Elokuvasta Sauna (ja kotimaisesta elokuvasta)

Muutama päivä sitten ensi-iltaan tullut kotimainen kauhuelokuva Sauna herättää minussa kummastusta. Tämän voi tulkita sekä kehuksi että haukuksi. Kehuna siinä mielessä, että joku vielä jaksaa tehdä kauhua. Tämä vaikea genrehän on jo pitkään ollut melkoisessa alennustilassa, eikä viime vuosina tapahtunut, halpaan pelotteluun turvautuvan japanilaiskauhun esiinmarssi ole ainakaan auttanut asiaa. Tai on siinä mielessä, että Saunan kaltaiset elokuvat ovat saaneet rahoitusta.

Komedia ja kauhu ovat kaksi vaikeinta elokuvagenreä, ja kaiken kukkuraksi jälkimmäisestä tulee helposti tahatonta ensimmäistä. Sauna ei ole onneksi huumoria, vaan on vakavasti otettava elokuva. Tämän vuoteen 1595 sijoittuvan elokuvan on ohjannut Jadesoturin aiemmin tehnyt A.J. Annila. Aloitushetkellä Venäjä ja Ruotsi ovat juuri solmineet rauhansopimuksen, ja pienehkö miesjoukko on lähetetty Suomeen vetämään valtakuntien välistä uutta rajaa. Ryhmässä on mukana on sekä suomalaisia että venäläisiä. Sota on ollut pitkä ja verinen. Jokaisella mukanaolijalla on taakkanaan rutkasti syntejä. Juuri syntejä ollaan elokuvassa antamassa anteeksi.

Aivan kuten Jadesoturissa, visuaalisuus on Annilan hallussa. Sauna näyttää paikoin todella komealta, huonoimmillaankin vain keskinkertaiselta. Se on kuvaukseltaan, puvustukseltaan ja erikoistehoisteiltaan hienoa jälkeä. Musiikkikin on sopivan ylvästä. Valitettavasti käsikirjoitus on kehno. Tarina on päällisin puolin käypä, mutta se etenee töksähdellen. Katsojasta tuntuu kuin rajaa piirtävä joukkio kompuroisi eteenpäin ilman päätä ja häntää. Sivujuonia yritetään kehitellä, mutta mitään ei viedä loppuun asti.

Pääosaan jää siis visuaalisuus. Metsä, suo kylä ja saunaksi kutsuttu valkoinen kivirakennus toimivat taustoina, vaikka juoni ontuukin. Näyttelijäkaarti on epätasainen, ja oikeastaan vain pääroolia näyttelevän Ville Virtasen karisma pitää paketin koossa. Virtanen on todella vaikuttava, mutta esimerkiksi venäläiskapteenia näyttelevä Viktor Klimenko ei vain osaa näytellä. Muut, kokeneetkin, putoavat välimaastoon. Yksi kotimaisen elokuvan ongelmista on osaavien näyttelijöiden puute, ja se näkyy myös Saunassa. Joka rooliin ei yksinkertaisesti ole tarjolla hyvää näyttelijää.

Nostan tekijöille hattua yrityksestä nostaa suomikauhu takaisin kartalle, nyt kun esimerkiksi Lordi-elokuva painaa genreä lokaan. Saunan tarina ei kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Syntien anteeksiantaminen on hyvä teema, mutta sitä soisi käsittelevän hienovaraisemmin. Saunarakennustakin korostetaan mielestäni liian vähän. Se häilyy taustalla, vaikka sen pitäisi olla keskiössä. Näin käy oikeastaan kaikelle muullekin, eikä elokuva pysty keskittymään oikein mihinkään. Olisi mielenkiintoista nähdä, mihin ohjaaja Annila pystyisi kunnon käsikirjoituksella. Näyttävyyden hän taitaa.

Kotimainen elokuva on joka tapauksessa saanut Sauna-elokuvan tuottaneen uuden Bronson Clubin myötä uuden mielenkiintoisen vaikuttajan. Se voi saada aikaan hyvää jälkeä, kunhan palaset loksahtavat kohdalleen. Niin ei ole vielä käynyt.

Karri Kokon kirjasta Così fan tutte (Ntamo, 2008)

Karri Kokko (s. 1955) julkaisee kirjoja kovalla vauhdilla. Nyt julkaistu, Mozartin koomisen ja romanttisen oopperan mukaan nimetty Così fan tutte on jo hänen neljäs teoksensa Ntamo-kustantamolta. Näistä kolme on ilmestynyt tänä vuonna. Hänen viimeaikaisia julkaisujaan yhdistää paitsi nopeus, niin myös kokeellisuus. Avokyyhky, lattiaheroiini (2007) sisälsi uusyhdyssanoja, MMVII (2008) listan Kokon tietyn ajanjakson aikana kohtaamistaan ihmisistä ja Mitä ehkä (2008) puolestaan lausemuunnelmia (viimeisimmästä kirjoitin kesäkuussa tähän blogiin).

Così fan tutte on Kokon paras kirja sitten vuonna 2005 ilmestyneen Varjofinlandian. Nämä kaksi kirjaa ovatkin eräänlaisia sisarteoksia. Varjofinlandiassa Kokko yhdisti eri lähteistä keräämiään tekstipätkiä, jotka käsittelivät masennusta. Kirja oli onnistunut kokeilu yhdistellä tekstejä suomalaisesta kansantaudista, ja oppia jotain siitä.

Così fan tutte käsittelee aihetta, joka on masennustakin enemmän tabu: seksiä. Reilun 200:n sivun ajan kirjassa pannaan, työnnytään, survotaan, voihkitaan, nuollaan ja tehdään monenlaista seksuaalista. Kokko on jälleen käyttänyt tekniikkaa, jossa hän yhdistelee eri tekstipätkiä hengästyttäväksi, pitkäksi kollaasiksi. Così fan tutte on uuvuttava, perverssi ja kiehtova kirja. Se esittelee asioita, joilta useimmat haluaisivat ummistaa silmänsä, mutta jotka ovat kuitenkin perustavanlaatuinen osa ihmisyyttämme.

Koska kirja lainaa koomisen oopperan nimeä, ja alussa siteerataan mm. M.A. Nummista ja Andy Warholia, lukijaa kehotetaan heittämään poroporvallisuutensa romukoppaan. Così fan tutte on ennen kaikkea hauska kirja. Se purkaa yhtä lailla seksualisuuden kuin kirjallisuudenkin myyttejä. Jälkimmäisen osalta se esittää saman kysymyksen kuin kirjailijan lähituotantokin: mikä on kirjallisuutta?

Ainoa kauneusvirhe on mielestäni liika sivumäärä. Sama asia olisi saatu kerrottua vähemmälläkin vyörytyksellä. Toisaalta kirjan sisällöltä ei näin ainakaan pysty ummistamaan silmiään. Yhtä kaikki Così fan tutte on parasta Kokkoa vuosiin.

Mozartin Così fan tutte -ooppera Wikipediassa (englanniksi)
Kokon Così fan tutte -kirja Ntamon sivuilla

Leonard Cohen Helsingissä 10.10.2008

Hartwall Areenalla ei ole koskaan kuultu niin hyvää konserttia kuin perjantaina. Laulaja-runoilija Leonard Cohen orkestereineen nousi lavalle ja ylitti odotukset. Erityislaatuiseksi tapahtuman teki rykelmä hienoja kappaleita, Cohenin valtava karisma, hienot sovitukset, sekä loistava äänenlaatu. Areenan konserteissa vaaditaan melkoista teknistä taituruutta, ettei ääni puuroudu. Cohenin konsertti oli lumoava kokemus myös siksi, että se tuntui pieneltä, intiimiltä klubikeikalta. Melkoinen saavutus.

Tämä oli ensimmäinen ja todennäköisesti viimeinen kerta, kun näin Cohenin livenä. Kesän ja syksyn kiertue on 74-vuotiaan laulajan ensimmäinen 15 vuoteen. Pelättiin, ettei Cohen enää yltäisi korkealle tasolle. Niinpä vain vanha jaksaa. Areenankin konsertti kesti taukoineen pitkälti yli kolme tuntia ja encorekin käsitti seitsemän kappaletta. Cohen soitti yleisön iloksi melkein kaikki suurimmat hittinsä. Erityisiä kohokohtia olivat Hallelujah, I’m Your Man, sekä puoliakustisesti soitettu Famous Blue Raincoat. Myös muut toimivat, ja lavalle kivunnut monijäseninen orkesteri soitti hienosti.

Mestari veti kaikki laulut tunteella. Hän tuntui olevan vilpittömän kiitollinen saamastaan lämpimästä vastaanotosta ja intoutui jopa flirttailemaan kauniiden taustalaulajattariensa kanssa. Olen nyt hiljattain nähnyt The Whon, Bob Dylanin ja Bruce Springsteenin konsertit, mutta vanha herra Cohen pisti heitä kaikkia paremmaksi. Vuoden paras konsertti oli tässä.

Nämä kuultiin:

Dance Me To The End Of Love
The Future
Ain’t No Cure For Love
Bird On The Wire
Everybody Knows
In My Secret Life
Who By Fire
Waiting For The Miracle
Heart With No Companion
Hey, That’s No Way To Say Goodbye
Anthem

Tauko

Tower Of Song
Suzanne
Gypsy Wife
The Partisan
Boogie Street
Hallelujah
Democracy
I’m Your Man
Take This Waltz

Encore

So Long, Marianne
First We Take Manhattan
Famous Blue Raincoat
If It Be Your Will
Closing Time
I Tried to Leave You
Whither Thou Goest