Milan Kunderasta ja romaanista Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera

Milan Kundera (s. 1929) on nerokas kirjailija. Hänen romaaneissaan yhdistyvät fakta ja fiktio, essee, filosofia, runous ja musiikki. Niitä ei kuitenkaan niputeta yhteen väkinäisesti, vaan kaikki saadaan ikään kuin puhaltamaan yhteen hiileen. Kaikkien Kunderan romaanien sydämessä on kuitenkin romaanin tärkein osa-alue, eli tarina. Tämä perinteinen voimanlähde kuljettaa hänen kirjojaan eteenpäin.

Kunderan suosituin romaani on Olemisen sietämätön keveys. Syystä. Se niputtaa käsittelemänsä aikakauden jännitteineen ja leikkeineen. Tämä aikakausi on 1960- ja 1970-lukujen kommunismin pyörteissä oleva Eurooppa. Keskiössä on vuonna 1968 miehitetty Tšekinmaa ja sen muutamat asukkaat. Kommunismista Kunderalla ei ole mairittelevaa mielipidettä.

Romaani on rakenteeltaan runollinen ja musikaalinen. Se sisältää lyhyitä lukuja, jotka on järjestetty täsmällisiin osastoihin. Osastoilla on nimet: Keveys ja paino, Sielu ja ruumis, Käsittämättömäksi jääneet sanat, Sielu ja ruumis, Keveys ja paino, Suurmarssi ja Kareninin hymy. Jo nimistä huomaa, että teemat toistuvat. Kundera ei tosin toista itseään, vaan varioi aihetta. Useimmat osastot rakentuvat jonkin filosofisen ajatuksen ympärille. Ne ovatkin samalla ajatuskokeita, esseenomaisia pyyhkäisyjä kulloinkin käsiteltävänä olevaan aiheeseen.

Olemisen sietämätön keveys on klassikko rakenteeltaan ja tarinaltaan. Vaikeita aiheita ei käsitellä kepeästi, vaan kevyesti. Tuntuu, ettei yksikään kirjan osa ole väkinäinen. Kaikki on mietitty, kaikki sulautuu saumattomasti yhteen. Siinä mielessä romaani onkin kuin tarkkaan mietitty sävelmä. Olemisen sietämätön keveys on täydellinen lukukokemus, jossa kulkevat rinta rinnan keveys ja paino.

Täydellisyydestä (2)

Kuu

Tässä hieman lisää ajatuksia aiemman täydellisyyttä käsitelleen merkintäni yhteyteen.

Haluan ensinnäkin puhua lisää täydellisyyden käsitteestä. Ihminenhän muodostuu tietenkin ristiriitaisuuksista, repivistä kokemuksista ja tunteista. Taidekin voi olla luonteeltaan ristiriitaista (ja joidenkin mielestä jopa pitääkin), kunhan se on ajatuksella tehty. Esimerkkinä tästä voivat toimia vaikkapa Andy Warholin käyttötaideteokset tai Jackson Pollockin abstraktit maalaukset. Väitänkin, että lähtökohdiltaan ja luonteeltaan ”rikkinäinen” taidekin voi olla täydellistä.

Toiseksi haluan puhua puhtaasta kokemisesta. Se on kehittämäni termi, joka tarkoittaa tavoittelemaani runoutta. Se liittyy ensisijaisesti tunteisiin. Puhdas kokeminen on laaja-alainen kokemus. Runoudessa sen kaksi osapuolta ovat tekijä ja lukija; kirjoittaja välittää puhtaan kokemuksen tunteen lukijalleen ja lukija kokee sen. Mikseivät välittäjinä voi olla tuotantokoneiston muutkin osat (painaja, kirjakauppa jne.), mutta ei paneuduta tässä siihen.

Englantilainen runoilija Ted Hughes määritteli runoilijan shamaaniksi, parantajaksi, joka puhuu ihmisille ikään kuin heidän ohitseen. Runoilija hylkää sovinnaisen kielen ja siirtyy välilliseen kieleen, esimerkiksi myytteihin ja mytologioihin. Tällä tavalla hän kuitenkin koskettaa ihmistä, sillä hän löytää sovinnaisuuden takana piilevän perimmäisen totuuden.

Latvialais-amerikkalainen taidemaalari Mark Rothko puolestaan mainitsi haluavansa välittää maalaustensa katsojille saman uskonnollisen kokemuksen joka hänellä oli niitä tehdessään. Uskon tähän välilliseen (uskonnolliseen) kokemukseen. Siihen liittyy uskonnolle tyypillinen sekoitus hartautta ja hurmiota, vaikka se ei kirjaimellisesti uskonnollinen välttämättä olekaan. Jumalalla ei ole puhtaan kokemisen kanssa tekemistä. Tai saattaa olla, mutta vain kirjoittajan ja lukijan kaltaisena välittäjänä. Väittäisin jopa, että runoudessa (todellinen tai kuviteltu) Jumala, kirjoittaja ja lukija ovat kaikki puhtaan kokemisen välikappaleita, tai osia.

Siinä kaikki tällä kertaa. Tulen selvittämään täydellisyyden ja puhtaan kokemisen käsitteitä lisää myöhemmissä kirjoituksissani.

Elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt

Elokuvan Redux-version dvd-kansi

Tässäpä elokuva, jonka tuotanto oli yhtä sisällön kanssa. Joseph Conradin (1857-1924) romaaniin Pimeyden Sydän perustuva Vietnam-kuvaus Ilmestyskirja. Nyt oli ennennäkemätön tapaus. Se suisti ohjaajansa Francis Ford Coppolan (s. 1939) melkein vararikkoon ja hulluuteen, ja pääosansesittäjä Martin Sheenin (s. 1940) sydänkohtauksen takia sairaalaan. Hulluinta kaikessa oli, että koko ruljanssista seurasi kaksi loistavaa taideteosta. Elokuva on viiden tähden arvoinen suoritus, eikä Francisin vaimon Eleanor Coppolan (s. 1937) dokumentti Hears of Darkness: A Filmmaker’s Apocalypse sekään kalpene vertailussa.

Mitä siis oikein tapahtui? Käsikirjoitus tehtiin, mutta ensimmäiseksi ohjaajaksi kaavailtu George Lucas (s. 1944) ei onneksi tarttunut täkyyn. Kummisetä II -elokuvan juuri ohjanneen tuottaja-ohjaaja Coppolan oli otettava ohjat käsiinsä. Coppola visioi tekevänsä kaikkien aikojen sotaelokuvan, sanoa jotakin merkittävää modernista sodankäynnistä. Ja sanoihan hän, mutta vasta vuosien päästä. Tuotannon aikana nähtiin monenmoisia episodeja, kuten edellä mainittu sydänkohtaus, laitteiston ja lavasteet tuhonnut myrsky, ja kuukausia aikataulusta jäljellä paikalle saapunut Marlon Brando (1924-2004). Legendaarinen Brando saapui paikalle ylipainoisena ja Conradin kirjaa lukematta. Katastrofin ainekset olivat valmiina, mutta mysteerisen Kurtzin roolista tuli lopulta Brandon parhaita.

Kovan ähläyksen jälkeen elokuva saatiin valmiiksi. Siitä leikattiin useita erilaisia versioita, joista eräs voitti Cannesin elokuvajuhlilla pääpalkinnon vuonna 1979. Ensi-iltaa seuranneessa lehdistötilaisuudessa Coppola laukoi kuolemattomia kommentteja, kuten ”We had access to too much money, too much equipment, and little by little we went insane”, ja ”My film is not about Vietnam, it is Vietnam.” Vuonna 2001 nähtiin pidennetty Redux-versio, johon on lisätty muutamia yhdentekeviä kohtauksia. Elokuva on tosin pidennettynäkin eräs viime vuosituhannen parhaista.