Jim Jarmuschista ja elokuvasta Down by Law (1986)

Jim Jarmusch

Jim Jarmusch (s. 1953) on amerikkalaisen indie-elokuvan ilmentymä. Hän oli kova tekijä valtavirran, siis Hollywoodin, ulkopuolella tehtyjen elokuvien parissa etenkin 1980- ja 1990-luvuilla. Hyviä elokuvia hän tosin tekee vielä edelleenkin. Parhaat on kuitenkin jo purkitettu: Stranger than Paradise (1984), Down by Law (1986), Mystery Train (1989), Night on Earth (1991) ja Dead Man (1995). Näillä kokopitkillä hän loi pysyvän muistomerkin itselleen. Taksielokuvassa Night on Earth seikkailee suomalaisiakin, etunenässä loistava Matti Pellonpää. Tematiikaltaan, rakenteeltaan ja näyttelijäsuorituksiltaan ehein on silti ehdottomasti vankilapakoelokuva Down by Law.

Tom Waits

Down by Law:n (1986) keskiössä on kolme miestä, jotka kohtaavat vankisellissä. Heitä näyttelevät Tom Waits, John Lurie ja Roberto Benigni. Paremmin muusikkona tunnettu Waits ja italialainen moottoriturpa Benigni ovat Jarmuschin luottonäyttelijöitä. Lurie puolestaan on veistoskasvoinen kovanaama. Waits vastaa myös tämän elokuvan musiikista.

Sellissä tapaavat miehet ovat olosuhteiden uhreja. Kaksi on lavastettu syyllisiksi rikoksiin ja yksi tappoi toisen miehen itsepuolustukseksi. Niinpä he pakenevat. Tässä vaiheessa elokuvaa on kuitenkin takana jo aimo tovi. Juonta rakennetaan hitaasti, tyylitellen. Elokuva on mustavalkoinen. Se sopii hyvin ympäristön ja näyttelijöiden ulkoiseen karheuteen. Kaikilla, parittajallakin, on lämmin sydän. Pää- ja sivuhenkilöt ovat ulkopuolisia, yhteiskunnan laitamilla eläviä taiteilijatyyppejä. He eivät kuitenkaan ole taiteilijoita, muuta kuin ehkä elämäntyyliltään. Tosiasiassa he ovat tyylikkäitä ajelehtijoita.

Miesten keskinäisistä suhteista jauhetaan koko elokuvan ajan. Naisia vilahtelee vain sivurooleissa, entisinä ja nykyisinä rakastajattarina, tai prostituoituina. Elokuva on silti yllättävän kiinnostava, vaikka siinä tapahtuu vähän ja sisältöä näytetään vielä vähemmän. Vankilapako luo toki jännityselementtiä, mutta takaa-ajajat karistetaan hetkessä ja lopulta oudon vaivattomasti. Pääpaino onkin itse asiassa ihmissuhteissa. Elämänsä aallonpohjaan, vankilaan, ajautuneet miehet löytävät sisäisen rauhan ja uusi elämä saattaa alkaa.

Lurie ja Waits ovat erittäin karismaattisia näyttelijöitä. Benigni tuo heidän ulkoiseen ja sisäiseen karheuteensa sopivaa elämäniloisuutta. Käsikirjoitus on vähästä sisällöstään huolimatta (tai siitä johtuen) hyvä, leikkaus sitäkin parempaa. Kaikkea on hillitysti. Down by Law on elokuvana sitä mitä Jarmush oli ja on elokuvabisnekselle: yhtä viileyttä.

Bob Dylanin levystä Together Through Life

Bob Dylan

Bob Dylanin (s. 1941) uusi levy on aina merkkitapaus. Mies on muusikko, runoilija, maalari, radioääni, moneen kertaan palkittu elävä legenda. Levyjä hän on julkaissut 1960-luvulta lähtien. Alkutaipaleella hän oli monien mielestä parhaimmillaan, mutta on seuraavilla vuosikymmeninä kokenut onnistuneita taiteellisia uudelleensyntymisiä. Viimeisin tällainen onnistuminen on vuodelta 1997. Silloin ilmestynyt Time out of Mind -levy käynnisti Dylanin viimeisimmän luomiskauden, jota myös uusi Together Through Life -pitkäsoitto edustaa. Väliin mahtuu muutama menestysalbumi, kirja, taidenäyttelyitä, Oscar-pysti, Martin Scorsesen menestysdokumentti, tuhansia konsertteja ja paljon muuta. Dylan ei lepää laakereillaan.

Together Through Life on pitkän uran tehneen Dylanin 33:s studioalbumi. Se on myös mukavan ja miellyttävän yksinkertainen ja rento. Tämä on kenties yllättävää, ottaen huomioon kolmen edellislevyn, Time out of Mindin (1997), Love and Theftin (2001) ja Modern Timesin (2005) aiheuttamat odotukset. Dylanin markkina-arvo on tällä hetkellä korkeimmillaan sitten 1960-luvun. Hän vastaa paineisiin tavaramerkillään, omalaatuisuudella. Uusi albumi on ylistyslaulu rakkaudelle.

Dylan on tuottanut levyn itse. Kokonaisuus kuulostaa miellyttävän vanhanaikaiselta. Siinä kuuluvat runsaat blues-vaikutteet, mutta soitanto kumartaa myös muiden musiikkilajien suuntaan. Haitari soi kuuluvasti useassa kappaleessa. Dylanin ääni kuulostaa yhä kärsineemmältä ja rosoisemmalta. Siitä kuuluu eletty ja laulettu elämä. Levyllä lauletaan rakkaudesta, sen kaikista puolista. Sanoituksissa ja musiikissa legendaa on auttanut Grateful Dead -yhtyeestä tuttu Robert Hunter. Herrat ovat aiemmin tehneet yhteistyötä Dylanin levyllä Desire (1976). Jälki on mainiota. Together Through Life on kuin raikas tuulahdus menneestä, paremmista musikaalisista ajoista.

On ilahduttavaa, että tällaisia levyjä vielä tehdään. Vielä ilahduttavampaa on, että tällaiset levyt kiilaavat Yhdysvaltain ja Iso-Britannian levylistojen piikkipaikoille. Dylan kulkee omaa tietään. Hän ei kosiskele suurta yleisöä, vaan tekee omaperäistä, koskettavaa musiikkiaan. Menestys, vaikka sitä tuleekin, ei ole hänelle pääasia. Useimmilla musiikinkuuntelijalla on oma suoskki-Dylaninsa. Toisille se on 1960-luvun runoilijatyyppi, toisille taas 1970- ja 1980-lukujen kristillistä musiikkia levyttänyt Dylan. Itselleni tärkein on 2000-luvun karheaääninen trubaduuri. Together Through Life vain vahvistaa näkemystäni.

Kirja-arvostelu: Lispector – Lähellä villiä sydäntä

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 1/2009.

Sydän kurkussa

Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä, romaani, Teos 2008

Teoksen Babel-käännössarja jatkuu erinomaisena. Nyt vuorossa on brasilialaisen Clarice Lispectorin (1920–1977) esikoisromaani Lähellä villiä sydäntä. Se ilmestyi alkukielisenä jo vuonna 1944, joten kirja on kulkenut pitkän matkan suomalaisten lukijoiden ulottuville. Työ ei ole mennyt hukkaan. Romaani on hieno kuvaus tytön ja nuoren naisen sisäisestä elämästä ja kasvamisesta.

Kirja on vahvasti elämäkerrallinen. Päähenkilö Joana on Lispector itse. Hän kärsii herkkänä sieluna niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kertomuksen pääpaino on kuitenkin päänsisäisellä kehityksellä. Hengästyttävästi etenevä romaani yrittää antaa kuvan siitä, millainen ihminen on kaikkien faktojen ulkopuolella. Tiedämme kyllä syntymäajat ja joitakin tietoja, mutta ne ovat yhdentekeviä sisäisen elämän ja kehityksen rinnalla.

Olemassaolo kiteytyy hetkiin. Niitä Lispector kuvaa tarkasti ja kiinnostuneena. Vaikka hän kirjoitti esikoisromaaninsa hyvin nuorena, vain noin kaksikymmenvuotiaana, kertoja on silti hämmästyttävän tarkkanäköinen ja -tuntoinen. Hän tunnistaa pienimmätkin vivahteet ja kertoo niistä tarkasti. Niin pahat kuin hyvätkin tunnot tulevat ilmi kielessä. Tekijän nuoruus on tällä kertaa poikkeuksellisesti tehnyt kirjalle hyvää, sillä romaani on hyvin eloisa ja kirkas. Vaikka se käsittelee enimmäkseen negatiivisia tunteita, on niiden taustalla kuitenkin elämänilo, pyrkimys eteenpäin.

Kääntäjä Tarja Härkösellä (s. 1959) on aiempaakin kokemusta Lispectorin tuotannosta, mutta Lähellä villiä sydäntä -teoksen myötä hän osuu napakymppiin. Kielet ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Jälkisanoissa Härkönen myöntää, että on joutunut ottamaan joitain vapauksia. Niin pitääkin, kunhan vapautusten ottaminen on perusteltua ja hyödyttää kirjaa. Lähellä villiä sydäntä on kauttaaltaan erinomainen romaani. Sitä on ilo lukea.