Robin Hoodista ja Ridley Scottista

Robin Hood

Ridley Scottin Robin Hood -filmatisointi ei ole aivan yhtä kamala kuin Guy Ritchien taannoinen yritys tulkita Sherlock Holmesin tarinaa. Se on tosin odotettua, sillä onhan Scottin ansiolistalla muun muassa Alienin (1979) ja Blade Runnerin (1982) kaltaisia klassikkoja. Scottin viimeisimmästä loistavasta elokuvasta on tosin jo aikaa.

Robin Hood -elokuva muistuttaa Scottin viiden vuoden takaista pompöösiä ristiretkielokuvaa Kingdom of Heavenia (2005). Uusi elokuva on kuitenkin parempi, eikä vähiten särmikkään ja karismaattisen Russell Crowen ansiosta. Crowen tulkitsema supermaskuliininen Robin Hood ei tosin ole se sukkahousuja käyttäjä ja vähän hassulta näyttävä hahmo, joksi olemme tämän rikkaita ryöstävän ja köyhiä auttavan lainsuojattoman oppineet tuntemaan.

Scott kertoo oman näkemyksensä siitä, kuinka Robin Hoodista tuli Robin Hood. Tuloksena on Hollywoodille tyypillinen soppa: suuri budjetti, näyttävät puitteet, nimekäs näyttelijäkaarti, tönkkö käsikirjoitus ja keskinkertainen elokuva. Uuden Robin Hood -elokuvan suurin ongelma löytyy hahmoista. Karikatyyrien joukosta löytyvät muun muassa lihaksikas ja hyväsydäminen Robin, kaikkien vihaama ilkimys-kuningas, takinkääntäjä-ritari, viinaan menevä munkki ja vahva nainen. Arkkityyppejä, siis, mutta epäonnistuneita sellaisia. Robin Hoodin myytistä löytyisi taatusti enemmän ammennettavaa.

Crowe kantaa elokuvaa. Hänen hahmonsa on ainoa, johon on yritetty panostaa. Kaikki muut jäävät pinnallisiksi ja heidän motiivejaan joutuu ehtimiseen kummastelemaan. Arvoitukseksi jää esimerkiksi se, miksi miehiä lättyyn läiskivä (ja pitkään yksin elänyt) Marion-neito yhtäkkiä rakastuu Robiniin. Tarinan konnat, Nottinghamin sheriffi, vääriä päätöksiä ehtimiseen tekevä kuningas ja ranskalaisten kanssa veljeilevä aatelisritari, jäävät myöskin epämääräisiksi tuttavuuksiksi.

Hollywood latistaa Robin Hoodin, Sherlock Holmesin ja muut mielenkiintoiset tyypit paperisiksi ja pinnallisiksi hahmoiksi. Ridley Scottin elokuvassa torvet törisevät, ritarit karauttavat ratsuillaan taisteluun ja miestä kuolee kuin heinää. Vauhdikasta menoa katsellessa herää kuitenkin tuttu kysymys: entä sitten?

Arto Mellerin runoista

Kootut runot

Arto Mellerin (1956-2005) varhaisrunoissa on vimmaa ja voimaa. Koottuja runoja (2006) lukiessa huomaa ja tuntee, että Melleri oli nuoruudessaan näkijä ja kokija. Schlaagerinseppele (1978), Zoo (1979), Ilmalaiva ’Italia’ (1980) ja Mau-Mau (1982) ovat hienoja kirjoja. Niissä kirjoittajan napsimat päihteet toimivat runouden katalysaattorina, eivät runoutta vastaan.

Myöhemmin oli toisin. Martti Anhava kirjoittaa Mellerin koottujen runojen jälkisanoissa: ”Sanankäytön tarkkuuteen Mellerinä olemisen resuuntuminen ei juuri vaikuttanut, mutta leikillisyys väheni ja värittyi sarkasmin suuntaan.” (s. 648) Melleri ei myöhemmässä tuotannossaan tavoita nuoruudentöittensä kaltaista kauneutta, vaan liikkuu krapulahoureisemmassa ilmaisussa. Välillä tämä toimii, useimmiten ei.

Nuoruudenrunot osoittavat Mellerin tavattoman lahjakkuuden. Oma suosikkini on Zoo-kirjan nimikkoruno, jossa Melleri laskettelee täysillä: ”Minä kuuntelin riihiä ja juopuneita / ja kuuta, / maantierummut pimeitä viuhkoina avautuvissa / keväissä, saniaiset, saunan välikatossa / lauantaina hikoilivat Uudet Kuvalehdet, / Unkarin kansa ies niskassaan, / minä tiesin”. Tässä puhuu 23-vuotias mies, joka tiesi. Mellerin runous on siinä mielessä tunnustuksellista, että puhujana on monesti hän itse.

Vuosien 1978 ja 1982 välisten nuoruudenkokoelmien ja myöhempien runojen välillä on vissi ero. Myöhempi tuotanto ajautuu paatoksen puolelle (”Miten vihlookaan veden välke / tänä aamuna silmiä, / sielua, sielun silmiä”), mutta nuori Melleri näkee selkeämmin ja, mikä tärkeintä, enemmän kerralla: ”Tunnetko / miten mantereet liikkuvat yössä… / jalkojesi alla: miten usva nousee, / ja uponneet kaupungit nousevat sen suojassa, / ikivanhat, asumattomat…”

Hetkessä elämisen taito, puhdas näkeminen ja kokeminen, on Mellerillä tosin aina läsnä. Aiemmissa kokoelmissa sen vain kohtaa useammin.