Matti Kilposen esikoisrunoista

Kirjan kansi

Kokeelliselta runoudelta ei voi välttyä. Joka tuutista puskee eri lailla kokeilevia kirjoja. Avantgarde-runouden lisääntyminen nostaa tietysti sen nimissä julkaistavien nimikkeiden laatuvaatimuksia.

Matti Kilposen esikoiskirja kehorasa, autochrist hakee innoitusta Jackson Pollockin maalauksista. Pollockhan lanseerasi niin kutsutun action paintingin, eli toimintamaalauksen. Hänen parhaat työnsä ovat hetken mielijohteesta syntyneitä roiskemaalauksia. Kilponen lanseeraa nyt action poetryn, toimintarunouden. Mielijohteesta ja kuvasta toiseen siirrytään vauhdilla, nopein siirtymin.

kehorasa, autochrist on kokonaistaideteos. Tekstimassassa ei periaatteessa ole mitään järkeä tai merkitystä. Eikä siinä tarvitsekaan olla. Materiaalia on tosin niin paljon, että pieni karsiminen olisi tullut tarpeeseen. Eipä silti, Kilponen päätyy välillä ”napalmia saa kun sekoittaa Armanin Obsessionia ja ben & jerry’s cherry bomb -jäätelöä” -katkelman kaltaisiin hykerryttäviin tuloksiin.

Kilponen lainaa. Lähteitä ei ole tarpeen tietää, mutta flarfin ja cut-up-runouden alkeet kannattaa opetella. Lukija huomaa nopeasti, että Kilponen hallitsee paremmin lyhyitä kokonaisuuksia. Suuremmat runot tai runoelmat toimivat huonommin kuin ”mä olin kallion virgiinia, te olette / tilkan englantilainen potilas” -tyyppiset nerokkaat sutaisut.

Vajaassa sadassa sivussa on jokunen kymmenen liikaa, mutta kehorasa, autochrist ottaa silti paikkansa Leevi Lehdon, Karri Kokon, Karin Aronpuron ja muiden esikuviensa rinnalla. Kilponen ei kuitenkaan vielä täydellisesti hallitse tekstinsä kaaosta.

Geof Huthin runoista

Kirjan kansi

Geof Huth on paitsi niin kutsutun visuaalisen runouden kirjoittaja, myös aktiivinen blogaaja. Viime kesänä hän kävi Suomessakin, Karri Kokon organisoimassa Vispo-työpajassa. Huthin ajatuksia työpajasta ja Suomesta voi lukea täältä.

Toinenkin kytkös Suomeen löytyy. Ntamo on julkaissut yhden Huthin kirjoista, nimihirviön a book of poems so small I cannot taste them. Tekijälle tyypillistä on, että pitkää otsikkoa seuraa rykelmä hyvin pieniä runoja. Huth pitää tällaisista vastakohdista. Hän on tosin viime aikoina tehnyt itseään tunnetuksi nimenomaan lyhyiden runojen tekijänä. Projektiin liittyy myös uudissanoja, kuten vaikkapa Ntamon julkaiseman kirjan sanat ”sadnest” tai ”rhytme”.

Kirjan esittelyssä nostetaan esiin olennainen: ”This book, being about winter, is published in Finland, a land renowned for its ability to accept snow and the pleasures thereof.” Kirja koskettaa yhä, jopa näin kevään kynnyksellä. Tähän tapaan: ”thought of snowflake’s caress / her cheek exposed”. Kirja etenee rauhallisesti, kiirehtimättä. Huth on sanoilla onnistunut luomaan kiireettömän, talvisen tunnelman.

a book of poems so small I cannot taste them on kuvalähtöinen. Sanat muodostavat vahvoja yksittäisiä kuvia: talvisia maisemia, lumihiutaleita ja kinoksia. Tässä suhteessa kirja edustaa Huthin ajamaa visuaalista runoutta, vaikka kirjassa ei varsinaisia kuvia olekaan. Kansikin koostuu kirjaimista ja sanoista.

Näin loskakeleillä on hyvä muistuttaa itseään siitä, ettei nykytalvi ole pelkkää loskaa ja räntäsadetta. Se on myös kauneutta.

Kokeellisesta runoudesta

Lassi Hyvärisen Riippuvat puutarhat -kirjan kansi

Unohtakaa kukkakedot, lentelevät perhoset ja solisevat purot. Nykyinen runomuoti on fragmentaarinen, mahdollisimman käsittämätön ilmaisu.

Vai onko sittenkään? On toki totta, että runoja lukeva ja kirjoittava joutuu nykyään yhtenään tekemisiin kokeellisen runouden kanssa. Pienkustantamoiden lisäksi myös isommat talot ovat keksineet kokeellisen runouden. Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika ja Kari Aronpuron Lehmän henkäys ilmestyivät viime vuosina Tammelta, Harry Salmenniemen kirjat Virrata että ja Texas, sakset puolestaan Otavalta. Kaikkein tärkein kirja on kuitenkin Henriikka Tavin eri kirjoitustyylejä onnistuneesti yhdistelevä, Teoksen julkaisema Esim. Esa.

Pitäisikö tästä olla näreissään? Tuskinpa. Kokeellisen kirjoittamisen 2000-luvulla toden teolla tapahtunut esiinmarssi on nimittäin rikastuttanut kirjallisuutemme kenttää. Samalla se on tosin myös lietsonut yksisilmäistä juupas/eipäs-keskustelua, kuten moni lehtien sivuilla ja verkossa käyty runouskeskustelu osoittaa.

Keskustelu on hyväksi. Jatkuva keskustelu on merkki siitä, että kulttuurissa tapahtuu ja että siitä ollaan kiinnostuneita. Välillä mennään kuitenkin metsään. Jo ennestään pieneen runoilijoiden kenttään on muodostunut kuppikuntia, kokeelliset ja perinteisemmin kirjoittavat pyrkivät tekemään pesäeron toisiinsa.

Miksi ihmeessä? Kukin tyylillään, mutta enempi avarakatseisuus olisi hyväksi. Itse kirjoitan pääasiassa lyyrisellä, perinteisemmällä tyylillä. Välillä on kuitenkin hyvä irrotella. Nokturnossa on muutamia esimerkkejä kokeellisemmista runoistani. Ne edustavat yrityksiäni päästää irti tavanomaisesta ilmaisusta, ikään kuin tuulettaa runouteni ummehtuneita huoneita. Kirjoitustavat ruokkivat toisiaan.

Toisinaan olen myös miettinyt perinteisen ja kokeellisen runouden yhdistämistä. Tästä esimerkkinä on cut-up-kirjani Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä. Esipuhe pyrkii myös mahdollisimman selväsanaisesti tuomaan cut-up-tyyliä ”tavallisen” lukijan ulottuville.

Niinpä runous voi puhaltaa yhteen hiileen. Voidaan väittää, että yhteistyö on useimman taiteen ehto. On vain keksittävä tapa, jolla eri tyyppiset taiteilijat voivat lähestyä toisiaan.