Elokuvasta Milk (2008)

On synti ja häpeä, jos ja kun The Curious Case of Benjamin Button ryövää Milkiltä kaikki Oscarit tulevassa Oscar-gaalassa. Ensimmäinen sai 13 ehdokkuutta, kun jälkimmäiselle niitä suotiin vain kahdeksan. Aiheita tarkastellessa ei ole vaikea arvata, kuka on gaalan ehdoton ennakkosuosikki. Näin ei pitäisi olla.

Milk kertoo Harvey Bernard Milkistä, ensimmäisestä avoimesti homoseksuaalista miehestä, joka äänestettiin Kaliforniassa poliitikon virkaan. Hän taisteli julkisesti ja onnistuneesti homoseksuaalien oikeuksien puolesta. Punaisia vaatteita olivat patavanhoillisuus, nurkkakuntaisuus ja fundementalismi. Jeesus- ja uskontokortteja pelattiin useita, ja, kuinka ollakaan, lopulta Milk ammuttiin toimistossaan. Kyseessä on tarina, joka kannattaa ja pitää kertoa.

Onneksi tarina on kerrottu hyvin. Sean Penn, nykynäyttelijöistä tämän hetken parhaimmistoa, ansaitsee suitsutusta pääroolistaan. Vaikka hänet palkittiin Oscarilla jokusen vuoden takaisesta Mystic Riveristä, tästä hänen pitäisi saada toinen pysti. Onhan Brad Pittkin erinomainen Benjamin Buttonissa, mutta Penn suorastaan loistaa Milkissä. Akatemia on tehnyt historiansa aikansa runsaasti oikeusmurhia, ja tästä näyttää tulevan taas yksi sellainen.

Eikä siinä vielä kaikki. Yleensä keskinkertainen Josh Brolinkin on erinomainen Milkin elämän rakkautena. Emile Hirsch, James Franco, ja muut tekevät hekin hienoa työtä. Ohjaaja Gus Van Sant palaa puolestaan takaisin suurempien elokuvien pariin. Hän ehti yli kymmenen vuoden takaisen Good Will Huntingin jälkeen tehdä lähinnä erinomaisia pienemmän budjetin tuotantoja. Milk on hänen voimannäytteensä. Se on hienoa elokuvataidetta. Kaikki kuvausta, leikkausta ja musiikkia myöten on kohdallaan.

Toivon olevani väärässä ja Milkin ryöväävän Oscar-potin. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, oikeus ei tälläkään kertaa voita. Milk on kuitenkin jo voittanut puolelleen sekä katsojat että kriitikot. Se täydentää Hollywoodin hyvää elokuvavuotta 2008.

Elokuvasta Waltz with Bashir (2008)

Waltz with Bashir on yksi viime vuoden omaperäisimpiä ja parhaimpia elokuvia. Se käsittelee alati paperilla olevaa vaikea aihetta, palestiinalaisten ja israelilaisten välistä kärhämää, mutta tekee sen uudella, loistavalla tavalla. Kyseessä on nimittäin animoitu dokumenttielokuva. Israelilainen ohjaaja Ari Folman osallistui nuorena miehenä elokuvan kuvaamiin tapahtumiin, eli Israelin Palestiinan miehitykseen vuonna 1982. Erityisesti Waltz with Bashir keskittyy selvittelemään tiettyä dokumentoitua joukkomurhaa, johon Folman välillisesti osallistui, mutta jonka hänen mielensä pyrki kieltämään. Kyseessä on siis myös elokuva muistista.

Näennäisesti Waltz with Bashir etenee kuin konventionaalinen dokumentti. Elokuvassa nähdään haastatteluja. Haastateltavat muistelevat tapahtumia, jotka puolestaan on näytelty. Vaikka piirroselokuvamainen tyyli antaisi olettaa päinvastaista, Waltz with Bashir on mitä vakavin elokuva. Se ottaa kantaa vakavaan aiheeseen. Kyse on syyllisyydestä, syyllisyydentunnosta, vastuusta, sodasta, muistista, viattomuuden menettämisestä. Animaatio on paras tapa kuvata hallusinaatioita, unia, jopa todellisuutta. Haastattelijana toimiva Folman pystyy, kiitos animaation, visualisoimaan mielessään toisten kertomukset, olivat ne sitten miten sekopäisiä tahansa, ja näyttämään ajatuksensa katsojalle.

Lopulta päädytään massamurhaan, sen kuvaukseen, sen selvittelyyn. Päätellään, että kaikki, katsojat ja osallistujat, ovat syyllisiä. Jopa me elokuvakatsojat olemme välillisesti vastuussa, sillä kukaan ei tehnyt mitään pysäyttääkseen käynnissä ollutta tapahtumasarjaa. Syyllisyys ei unohdu, sillä se kestää sukupolvia, ehkä ikuisesti.

Elokuvan huhuttiin voittavan Cannesin elokuvafestivaalien pääpalkinnon, mutta ikävä kyllä pysti meni sivu suun. Pienempiä palkintoja on silti sadellut, eikä syyttä. Waltz with Bashir on eräs viime vuosien vaikuttavimmista elokuvista. Se on mestarillinen osoitus elokuvan voimasta vaikuttaa taiteen keinoin.