaa voisi olla enemmänkin. Olisi esimerkiksi mukavaa, jos kerran vuodessa järjestettäisiin iso tapahtuma, jossa skandinaaviset runoilijat esittäisivät tekstejään. Näin runoja saatettaisiin lähemmäksi suurta yleisöä ja maat saataisiin lähemmäksi toisiaan. Tällä hetkellä on toki rykelmä eri maiden runomessuja ja -festivaaleja, mutta mitään yhtenäistä ei vielä ole.

PRECIPe-lehden runoilijoista ainakin Martin Glaz Serupia ollaan tuomassa esiintymään Suomeen. Eiríkur Örn Norðdahlillakin on vahvat kytkökset maahamme. PRECIPe on pienlehti, mutta se auttaa osaltaan herättämään kiinnostusta skandinaaviseen runouteen ja kulttuuriin. Pohjoismaat on verrattain pieni kolkka maailmassa, mutta kulttuuritarjontansa puolesta se on maailman verevimpiä. Kaikissa Pohjoismaissa kirjoitetaan hienoa runoutta. Umpiossa elämällä se vain tuppaa unohtumaan.

Jalkapallosta ja säännöistä

Peliväline

Tänään se sitten alkaa: maailman seuratuin urheilutapahtuma eli jalkapallon MM-sirkus Etelä-Afrikassa. Globalisaatio jyllää, sillä kilpailut ovat nyt ensimmäistä kertaa Afrikan mantereella. Edessä on kuukauden verran vihreitä nurmikkoja, palloja, värejä, torvia, maaleja, juhlia, murhetta ja elämää. Edessä on myös ainoa ajanjakso, jolloin television katsominen on hyväksyttävää ja jopa suositeltavaa.

Luen paraikaa Timo Hännikäisen toimittaa esseekokoelmaa, joka käsittelee ranskalaista kirjailijaa Michel Houellebecqiä. Siinä käsitellään Houellebecqiä käsitellään useasta näkökulmasta. Tommi Melender kirjoittaa omassa esseessään johtopäätöksestä, jonka Albert Camus teki jalkapallokentällä. Sen mukaan ”moraalisesti kestävä elämä on mahdollista vain jos luomme tarkat säännöt ja noudatamme niitä.” Tässä perin juurin konservatiivisessa ajatuksessa voi olla avain jalkapallon suureen suosioon maailmassa. Edustaako jalkapallo siis toisin sanoen ihmisissä piilevää halua mukautua sääntöihin, toimia jonkin kehyksen puitteissa?

Edellisestä voidaan vetää toki johtopäätös, että kaikenlainen vilunkipeli, vaikkapa doping, laiton vedonlyönti tai jalkapallon kaupallistuminen, on nykyaikaisen yhteiskunnan yritys muuttaa jalkapallon syvin olemus. Tässä se onkin onnistunut. Jalkapallossa nimittäin pärjää parhaiten se, joka on suurin kapitalisti. Niin sanotut suurseurat, Real Madridin ja Chelsean kaltaiset ökyklubit, ostavat isolla rahalla parhaat pelaajat itselleen. Samalla ne imevät kärpäspaperin lailla suurimman osan kannattajista ja sitä kautta varmistavat myös itselleen suurimmat tulot ja, ainakin periaatteessa, kaikki mahhdolliset pokaalit. Yhtälö on hälyttävä. Siitä voisi päätellä, että sääntöjen kiertämisen hyväksyttäväksi tehnyt kapitalismi on kampittanut vanhan kunnon jalkapallon.

Onneksi ei kuitenkaan kokonaan. Jalkapallon MM-kilpailuissa on kuitenkin vielä vanhojen hyvien aikojen patinaa. Siinä missä seurajoukkueiden kansalliset sarjat ovat muuttuneet ”kenellä on eniten rahaa” -tyyppiseksi pelleilyksi, MM-kilpailussa voi sentään vielä sattua yllätyksiä. Paikalla ovat maailman parhaat pelaajat. Joka arvokilpailuissa nousee kuitenkin esiin mustia hevosia, maita, joilla on saumat yllätykseen. Ehkä tällä kertaa jokin niistä on afrikkalainen?