Kirja-arvostelu: Strauss – Almódovar on Almódovar

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 2008.

Käkkäräpään kootut sutkautukset

Frédéric Strauss: Almodóvar on Almodóvar, haastattelukirja, Like 2008

Espanjalainen Pedro Almodóvar (s. 1949) on ollut pitkään yksi nykyelokuvan kiinnostavimpia ohjaajia. Hänen intohimoiset elokuvansa käsittelevät vaikeita asioita, kuten tukahdutettuja tunteita, kuolemaa, sukupuolikysymyksiä, suhdetta vanhempiin, seksuaalisuutta, uskontoa ja muita seikkoja, jotka ainakin Hollywoodissa pyritään lakaisemaan viihdyttävyyden maton alle. Yhdysvalloissa Almodóvar ei ole vielä suostunut työskentelemään, vaikka mainitseekin Frédéric Straussin haastattelukirjassa, että se ei ole täysin poissuljettu vaihtoehto. Toistaiseksi hänen suurin menestyksensä on ollut vuonna 1999 ilmestynyt Kaikki äidistäni (Todo sobre mi madre), joka niitti mainetta elokuvafestivaaleilla aina Cannesia myöten. Elokuva niputti menestyksekkäästi Almodóvarin aiempia teemoja, kuten ohjaajan vahvan näkemyksen naisena olemisesta.

Almodóvar on Almodóvar on Like-kustantamon pitkään jatkuneen ohjaajahaastattelusarjan uusin käännös. Aiemmin on keskusteltu mm. Tim Burtonin, Quentin Tarantinon, Howard Hawksin ja David Lynchin kanssa. Almodóvarin haastattelut vetoavat nykylukijoihin, sillä ne yltävät aina vuoteen 2006 ja elokuvaan Volver asti. Kronologisesti etenevät haastattelut alkavat ohjaajan ensimmäisten lyhytelokuvien käsittelyllä, siirtyvät ensimmäiseen kokopitkään Pepi, Luc, Bom ja muut tytöt ja jatkuvat lähelle nykypäivää. Selviää, että Almodóvaria on kiittäminen esimerkiksi Antonio Banderasin ja Penélope Cruzin tuomisesta kansainväliseen tietoisuuteen. Almodóvarin omaperäisyys on vienyt monia muitakin elokuvavaikuttajia eteenpäin urallaan. Hän on itseoppinut ohjaaja, joka on onnellisen vapaa tekemään mitä haluaa.

Haastatteluista paljastuu yllättäviä asioita. Almodóvar haaveili aikoinaan kirjailijan urasta, mutta romaanien kirjoittaminen ei luonnistunut. Hän huomasi, että elokuvakäsikirjoituksella hän pystyy ilmaisemaan itseään paremmin. Asia jäi kuitenkin kaivelemaan, sillä ohjaaja mainitsee, että hänen mielestään suuri kirjallisuus on paljon elokuvaa suurempaa taidetta. Hän mainitsee jokaista lausetta viimeiseen asti hioneen ranskalaisen Gustave Flaubertin (1821-1880). Maininnassa lienee tosin kyse taiteilijan pakonomaisesta tarpeesta alentaa itseään. (Päinvastainen esimerkki löytyy runoilija Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) puheista, joissa hän nostaa juuri elokuvan kirjallisuuden yläpuolelle.) Kiinnostavia yksityiskohtia ovat myös Almodóvarin varhaiset yritykset kirjoittaa sarjakuvia ja hänen entinen drag-bändinsä.

Almodóvar on Almodóvar on kuten muutkin haastattelusarjan teokset. Se tuskin vetoaa tavallisiin lukijoihin, mutta elokuvista, luomisprosessista ja Almodóvarista kiinnostuneille se on todellinen aarreaitta. Ohjaaja paljastuu mielenkiintoisista aihevalinnoistaan huolimatta perinteiseksi elokuvantekijäksi, jolle tärkeintä on kertoa hyviä tarinoita. Kirjan lopussa on porkkanana Pedron veljen, elokuvatuottaja Agústin Almodóvarin kirjoittama artikkeli heidän yhteistyöstään. Kokonaisuus on syväluotaava sukellus erään omaperäisen ja merkittävän elokuvaohjaajan maailmaan.

Kirja-arvostelu: Into – Kummalta puolelta muna paistetaan

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 2008.

Intoilevaa runoutta

Markku Into: Kummalta puolelta muna paistetaan, runoja, Sammakko 2008

Markku Into ammentaa taas samasta kielellisyydestä, josta hän Turun runouden underground-liikkeen johtohahmona tuli tunnetuksi. Kääntäjänä Into on tehnyt hyvää työtä tuomalla esimerkiksi Kurt Schwittersin kaltaisia nimiä kotimaiseen kirjallisuustietoisuuteen. Viime vuosina ilmestyneet omat kokoelmat, Hyvä yö ja Potero, ovat merkinneet vanhan jäärän uutta tulemista. Niissä hän on pitkästä aikaa todella antautunut mielikuvien ja tunteiden vietäväksi.

Uusi Kummalta puolelta muna paistetaan ei nimensä vastaisesti tarjoa ohjeita, vaan kehottaa avautumaan uusille mahdollisuuksille. ”Mitä jos ottaisin rennosti”, Into kirjoittaa. Säe vaikuttaa ryppyotsaiselle lukijalle suunnatulta ehdotukselta. Innosta ei juurikaan välitetä akateemisissa piireissä. Siksi onkin mukava huomata, että useaan kertaan palkittu ja muutenkin tunnustettu runoilija kieltäytyy vieläkin mukautumasta. Into ei kumartele. Hän katsoo maailmaa samoin palavin silmin kuin muutama kymmenen vuotta sitten.

Kirjassa runojen kokija ei aina välttämättä ole Into itse, mutta turkulaiseksi hän paljastuu. Turun kaupunki vertautuu maailmaan. Maailma näyttäytyy aina sellaisena kuin millainen on kokijan mielentila. Kesä on milloin allergian ja hien, milloin lämmön aikaa. Kaupunkilainen pystyy näkemään kuluneen ajan alati rappeutuvista rakennuksista. Kirja alkaa mollivoittoisesti: ”Aurajoen suussa kuihtuvat nostokurjet / Tolppa-apinoiden varjot sumussa”. Ei kuitenkaan kulu montaakaan sivua, kun kuolema unohtuu ja runoilijan lanteet hytkyvät kuin vanhoina hyvinä aikoina: ”Tunnen yhä bizarrin svengin väreet / Zatopekin luut!”

Toivo herää. Ehkä kaikkea ei vielä sittenkään ole menetetty.

Lukijakin rentoutuu säkeiden soljuessa. Elämä on vakavaa, mutta sitä ei saa ottaa liian vakavasti. Aina on toivoa siitä, että elämä jatkuu kuolemankin jälkeen. Kirjan loppupuolella on lista levyistä, joita tekijä on kuunnellut kootessaan käsikirjoitusta. Manic Street Preachersin ja Rammsteinin kaltaisia yhtyeitä sisältävästä listasta saa hyvän kuvan siitä, mitä Into on kirjassa tavoitellut. Hän on kiinnostunut uudesta, mutta haluaa muistaa vanhan. Hänelle maailma on samalla selkeä että monimutkainen, hauska että vakava. Elämä nähdään runoissa ristiriitaisena.

Ristiriitaisuus johtaa Innon tapauksessa välillä myös ongelmiin. Kuten hänen edellisetkin kokoelmansa, on Kummalta puolelta muna paistetaan ajoittain epätasainen. Säkeet vierivät eteenpäin sellaisella vauhdilla, että ne sotkeutuvat välillä omaan näppäryyteensä. Etenkin pidemmissä runoissa Into päätyy kikkailemaan. Näin käy esimerkiksi runossa Moniminä: ”en kerjää lespaavan / hönöapteekkarin tiskin yli / nylkyttävää neurologista / äbörumbapuukkoa”. Parhaimmillaan Into on yksittäisissä lakonisissa huomautuksissa, kuten loistavassa säkeessä ”tervaskanto lopetti tupakoinnin ja kuoli”.

Ylilyöntejä lukuun ottamatta Into kirjoittaa tyypillisistä aiheista kiinnostavasti. Ihminen vanhenee, jää yksin ja kuolee. Runoilija onnistuu kuitenkin ilakoimaan, vaikka surullisuus nostaakin päätään. Kaikkein koskettavin ja oikeastaan irralliseksi muusta kirjasta jäävä runo on Jarkko Laineelle kirjoitettu muistoruno: ”hiljaisella otsalla runon uurteet / raskaan sateen jälkeen / silmät siristävät valoon / lämpöinen käsi lakanalla / kädessäni hetkien muisto mahdottomat sanat / kun tajuaa pilvien hajoavan kalkin / kultatukan leimahdus nuoruuden häivähdys / uskomattoman raastava hiljaisuus / viimeinen hidastus / äänetön höyryveturi humahtaa lihan ja surun tunneliin / viimeiset sanasi minulle: / päässä kihisee”.

Toisin kuin Intoa lukiessa yleensä, Laineelle omistetuista säkeistä tulee hyvin surulliseksi.

Takakannessa Into väittää vihdoinkin tehneensä kokoelman, joka on ”kuin kalikat pinnasängyssä”. Itse en menisi aivan niin pitkälle, sillä hyötyesineeksi Kummalta puolelta muna paistetaan on sittenkin liian kesytön. Lausuma kannattaakin tulkita samaksi leikkisyydeksi, jota kirja on pullollaan. Mahdottomalta tuntuvaa maailmaa on usein mahdollista käsitellä vain satiirin kautta.

Kirjassa on muutamia eri tilaisuuksia varten kirjoitettuja juhlarunoja, mutta ne sulautuvat kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Kirja on muutenkin melko lyhyt, joten siinä on vähän ylimääräistä. Lopun monisivuisessa nimirunossa niputetaan samaan pakettiin underground-legenda M.A. Numminen, Platon, historia ja nykyisyys. Runo yhdistää oivasti kirjan teemat. Runoilijaa painaa pitkä menneisyys, mutta hän ei suostu painumaan kumaraan. Into kirjoittaa pudottavansa ”taivaanhomeeksi nuollun lautasen lattialle”, siis nauttimaan elämästä, muistamaan ja aloittamaan samalla alusta.

Kirja-arvostelu: Byatt – Riivaus

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 2008.

Järki ja tunteet

A.S. Byatt: Riivaus – romanttinen kertomus, romaani, Teos 2008 (Marja Alapaeus ja Leevi Lehto suom.)

A.S. Byatt (s. 1936) on rakastetuimpia englantilaisia kirjailijoita. Hänen suosituin romaaninsa niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin on vuonna 1990 ilmestynyt, Booker-palkittu Riivaus. Se on romanttisesta viktoriaanisesta tarinaperinteestä ammentava paksu, monitasoinen kirja, josta riittää iloa sateisiin iltoihin. Kirja on viimeinkin saatu myös suomennettua ja julkaistua Teoksen Babel-käännössarjassa.

Riivauksen keskiössä on nykyhetkessä operoiva nuori kirjallisuustutkija Roland, joka saa sattumalta käsiinsä mielenkiintoista kirjeaineistoa. Se liittyy kuviteltuihin viktoriaanisen ajan runoilijoihin, Randolph Henry Ashiin ja Christabel LaMotteen, joilla näyttää olleen suhde. Rolandia ryhtyy auttamaan kanssatutkija, nainen nimeltä Maud Bailey. Yhdessä he alkavat selvittää runoilijoihin liittyvää salaisuutta.

Riivaus on yli 700-sivuinen kirjajärkäle ja sen perässä on vielä suomalaisten kirjallisuustutkijoiden laatima pitkähkö essee, joka kertoo mielenkiintoisesti romaanin taustoista. Rakenteeltaan Riivaus on rönsyilevä. Nykyisyyttä käsitellään 1800-lukulaisen romaanin hengessä liioitellun kuvailevasti. Päähenkilöt ovat hyvällä tavalla vanhanaikaisia, siveellisiä tutkijoita. Heidänkin kehittyvä rakkautensa on normien sanelemaa. Välillä kerrontaa rytmitetään tutkijoiden löytämillä kirjeillä, jotka ovat kerrassaan viehättäviä ja muodostavat oman kirjansa romaanin sisälle. Siellä täällä on myös Byattin itsensä kynäilemää viktoriaanista runoutta. Säkeiden suomennoksista vastaa Leevi Lehto. Runosuomennokset ovat pääosin hyvätasoisia, vaikka pientä väkinäisyyttä onkin havaittavissa. Marja Alapaeusin suomennostyö on korkeatasoista, jopa loistavaa.

Katkonainen kerronta on hyvä tapa pitää raskaalta vaikuttava romaani lukukelpoisena. Fiktiiviset kirjeet on painettu kursiivilla, mikä tekee niiden lukemisesta hankalaa. Silmät joutuvat koetukselle, sillä kirjeitä riittää puolisenkin sataa sivua yhteen menoon. Itse teksti on kuitenkin loistavaa. Riivausta lukee sananmukaisesti kuin riivattu, vaikka pintatasolla tarinassa tapahtuu melko vähän. Kiinnostavuudet löytyvät heti pinnan alta: monet 1800-lukuun viittaavat nykyhetken alluusiot, totuuden etsiminen, moraalikysymykset ja huolellinen tutkimustyö. Byatt itsekin on kirjallisuudentutkija, joten hän tietää mistä kirjoittaa.

Riivauksen alaotsikko on romanttinen kertomus. Se on monitulkintainen, mielikuvituksen merkitystä korostava viite. Se asettaa periaatteessa kirjalle ja kirjailijalle tiettyjä odotuksia, mutta Byatt kiertää ovelasti kaikki sudenkuopat. Riivaus on romantiikkaa, etsiväkertomus, kirjeromaani, runoutta, draamaa, näytelmää, satua ja monta muuta asiaa – usein vieläpä kaikkea samanaikaisesti. Kirjallisuustutkijoiden ympärille ja sisälle rakentuva romaani on niin valtava taideteos, että siinä itsessäänkin riittäisi tutkittavaa pitkäksi aikaa.

Tekstiin tutustumiseen kannattaa varata runsaasti aikaa. Kirja avautuu parhaiten hitaalla, kärsivällisellä lukemisella. Lukijan ei tarvitse olla kirjallisuuden ammattilainen nauttiakseen tarinasta. Riivaus käynnistyy hitaasti, mutta paranee loppua kohden. Byatt ei ole valinnut helpointa mahdollista tietä, joka olisi ollut kertomuksen sijoittaminen suoraan 1800-luvun Englantiin. Nykyhetki ja menneisyys elävät romaanissa rinta rinnan. Ne imevät toisistaan voimaa ja yhtyvät henkilöissä ja heidän suhteissaan. Maailma on kuin yksi suuri kirja jota tutkia.