Runojen otsikoinnista

Vaihtoehtoja

Lopetin hetken mielijohteesta runojeni otsikoinnin. Se ei ollut harkittu päätös, vaikka syntyikin sisäisestä tarpeesta, muutoksenhalusta. Nykyisissä runokäsikirjoituksissani olen jo noudattanut tätä tapaa, siis poistanut olemassa olevat otsikot ja korvannut ne luettelomaisesti numeroilla. Miksi näin olen tehnyt, sitä en osaa sanoa. Tapa tuntuu luontevalta.

Tähän asti olen kuitenkin nimennyt kaikki runoni. Olen noudattanut periaatetta, että runot ovat yksilöllisiä ja niillä pitää siksi olla otsikko. Vähitellen olen kuitenkin lipsunut nimeämisperiaatteesta, laittanut runojeni otsikoksi ”vain” jonkin ensimmäisenä mieleeni tulleen sanan.

En siis ole välittänyt miettiä annettavaa nimeä sen enempää. Tämä johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin, luomisprosessin itsensä hankaluuden takia. Runoni syntyvät harvoin ikään kuin itsestään. Ne pitää pakottaa, pusertaa esiin. Näin runon kirjoittamisen jälkeen on jo tavallaan voimaton, eikä halua käyttää lisää energiaa otsikon keksimiseen. Sitä haluaa vain siirtyä eteenpäin. Toiseksi, kirjoittamisen hankaluudesta huolimatta kirjoitan silti paljon runoja. Siispä käy usein, että siirryn keskinkertaisimmiksi määrittelemistä teksteistä vauhdilla eteenpäin. En kuitenkaan yleensä poista kirjoittamiani runoja. Haluan muistaa, mistä (mahdolliset) hyvät ajatukset ovat lähtöisin.

Paavo Haavikko oli ehkä vahvimmin ja tunnetummin runojen otsikoimista vastaan. Niitä ei suurimmasta osasta hänen tuotantoaan löydy. Toista näkökulmaa edustaa muusikko-runoilija A.W. Yrjänä, joka on yrittänyt välttää laulujensa ja runojensa otsikoiden olevan ns. ”käyttöohjeita” niitä seuraavaa tekstiä varten. Näin siis Yrjänä on monissa teksteissään päätynyt otsikoihin, jotka ovat harhaanjohtavia tai lukijalle käsittämättömiä. Tyyli tämäkin.

En kuitenkaan luopunut runojeni otsikoinnista siksi, että Haavikko piti niitä turhina tai Yrjänä omalla sarkastisella tavallaan välineinä. Tein niin, koska se tuntui oikealta. Kirjoitustyössäni olen muutenkin kallistunut intuitiivisuuden, improvisoinnin suuntaan. Tässä vaiheessa runojeni otsikointi oli vain tullut tiensä päähän. Se tapahtui luonnollisesti, ajan myötä. Koska en enää useimmissa tapauksissa vaivautunut juurikaan miettimään otsikoita, ne eivät siis tuoneet runoihin mitään lisä-arvoa. Siksi otsikoista oli aika luopua.

(Esimerkkiruno)

Olli Sinivaaran kirjasta Valonhetki ja poetiikasta

Olli Sinivaara

Olli Sinivaaran (s. 1980) kolmas runokokoelma Valonhetki on hienointa lyyristä runoutta, mitä Suomessa on vuosiin julkaistu. Hienoa kokeellista runoutta tulvii markkinoille pilvin pimein, mutta hyvästä perinteisestä on puutetta. Valonhetki on lyhyt, tiivis kokoelma, kuin pieneen tilaan puristettua valoa.

Valonhetki on pelkistetty. Se on siis vastakohta Sinivaaran aiemmille kirjoille, joissa runot virtasivat runsaina. Runsaita ne ovat paikoin uudessakin teoksessa, mutta hyvässä mielessä; tekijä on oppinut hallitsemaan valtavia kuvia.

Parhaimmillaan Valonhetki on kuitenkin lyhyissä (alle sivun mittaisissa) runoissa. Niissä kiteytyy olennainen kirjan teemoista: valosta ja pimeydestä, luonnosta, vuodenajoista ja ajasta. Sinivaaran lyhyet runot ovat tämän vuosituhannen kotimaisesta lyriikasta lähimpänä omaa runouskäsitystäni. Runojen puhuja on profeetta, joka ei julista. Julistamisen sijaan profeetta kokee ja välittää oman kokemuksensa muille. Puhe on puhdasta tunnetta, valoa.

Ted Hughes käsitti runoilijan parantajana, joka parantaa runoillaan yhteiskunnan ja ihmisen haavat. Paljon samaa löytää, sanoisinko, uudelta Sinivaaralta. Valitin aiemmin tämänvuotisen runotarjonnan keskinkertaisuudesta. Valonhetki on kirja joka saa valituksen unohtumaan.

Elokuvasta Inglourious Basterds ja yksinkertaistamisesta

Quentin Tarantino

Quentin Tarantino (s. 1963) on jo vuosikymmenen ajan ollut maailman tunnetuin elokuvaohjaaja. Hänen nimensä tiedetään ja sen mukaan vannotaan. Näin siis siitäkin huolimatta, että kaikki tietävät hänen parhaiden elokuviensa olevan 1990-luvulta. Ne ovat Reservoir Dogs (1992), Pulp Fiction (1994) ja Jackie Brown (1997).

Uudelle vuosituhannelle siirryttyään Tarantino ei enää ole osannut yksinkertaistaa. Kill Bill (2003 ja 2004) piti pituutensa takia jakaa kahteen osaan, yhdessä Robert Rodriguezin kanssa tehty Grindhouse-elokuva oli tarkoituksellista mässäilyä ja uusi sotaelokuva Inglourious Basterds kärsii sekin monimutkaisuudesta.

Yksinkertaistaminen on vaikeaa. Tarantino on elokuvien suuri ystävä. Ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja haluaa kertoa kaikille, kuinka suuri populaarikulttuurin tuntija hän on. Niinpä hänen jokainen elokuva on pullollaan viittauksia lajin historiaan. Ei siinä mitään. Pulp Fiction on mestarillinen osoitus siitä, kuinka viittauksellisuus voi toimia.

Sen jälkeen Tarantino on vähitellen kadottanut otteensa. Hänelle on käynyt vähän samalla lailla kuin U2:n kaltaisille suurille rock-yhtyeille; tuotanto on on karannut ylisuureksi. Inglourious Basterdsiin pätevät samat kehut ja haukut kuin Kill Billeihinkin: tyylitelty, ylimitoitettu, ylipitkä, kaunis, paikoin hauska, paikoin myötähäpeää aiheuttava.

Tarantinon vahvuus on dialogissa. Inglourious Basterds sisältää paljon kutkuttavan hienoa sanailua. Tarantinon kirjoittamat hahmot ovat sanavalmiita, joskaan eivät realistisia. Cannesin elokuvafestivaalien kilpailusarjaan Inglourious Basterdsia ei kuitenkaan olisi pitänyt hyväksyä. Muihin ehdolla olleisiin elokuviin verrattuna Tarantinon uutuus on paljon huonompi.

Inglourious Basterdsia parsittiin kokoon kymmenisen vuotta. Jos jonkinmoista huhua kuultiin, ja huhumyllyyn suhteutettuna lopputuotteen on pakko olla pettymys. Niin se onkin. Tarantino survoo kahteen ja puoleen tuntiin niin paljon materiaalia, että elokuva ei kanna. Nykyään tehdään paljon ylituotettua taidetta ja viihdettä. Ehkä kannattaisi ottaa askel taaksepäin, yrittää yksinkertaisemmin. Tällöin lopputuloksessa voisi olla jotakin samaa kuin hyvässä runossa.