David Lynchistä ja elokuvasta Eraserhead (1977)

David Lynch.

David Lynch (s. 1946) on Hollywoodin outolintu. Hän myy omaa kahvimerkkiään kotisivuillaan ja harrastaa kyseenalaista mainetta nauttivaa transsendenttista meditaatiota. Niin: ja tekee outoja elokuvia. Kysyttäessä katsojien mielipidettä häntä yleensä joko vihataan tai rakastetaan. Vihataan siksi, että hänen elokuvansa menevät yli hilseen. Rakastetaan siksi, että hän on päässyt omaperäisillä teoksillaan elokuvamaailman huipulle, ja pysynyt siellä.

Jack Nance.

Eraserhead (1977) on Lynchin ensimmäinen elokuva. Sitä aloitettiin tekemään jo vuonna 1971, Lynchin ollessa vielä elokuvakoulussa. Kymmenen tuhannen dollarin budjetti paisui kuitenkin kuin pannukakku, eikä elokuvaa saatu mitenkään valmiiksi aikataulussa. Sittemmin sitä kuvattiin lyhyissä jaksoissa useamman vuoden ajan. Näyttelijät olivat enimmäkseen Lynchin perheystäviä. Silloinen avioliitto kärsi, ja rahaa paloi. Tuloksena oli, hämmästyttävää kyllä, hieno elokuva. Eraserhead on sekopäinen, alitajuntaan pureutuva puolitoistatuntinen painajainen, kulttiklassikko.

Elokuvan pintapuolta on vaikea selittää. Kaikki tärkeä löytyy syvemmältä. Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään aikaan ja epämääräiselle teollisuusalueelle. Henry Spencer (Jack Nance) on lomalla tehtaasta. Pian selviää, että hänen tyttöystävänsä Mary X (Charlotte Spencer) on raskaana. Lapsi ei kuitenkaan ole mikä tahansa pienokainen. Se on epämääräinen mönkiäinen, joka muistuttaa lähinnä avaruusoliota tai liskoa. Lasta sitten hoidetaan ja hoidellaan loppuelokuvan verran. Tapahtumat ovat epäselviä. Henry näkee unia, jotka eivät ole terveimmästä päästä. Katsoja tuntee ja tietää, ettei tämä tule päättymään hyvin.

Mustavalkoinen Eraserheard herätti ilmestyttyään arvattavaa vastustusta. Vain taidepiirit ottivat sen omakseen. Vuosikymmenten saatossa elokuvan arvostus on kasvanut. Syystä. Eraserhead on pienen budjetin taidonnäyte. Sitä on väännetty huolella. Vaikka tapahtumista ei saa helposti selkoa, jokainen yksityiskohta tuntuu mietityltä. Se vastustaa onnistuneesti perinteistä elokuvakerrontaa, jossa juoni alkaa yhdestä pisteestä, etenee lineaarisesti ja päättyy tietyllä tavalla. Lynch ei ole tavallinen ohjaaja. Hänen käsissään amerikkalainen lähiöidylli muuttuu painajaiseksi (Blue Velvet), Hollywoodissa tapahtuu outoja asioita (Mulholland Drive ja Inland Empire) ja miehillä on lupa käyttää leopardinnahkatakkia (Wild at Heart). Sanalla sanoen: mies on nero.

Ron Sillimanin kirjasta The Alphabet (2008)

Ron Silliman (s. 1946) on paitsi verkon suosituimman runoblogin ylläpitäjä, niin myös arvostettu runoilija. Hän on tunnettu erityisesti kotimaassaan Yhdysvalloissa, eritoten työstään kielirunousliikkeen parissa. Se korosti ja korostaa runoutta, jossa kirjailija itse katoaa ja teksti on etusijalla. Tämän tyylisuunnan tunnetuimpia edustajia on Sillimanin hengenheimolainen Charles Bernstein (s.1950).

Viime vuoden lopussa julkaistu The Alphabet on Sillimanin päätyö. Sen hän aloitti jo vuonna 1979, ja sai valmiiksi muutama vuosi sitten. Kirjanjärkäle koostuu 26:stä vaihtelevanmittaisesta runosta, jotka on vuosikymmenten mittaan julkaistu eri yhteyksissä, mutta jotka siis vasta tässä kirjassa ilmestyvät yhtenä kokonaisuutena. Runoja ei ole kirjoitettu aakkosjärjestyksessä, mutta tässä ne ovat rapakon takaisten kirjainten mukaan järjestettynä A:sta Z:aan.

The Alphabet
on kielirunoutta. Sanat ovat siis tärkeämpiä kuin tekijä itse. Kirjoittaja välittyy korkeintaan havainnoitsijana, kuten yhdessä runossa, jossa hän vuoden ajan tarkastelee taivasta ja säätä, tai toisessa, jossa hän kulkee San Franciscossa ja kuvailee tuijottamaansa maata. Tämä kirja on lähtökohtaisesti amerikkalainen, joten sen kääntäminen vaikkapa suomeksi olisi vaikea tehtävä. Ei tietenkään mahdoton. The Alphabet sisältää näkyjä, etnografiaa ja puhetta, jotka jäävät kielitaitoisellekin meikäläiselle lukijalle vieraiksi. Se ei kuitenkaan estä runoista nauttimista.

The Alphabet on myös täynnä kielipelejä ja -kokeiluja. Kirjoittaja leikkii muodoilla. Hän ei jämähdä muotteihin, vaan kokeilee rohkeasti. Sillimania on syytetty vaikeaksi runoilijaksi. Syyttä. The Alphabet on lopulta helppolukuinen ja -tajuinen kirja, ainakin jos lukee pinnalta. Syvempiä merkityksiä etsivä joutuu varmasti vaikeuksiin. Kirjan lopusta löytyvät Sillimanin lyhyet esittelyt jokaiseen runoon. Ne kertovat, mitä kannattaa etsiä. Tämän kirjan tarkoituksena ei ole päästä mihinkään. Se liikkuu kyllä, mutta koko ajan eri suuntiin, edestakaisin. Tärkeintä on matka, jonka runot mahdollistavat.

Kirja-arvostelu: Miia Toivio – Loistaen olet (2008)

Julkaisematta jäänyt kirja-arvostelu vuodelta 2008.

Lähes loistava esikoinen

Miia Toivio, Loistaen olet, Teos 2007

Miia Toivio (s. 1974) on tuttu nimi kotimaisessa runokentässä. Hän toimi Tuli&Savu -lehden päätoimittajana vuosina 2003-2006, on kulttuuriyhdistys Nihil Interitin puheenjohtaja ja tuottelias kirjallisuuskriitikko. Toivion ensimmäinen runokokoelma Loistaen olet ilmestyi Teoksen julkaisemana viime vuonna. Hänen runojaan on aiemmin julkaistu mm. Nokturnossa ja Nuoressa Voimassa. Loistaen olet on ilmeisen pitkään tekeillä ollut ja viimeistellyn tuntuinen kirja. Sitä kuitenkin vaivaavat nykyrunoudessa tutut ongelmat: sisäsiisteys, liika muotopuhtaus ja kielen vieraannuttavuus. Mainitsemani ongelmat ovat Toivion runouteen tarkoituksella sisällytettyjä elementtejä, eivätkä siis varsinaisia virheitä, mutta ne estävät Loistaen olet -kokoelmaa nousemasta kuin vähän nykyrunouden massan yläpuolelle.

Kirja on jaettu prologirunoon ja viiteen varsinaiseen kappaleeseen. Ensimmäinen kappale, ’Olinpa kerran’, alkaa satumaisemista, mutta päättyy käsittelemään poliittista vapautta. Toinen luku, ’Huomenna hän tuulee’, on yhdistelmä nimeä myöten ilmiselvää Samuel Beckett -pastissia sekä keskustelua modernismin ja nykyrunouden suhteesta. Kolmas kappale, ’Sydämeni laulu’, esittelee runoilijaminän herkimmillään ja lyyrisimmillään, kun taas neljäs luku, ’Ex machina’, sisältää proosarunoutta lähestyvän epätasaisen kokonaisuuden. Kirjan päättävä lyhyt nimikkoluku on teoksen parasta antia. Siinä yhdistetään aiemmin esiteltyjä teemoja ja tehdään muutamia kiinnostavia oivalluksia. Lukuja yhdistää runon näkeminen puheena. Säkeitä lukee mielellään ääneen niiden musikaalisuuden ja miellyttävän rytmin takia. Ensimmäisen runon avausrivillä lukijaa kehotetaankin asiaankuuluvasti avaamaan suunsa.

Suurin osa kokoelman runoista kertoo rakkaudesta sekä konkreettisena asiana että tavoiteltavan arvoisena salaisuutena. Runot kertovat myös ihmisen voimattomuudesta ajan edessä. Toivio ei kuitenkaan näe kuolevaisuutta negatiivisena asiana, vaan kirjoittaa: ”Tällaiset hetket mykistävät. / Oven takana kesä kaikesta sydämestään jakaa lahjoja, / jotka ennen pitkää lahoavat, kuten on tarkoitettu.”

Kaikki hetkellinen on kaunista. Rakkaus toimii vertauskuvana jo ennalta epäonnistumaan tuomittuna tekona, mutta silti eräänlaisena pakkona, jota ilman hyvä elämä ei olisi mahdollista. Runon minä toivoo mahdotonta rakkautta: ”Odotin että tulisit, punainen kerä kädessäsi / jäisit ovensuuhun, katsoisit kuin ihmettä.” Rakkaus on kirjassa kaikki, kuviteltu maailma ja todellisuus. Myös kaikista suurin fiktio, ihmisten kirjoitettu historia, nähdään tunteen tasolta: ”Yllättävä viesti sekoittaa koko hovin. Historia / rakastaakin sinua. Historia rakastaa sinua niin kuin / vuori rakastaa puita sen rinteillä, niin kuin turkki / rakastaa sutta joka sen alla lämpimänä virtaa.” Rakkaus on säkeissä esiintyvä väri ja värittömyys. Toivio kirjoittaa suurimmasta mahdollisesta tunteesta sovinnaisesti, tavalla joka ei karkota lukijoita, mutta ei myöskään yhdistä heitä.

Toivion runokieli on suurimmaksi osaksi harkitun vakavaa, mutta kuten edellisestä lainauksesta voi huomata, pelkästä ryppyotsaisuudesta häntä ei voi syyttää. Aina välillä on säkeitä, jotka muistuttavat kauneudessa ja kauheudessa piilevästä huumorista. Satunnainen leikkisyys yllättää paatuneen lukijan ja ilahduttaa häntä. Erityisesti tämän huomaa paradigmaansa vaihtavissa runoissa, kuten eräässä, jossa Loistaen olet alkaa opettamaan Eeva-Liisa Mannerin hengessä: ”Tietämisen tie ei vie perille / se vain estää näkemästä reittiä / jonka sokea hevonenkin tuntee.”

Seuraavat säkeet tekevät kuitenkin edelliset tyhjiksi: ”Mutta minä en ole mikään hevonen / en voi olla sinun hevosesi / olen syönyt valjaat jo viikko sitten / ja nyt suljen silmät: / aistillisten käytävien vanki / kääntynyt katsomaan sitä jota rakastan.” Historian ja rakkauden, sekä henkilökohtaisen että yleisen, yhdistäminen on yhteistä Toivion ja Mannerin tuotannolle.

Loistaen olet viittaa muutenkin toistuvasti suomalaiseen modernismiin ja etenkin sen kantaisään Paavo Haavikkoon. Haavikon runoutta muutetaan muotoon, jonka voisi ajatella kuvaavan suomalaisen nykyrunouden halua siirtyä eteenpäin. Toivio kirjoittaa, että vaikka menneisyyttä on kunnioitettava, siitä pitää myös pystyä päästämään irti. Vapaus II –otsikon alle laitetun runon säkeitä voidaan ajatella politiikan lisäksi myös modernismin ja postmodernismin välisenä taisteluna: ”Ja meidän ajatuksemme ovat keveitä, / ne menevät sinne minne tuulet menevät, tuulten kotiin, / sinne mistä uusi aika aina puhaltaa.”

Toivion esikoiskokoelma ei kuitenkaan asetu yhteen helppoon muottiin. Toivion kokemukset vanhemmasta ja nykyisemmästä runoudesta ovat antaneet hänen käyttöönsä laajan rekisterin. Yhdellä tavalla alkava runo voi päättyä aivan toisin. Tämä pitää lukijan varpaillaan. Säkeitä täytyy lukea tarkasti, että ne eivät pääse johdattamaan harhaan. Toivio pyrkiikin eroon runomaailman selkeydestä. Hän näkee runon määrittelemättömänä, epäselvänä olentona, joka voi parhaimmillaan olla mitä tahansa.

Paikoittaisesta yllätyksellisyydestään huolimatta Toivion kirja on kuitenkin suurimmaksi osaksi sovinnainen. Se on pikemminkin kollaasi monesta vanhasta kuin mitään uutta. Toivio hallitsee muodon. Kirja on esteettisesti virheetön, luvut ovat sopusoinnussa keskenään ja runot tukevat toisiaan, kuten hyvässä runoteoksessa kuuluukin. Loistaen olet on siis esikoiseksi hämmentävän valmis, mutta kuitenkin siitä puuttuu jotain olennaista. Allekirjoittanut ainakin kaipasi lisää särmää elämän, kuoleman, rakkauden, yksinäisyyden, toivon ja epätoivon keskelle. Toivion runous ei ole luonnollista, se on korostetun teennäistä, leikkisää ja hienostunutta. Maneerien keskeltä löytyy kuitenkin pieniä helmiä, kuten kirjan loppupuolelta löytyvä surumielinen säe ”näen itseni peilistä, minä näen miten pimeä on hyvä.” Toivion ensimmäinen runokokoelma on parempi kuin monien kokeneempien kirjailijoiden teokset, mutta parannettavaa jää vielä.