Sarjakuvasta 100 Bullets (1999-2009)

Mitä nykysarjakuviin tulee, Brian Azzarellon ja Eduardo Risson kirjoittama ja piirtämä 100 Bullets on omaa luokkaansa. Se on loistava satanumeroinen suursarjakuva, joka käyttää loistavasti formaattia ja kietoo yhteen monia samanaikaisia tarinalinjoja.

Sarjakuvan keskiössä on mysteerinen agentti Graves. Tämä ilmestyy kuin tyhjästä vääryyttä omasta mielestään kokeneneiden ihmisten elämään ja tarjoaa heille mahdollisuutta kostaa. Graves antaa näille henkilöille salkun, jossa on todistusaineistoa syyllisten osallisuudesta, ase, sekä sata luotia. Luoteja on mahdoton jäljittää. Tästä lähtökohdasta 100 Bullets avaa salaliittojen ja -järjestöjen täyttämän maailman. Lukiessa tulee tuntemaan monia kiinnostavia, uskottavia hahmoja, joiden kerronnasta monien romaanienkin tulisi ottaa oppia.

Elokuvamaisuus on sarjakuvassa vahvasti läsnä. 100 Bullets on saanut huomattavia vaikutteita pulp- ja noir-elokuvista, mutta seisoo silti selkeästi omilla jaloillaan. Sen ansiot ovat kiistattomat. Ruuturatkaisut ovat nerokkaita, piirrosjälki on terävää ja juonet kulkevat päällekkäin sekoittumatta kuitenkaan liikaa ja, mikä tärkeintä, sekoittamatta lukijaa. Muutkin ovat ymmärtäneet tämän. 100 Bullets on palkittu useasti, mm. kaksi kertaa arvostetulla Eisner-palkinnolla.

Azzarellon ja Risson sarjakuva on saatavilla myös albumeina, joihin on koottu useita yksittäisiä numeroita. Ne muodostavat tarinan, joka on nykysarjakuvassa vertaansa vailla.

Sarjakuvasta Watchmen (1986-1987)

Watchmen on edelleen ajankohtainen. Se ei johdu pelkästään hiljattain teattereihin tulleesta Hollywood-elokuvasta, jonka tekemisessä jahkailtiin toistakymmentä vuotta, vaan sarjakuvasta itsestään, sen muuttumattomasta arvosta. Watchmen julkaistiin 12 osassa vuosien 1986 ja 1987 välisenä aikana. Se muutti paitsi käsityksen sarjakuvasta formaattina, niin myös mielikuviamme supersankareista.

Watchmenia ennen supersankarit kun olivat lihaksikkaita (mies)jumalia, jotka löivät konnia nyrkillä naamaan ja parantuivat itse naarmusta kuin naarmusta. Ei enää. Watchmen kritisoi käsitystämme sankarihahmoista, mutta käsittelee synkästä näkövinkkelistä myös yhteiskuntaa ja sen suuntaa. Pääosassa on ryhmä elämästä vieraantuneita, eläköityneitä supersankareita, jotka alkavat tutkia toverinsa murhaa. Samalla he joutuvat kasvokkain ulkoisten ja henkilökohtaisten ongelmien kanssa.

Ennen Watchmenia sarjakuvia ei suuren yleisön toimesta otettu vakavasti. Tätä virheellistä käsitystä Alan Mooren kynäilemä sarjakuva kykeni muuttamaan. Se on kirjoitettu loistavasti, ja niin, että uusia tasoja avautuu joka lukukerralla. Lopussa paljastetaan asioita, jotka pakottavat tulkitsemaan aiempia tapahtumia uudella tavalla. Taideteokseksi Watchmenin tekee lopulta se, että jokaisella ruudulla on merkitys. Jokainen piirros ja lause liittyy toiseensa saumattomasti. Tämä oli ennennäkemätöntä sarjakuvamaailmassa, eikä toista Watchmenin veroista sarjakuvaa oikeastaan vieläkään ole.

Kirjan kuvaama vaihtoehtoinen todellisuus ei ole mairitteleva. Siitä on vedettävissä suoria yhtymäkohtia hahmojen sisäiseen maailmaan, mutta myös niin sanottuun todellisuuteen, joka suurkaupunkeineen avautuu monelle synkkänä ja ahdistavana. Sarjakuva toimii tavalla, jonka täydellinen siirtäminen mihinkään muuhun formaattiin on mahdotonta. Todellinen Watchmen on siis olemassa vain sarjakuvana. Onneksi edes niin.

Katso myös:

Watchmenistä Wikipediassa
Taking off the mask: Watchmen deconstructed (artikkeli)

Andrei Tarkovskista ja elokuvasta Stalker (1979)

Andrei Tarkovski

Elokuvaohjaajista puhuttaessa yksi on ylitse muiden: Andrei Tarkovski (1932-1986). Neuvostoliitossa suurimman osan elämästään viettänyt ohjaajavisionääri teki loistavia elokuvia, kuten Andrei Rublev, Solaris, Peili ja Stalker. Niissä hän käsitteli perinpohjaisella tavalla ihmisyyttä ja sen ongelmia. Kaikkia hänen parhaita töitään yhdistää pitkä kesto, unenomainen, runollinen kuvasto, sekä monitulkintaisuus. Tyhmemmät kutsuvat Tarkovskia käsittämättömäksi; älykkäämmät tietävät paremmin.

Stalker

Stalker (1979) on Tarkovskin töistä paras. Se on käsittämättömän hyvä melkein-kolmetuntinen, tieteiselokuva ihmisenä olemisen mysteereistä. Päähenkilö Stalker johdattaa kaksi muuta miestä salaperäiselle alueelle, jossa toiveet tiettävästi toteutuvat, mutta josta kukaan ei ole palannut. Alueen syntyä tai merkitystä ei suorasanaisesti käsitellä; päättely jää katsojalle. Vyöhyke-nimellä tunnettu alue on sotilaiden vartioima, joten Stalkerin kaltaisia oppaita tarvitaan. He ovat uskonnollisia ihmisiä, jotka uskovat Vyöhykkeen voimaan ja kykyynsä navigoida siellä.

Elokuva vie mukanaan, sillä se on nykyelokuvan vastakohta: rauhallinen, pohdiskeleva, siis täyttä taidetta. Siinä ollaan suurten kysymysten äärellä. Kolmesta päähenkilöstä kukin edustaa jotain ihmiskunnan saavutusta: uskontoa, taidetta ja tiedettä. Opas-Stalkerin lisäksi mukana matkassa ovat kirjailija ja tiedemies. He käyvät keskusteluja itselleen tärkeiden asioiden merkityksestä. Johdonmukaisuus tai korkeammat voimat eivät kuitenkaan käy Vyöhykkeen selitykseksi, sillä se uhmaa kaikkea logiikkaa. Lopulta henkilöt joutuvat kysymään itseltään, mitä he oikein elämältään haluavat, ja miksi he katsovat sen löytyvän juuri täältä.

Vyöhyke on ensisijaisesti luonnollinen tila. Siellä on metsää, aukeita ja, ennen kaikkea, vettä. Luonto on harmoninen ja seuraa tiettä logiikkaa, vaikka sitä muokkaava ihminen järjetön onkin. Stalkerin maailma on täynnä vihjeitä: veden alta siintäviä esineitä, ruohon peittämiä aseita ja hylättyjä rakennuksia. Kuvasto tuo mieleen maailmanlopun. Yllättävää kyllä, ihmisistä riisuttuna se on poikkeuksellisen rauhallinen näky. Rauhallisuutta korostavat ääneen lausutut runot, jotka ovat peräisin ohjaajan isän, Arseni Tarkovskin (1907-1989) kynästä.

Teemat on kerrottu hienovaraisesti. Tarkovski ei tyrkytä mitään maailmankuvaa tai tarjoa vastauksia. Sen sijaan hän tarjoaa katsojille vihjeitä kuvissa, josta he voivat tehdä omat johtopäätöksensä. Kuten hyvässä runossa, nämä johtopäätökset ovat kokijasta riippuen erilaisia ja oikeita. Stalker ei jää haihattelun tai haahuilun asteelle. Se saa katsojansa miettimään suurimpia mysteerejä.

(Katso myös: Ensitapaamisia-runo (Arseni Tarkovski))