Peter Handkesta ja hänen romaaneistaan

Peter Handke

Peter Handke (s. 1942) on monipuolinen ja tuottelias kirjailija. Hän on syntyjään itävaltalainen, mutta on pitkään asunut muualla, muun muassa Pariisissa ja Berliinissä. Miehen laajaan tuotantoon kuuluu romaaneja, runoja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Runouden saralla Handke ei ole loistanut, proosassa sitäkin enemmän. Elokuvista ja näytelmistä erityismaininnan puolestaan ansaitsevat Wim Wendersin kanssa tehty Berliinin taivaan alla -elokuvan käsikirjoitus sekä varhaisnäytelmä Publikumsbeschimpfung, eli yleisönhaukkumisnäytelmä.

Suomessa Handke on kohtalaisen tunnettu, vaikka hänen tuotannostaan on suomennettu vain pieni osa. Esimerkiksi Vasenkätisen naisen (suom. 1981) ja Jukeboksista (2005) kaltaiset romaanit ovat kuitenkin tuoneet hänelle meikäläisiä lukijoita. Viimeksi käännetty Don Juan (hänen itsensä kertomana) (2008) ei ole hänen parhaita töitään, mutta pitää ainakin Handken kirjallisella kartallamme.

Tällä vuosikymmenellä itävaltalaiskirjailijaan kääntämiseen on panostanut pieni Lurra Editions -kustantamo. Se on julkaissut viime vuosina peräti kolme Handken pienoisromaania. Ne ovat edellä mainitut Jukeboksista ja Don Juan sekä niitä ennen käännetty, tekijän äidin itsemurhasta kertova Riisuttu epäonni (2003). Pienoisromaanien saralla Handke on erityisen taitava. Etenkin Jukeboksista on todellinen helmi, eräs parhaista lukemistani lyhyistä proosateksteistä.

Kaikki eivät Handkesta pidä. Usein se johtuu hänen mielipiteistään, ei proosastaan. Handke aloitti provosoivalla tekstillä, mutta ei ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään erityisen poleemista. Miestä on kritisoitu esimerkiksi Slobodan Miloševićin hallinnon ja persoonan puolustamisesta. Siksi merkittävät kirjallisuuspalkinnotkin ovat häntä vältelleet. Pitkä klassikkoromaania Handke ei ole tosin kirjoittanut. Kuten sanottu, hänen vahvuutensa ovat lyhyemmissä teksteissä.

Handken proosaa (ja miksei näytelmiäkin) soisi suomennettavan enemmänkin. Hänen runsaasta, monivivahteisesta tuotannostaan löytyy varmasti ammennettavaa. Kielitaitoisten onneksi englanninnoksiakin on hyvin saatavilla.

Kauko Röyhkästä ja romaanista Kesä Kannaksella (2009)

Kauko Röyhkä

Kauko Röyhkä, oikealta nimeltään Jukka-Pekka Välimaa (s. 1959), on kirjailija ja muusikko. Kirjailijana hän on parhaimmillaankin keskinkertainen, muusikkona puolestaan loistava. Omaa taiteilijanimeään kantavia LP:itä hän on julkaissut kolmisenkymmentä, ja kokoelmalevyjäkin riittää. Kirjoja puolestaan ilmestyy melkein joka vuosi. Röyhkä on tuottelias mies.

Suuri yleisö tuntee vain Röyhkän provosoivan puolen. Hän on ”saatananpalvoja”, ärsyttäjä, kaiken kaikkiaan epämiellyttävä mies. Röyhkä on tehnyt ikävästä persoonastaan tavaramerkkinsä, elantonsa takeen. Ja hyvinhän se toimii. Kirjailija-muusikko ei ole rahoissaan, mutta pärjää silti tekemällä taidetta.

Viime vuosina Röyhkä on taas ollut nosteessa. Lässähtämään päin ollut musiikkiura sai uutta nostetta Riku Mattilan kanssa tehdystä yhteislevystä, jonka kappaleisiin kuului minihitti Helvetti. Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa tehty Zaia-sovitus sekä Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon kanssa tehty Hiekkarantaa-levy ovat nekin sittemmin saaneet positiivisen vastaanoton. Vastikään ilmestyi Helsingin Sanomissakin asti kehuttu romaani Kesä Kannaksella (Like, 2009).

Viimeisimmässä opuksessaan Röyhkä palaa suurimman kirjallisen menestyksensä, Kaksi aurinkoa -kirjan (Like, 1996) maisemiin. Proosaa Röyhkä ei kirjoita kovinkaan hyvin, korkeintaan menettelevästi. Silti hänen kirjallisissa julkaisuissaan on oma viehätyksensä. Hän puhuu asioista, joista normaalit, julkaisuseulan läpäisseet kirjailijat vaikenevat: seksistä ja muista ruumiintoiminnoista. Keskiverron kukkahattutädin hänen tekstinsä saavat varmasti punastumaan. Eikä siinä mitään. Kaikkea saa tehdä, kunhan ei sorru mässäilyyn.

Kesä Kannaksella on varsin mukiinmenevä sotaromaani. Sekin puhuu asioista, joista normaalisti vaiettaisiin. On homoseksuaalisuutta, lääkkeiden väärinkäyttöä, murhaamista, paneskelua ja muuta mukavaa. Mässäilyä, siis, jota Röyhkältä osataan jo odottaa. Homman pelastaa kuitenkin se, että toisin kuin esimerkiksi parin vuoden takaisessa Jobissa (Like, 2007), sekoilun takaa löytyy oikeaakin sisältöä. Sota on kamala asia; miksei siitä siis saisi kirjoittaa kauheita asioita? Kesä Kannaksella on myös lyhyt, vähän perus-pienoisromaania pidempi. Ei sen sisältö pidemmälle kantaisikaan.

Röyhkä on siis oppinut tiivistämään. Niin musiikki- kuin kirjatuotannossaan hän on viime aikoina vedellyt oikeista naruista. Toivottavasti sama jatkuu. Hyviä provosoijia täällä tarvitaankin.

Tuukka Terhon kirjasta Huulilla, nolo tuuli (Ntamo, 2009)

Tuukka Terhon (s. 1984) esikoisrunokokoelma Huulilla, nolo tuuli juhlii yksinkertaisuutta, jokaisen päivän yksinkertaista kauneutta. Se on kirjoitettu omaperäisellä tavalla ja tyylillä. Kirja heittelehtii näkökulmasta ja mielipiteestä toiseen ja saa lukijan varpailleen. Kirjan julkaissut Ntamo onkin selvästi ottanut tavaramerkikseen ”erilaisen” runouden lanseeraamisen. Suurin osa kustantamon tuotannosta on materiaalia, jota ei todennäköisesti olisi suurilla kustantamoilla nähty. Poikkeuksiakin toki on.

Erilaisen julkaiseminen johtaa tietysti väistämättä kysymyksiin tekstin laadusta. Huulilla, nolo tuuli on kirja, jonka ei tarvitse hävetä. Se on pitkähkö kirja, reilun 80 sivun mittainen. Koska runoja ei ole jaettu osastoihin, eikä teksteillä ole juuri otsikkoja, kirjaa on hieman vaikea seurata. Vaikutelma korostuu, koska runoista ei muodostu mitään tiettyä, selkeää kokonaisuutta. Terho kirjoittaa fragmentaarisesti. Huulilla, nolo tuuli seuraa elämäntarinaa, jossa puhuja ja tyylit vaihtelevat. Koska nykyrunoissa monesti suositaan tasaisuutta, Huulilla, nolo tuuli on lukijasta riippuen joko ärsyttävä tai raikas lukukokemus. Itse pidän kirjoittajan näkemyksestä.

Terho luo yllätyksellisiä kuvia: ”kuinka monta ajatusta on luettava ykkösellä alas / että tulisi viisaaksi / kuinka monta näyteikkunaa ohitettava, ymmärtäisi itsensä niin kuin / ei tahdo”. Kirjoitustekniikkakin on yllätyksellinen. Pisteitä tekijä ei käytä, muita välimerkkejäkin on harvakseltaan. Pitkähköjä säkeitä pitääkin monesti lukea useasti, että ajatuksesta saa kiinni. Siksi osastoihin jakaminen tai kirjan lyhentäminen olisikin ollut paikallaan. Toisaalta pitkäpinnaisilla lukijoilla riittää tekstissä ammennettavaa. Kirjan loppupään hirtehinen elämänohje sopii siis ehkä myös teokseen itseensä: ”Parasta on kun laitat pipon silmille ja et tunne mitään”.

Muuta:

Kirja kustantamon sivuilla