Tom Waits – mies ja ääni

Tom Waitsista (s. 1949) on kuoriutunut melkoinen tekijä. Hänen ensimmäiset levynsä (kuten vuoden 1973 Closing Time ja seuraavan vuoden The Heart of Saturday Night) olivat kohtalaisia, jazzia, pianomusiikkia muita musiikkityylejä yhdisteleviä lättyjä, mutta vasta Kathleen Brennanin tapaaminen ja tämän kanssa naimisiin meneminen todella vapautti Waitsin musikaalisen lahjakkuuden.

Swordfishtrombones (1983), Rain Dogs (1985) ja Rain Dogs (1986) ovat uskomattoman hyviä levyjä. Niissä Waits keksi hylätä pianon ja siirtyä käyttämään uusia soittimia, joista useita hän ei edes osannut soittaa. Tuloksena on epäkonventionaalista, upeaa musiikkia. Viskinkarheaa lauluääntä, outoja tarinoita ja kolisevia taustoja kuuntelee mielellään.

1980-luvun jälkeen Waits on jatkanut upean musiikin julkaisua. Real Gone (2004) kuuluu itse asiassa kaikkien aikojen suosikkilevyjeni joukkoon. Myös muutaman vuoden takainen Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards -kolmoislevy kannattaa ehdottomasti kuunnella.

Waits keikkailee harvakseltaan. Kesästä ja alkusyksystä hänen tämänvuotinen Glitter and Doom -kiertueensa kiersi Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. Kuuntelin juuri verkossa kiertävän konserttitaltioinnin Atlantasta heinäkuulta. Siinä Waits on elämänsä vireessä. Maltan tuskin odottaa, mitä mies saa vielä aikaiseksi.

Jos tutustuminen kiinnostaa, Tom Waits Library -fanisivu sisältää kattavan määrän tietoa tästä loistavasta muusikosta.

Levysuositus: Ry Cooder – I, Flathead

Ry Cooder, 61, on saanut valmiiksi Kaliforniaa käsittelevän albumitrilogiansa. Siihen kuuluvat vuonna 2005 ilmestynyt Chávez Ravine, seuraavana vuonna julkaistu My Name is Buddy sekä viime kesänä kauppoihin tullut I, Flathead. Näistä etenkin ensimmäinen ja viimeinen ovat kuuntelemisen ja ostamisen arvoisia, vaikka My Name is Buddy on käypä levy sekin.

Chávez Ravine oli teemalevy, joka käsitteli mielenkiintoisella tavalla Los Angelesin 1950-luvun slummeja ja etenkin Chávez Ravinea, siirtolaisslummia, joka lanattiin maan tasalle viitisenkymmentä vuotta sitten. Kyseistä loistavaa julkaisua seurasi My Name is Buddy. Sekin oli teemalevy, joka käsitteli Buddy-kissan seikkailuja menneessä, Woody Guthrie -henkisessä Amerikassa.

I, Flathead päättää trilogian luontevasti. Se on itse asiassa kerrassaan loistava albumi, vähintään Chávez Ravinen tasoinen. Uusin käsittelee löyhästi Utahin suolatasangoilla käytäviä kiihdytysautokilpailuja, mutta mukana on myös paljon muuta. Ry Cooder on varteenotettava vanhojen musiikkityylien säilyttäjä, taltioija ja varioija. Niinpä I, Flatheadkin sisältää jazzia, kantria, bluesia, rokkia ja paljon muuta. Muutaman kliseen mainitakseni: ihanan vanhanaikainen levy, jollaisia ei enää tehdä.

Ry Cooder on ikävän aliarvostettu, vaikka hänet taannoin valittiinkin Rolling Stone -lehdessä kaikkien aikojen kahdeksanneksi parhaaksi kitaristiksi. Hänen tuotantonsa on valtavan hieno niin tuottajana (esim. Buena Vista Social Club), elokuvamusiikissa (esim. Paris, Texas -elokuvan soundtrack), yhteistyölevyissä (esim. Talking Timbuktu Ali Farka Touren kanssa) kuin omien levyjenkin osalta.

Ostakaa siis I, Flathead. Mahdollisuuksien mukaan lunastakaa versio, jossa on mukana Ry Cooderin itse kirjoittamia lyhyitä tarinoita sisältävä kirjanen. Kirjailijana hän ei ole parhaimmillaan, mutta kertomukset värittävät mukavasti lauluja.

Tässä vielä muutamia linkkejä:

BBC:n arvostelu I, Flatheadista
Ry Cooder esittää livenä suoskkikappaleeni Vigilante Manin
Miehen haastattelu vuodelta 2007 My Name is Buddy -levyn tiimoilta