Kirja-arvostelu: 9 Teesiä (Like 2007)

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 2 / 2008.

Vaihtoehtoyhteiskunnan vastaisku

Jarkko Martikainen: 9 Teesiä, runoja, Like 2008

YUP-rockyhtyeen keulahahmo Jarkko Martikainen (s. 1970) on viime vuosina laajentanut repertuaariaan kirjallisuuden suuntaan. Tämä ei ole yllättävää, onhan mies toimina aiemmin mm. kolumnistina ja Ylen ammoisen Ä&Ö-kirjallisuusohjelman vakiovieraana. Onhan kotimaisten ja ulkomaisten muusikkojen kynäilemiä kirjojakin kertynyt vuosikymmenien saatossa kertynyt vino pino.

Martikaisen ensimmäinen kirja Pitkät Piikit ja Muita Kertomuksia (Like, 2006) oli kokoelma lyhyitä tarinoita, joiden väliin oli laitettu kirjailijan itsensä tekemiä piirroksia. Teos sai varovaisen positiivisen vastaanoton. Sen muutaman sivun mittaiset tarinat olivat kieltämättä hauskoja, vaikka eivät mitään suurta kertomakirjallisuutta olleetkaan. Tekstit ruotivat Martikaisen lauluissaankin käsittelemiä teemoja, kuten ihmisten suhdetta elämään, työhön ja rahaan. Vapaana taiteilijana elävällä Martikaisella on varaa kritisoida nyky-yhteiskuntaa. Hänen kirjansa sanoma oli, että toisenlainenkin elämä on mahdollista.

Muusikon toinen kaunokirjallinen teos 9 teesiä pureutuu lyriikan, tarkemmin sanottuna runojen ja aforismien maailmaan. Tekstit ovat puhuttelevan yksinkertaisia. Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, se koostuu yhdeksästä teemoittain jaetusta osiosta. Osioiden numerot ovat kirjailijan piirtämiä numeroista, eikä muita piirroksia ole tällä kertaa mukana. Se onkin viisainta. Kuvat ovat mukavaa vaihtelua tekstimassan keskellä, mutta esimerkiksi Pitkissä Piikeissä piirroksia oli liikaa. Martikainen on vasta keräämässä kannuksiaan kirjallisuuden saralla, mutta kertomuskokoelman runsas kuvallisuus kertoi, kuinka huono keskittymiskyky rokkimiehen kirjoja selailevalla peruslukijalla voi olla.

9 teesiä sisältää yksinkertaisia mietintöjä elämästä: ”Elämä on antelias / jo siksi että antoi meille elämän. / Me olemme kiittämättömiä / mutisemme osaamme / valitamme kaiken vähyyttä / vaikka meillä on paljon / jo siinä että elämme.” Havainnot tuntuvat tuoreilta, koska olemme jo pitkään (ehkäpä aina) eläneet arvonsa menettäneessä yhteiskunnassa. Kaikki ajattelevat omaa napaansa, eikä kanssaihmistä huomata muuta kuin kauppojen tai juottoloiden jonoissa tilaa viemässä. Martikainen käsittelee näitä meissä kaikissa piileviä vaikeita ajatuksia.

Hyvästä lähtökohdastaan huolimatta 9 teesiä ei ole kirjana kummoinen. Se on verrattain pitkä, yli 150 sivua, ollakseen sisällöltään näinkin köykäinen. Olennaiset asiat käydään läpi muutamassa osiossa ja Pitkiltä Piikeiltä kaipaamani pituus kääntyy tässä kirjassa itseään vastaan. Tekijällä on selvästikin kiinnostavaa sanottavaa ja ajatuksia. Hän haluaa herätellä lukijansa katsomaan ympärilleen, mutta 9 teesiä on siihen liian sovinnainen. Se on muotopuhdas, tyylikkäästi koottu ja kaikin puolin käypä kirja, mutta suurimmasta osasta runoaforismeja huokuu niiden pöytälaatikkomaisuus. Pienissä erissä Martikaisen uusin toimii paremmin ja ehkä niin on tarkoitettukin. Seuraava kirja voisi olla hitusen tinkimättömämpi.

Kirja-arvostelu: Whitmanin Valitut runot (Sammakko 2007)

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 2 / 2008.

Whitmania sieltä täältä

Walt Whitman: Valitut runot, runoja, Sammakko, 2007 (Markku Jääskeläinen suom.)

Walt Whitman (1819-1892) on luetuin, siteeratuin ja kiistellyin kaikista yhdysvaltalaisista runoilijoista. Karismaattisesta Whitmanista on moneksi: hän on seksuaalivähemmistöjen keulakuva, amerikkalaisuuden perikuva ja jopa Amerikka itse. Hänen merkityksensä rapakon takaisen runouden kentässä on joka tapauksessa valtava, oli miehestä sitten mitä mieltä tahansa. Hänen keskeinen työnsä, useana eri laitoksena julkaistu valtava runoelma Leaves of Grass, on amerikkalaisuuden, politiikan, luonnon ja ihmisyyden kuvaajana merkittävä ja edelleen ajankohtainen. Whitmania ei elinaikanaan arvostettu yhtä paljon kuin 1900-luvulla, jolloin hänet nostettiin klassikon asemaan.

Amerikkalaisia runoilijoita toivoisi käännettävän suomeksi enemmänkin. Tilanne on ainakin suuren yleisön sivistyksen kannalta kehno, sillä esimerkiksi Walt Whitmania on tätä uutta kirjaa ennen käsitelty viimeksi Arvo Turtiaisen käännösvalikoimassa Ruohoa vuonna 1965. Sitä ennen Whitmania on kääntänyt Lauri Viljanen vuoden 1954 kokoelmaansa Ruohonlehtiä. Näistä Turtiaisen kirja on kattavin ja siksi hyvä lähtökohta Whitmanin runouden tutkimiselle. Markku Jääskeläisen tuore Whitman-kokoelma Valitut runot on jatkoa kääntäjän yhteistyölle Sammakko-kustantamon kanssa. Aiemmin Jääskeläinen käänsi Sammakolle osan Jack Kerouacin Matkalla-romaanin uudesta laitoksesta.

Kaikki kolme edellä esiteltyä Whitman-käännöskirjaa sisältävät runoja amerikkalaisuuden ikonin koko elämän varrelta. Ne ovat siis valikoimia hyvässä ja pahassa. Whitmanin tuotannon läpileikkaus on toki sekin hyväksi, mutta monesta kokoelmasta ja eri aikakausilta poimitut runot tekevät kokonaisuuden pakostakin sirpaleiseksi. Pahimmillaan ongelma on Viljasella, jonka kirja on paikoin lukukelvoton, mutta myös uusin runovalikoima kärsii sekavuudesta. Lukijan näkökulmasta tuntuu siltä, että Whitmania olisi sittenkin parasta kääntää kokoelma kerrallaan. Runoilijalla kun on tapana piirtää kirjojensa sisällä laajoja kaaria, jotka jäävät satunnaisista otannoista pois. Näin osa Whitmanin tarkoituksista jää harmittavasti ymmärtämättä.

Jääskeläinen käännös on tekstinä soljuvaa ja hyvätasoista. Tässä hän tavoittaa Whitmanin hengen. Runojen kuuluisa puhekielisyyskin on Valituissa runoissa erinomaisesti läsnä. Jääskeläinen käsittelee kohdettaan kuitenkin hieman liian kiltisti, sillä Whitman oli myös huutomerkkiä ahkerasti käyttävä tunteen runoilija. Käännökset sortuvatkin välillä turhaan virkamiesmäisyyteen. Runot ovat teknisesti taitavia, mutta kolkkoja.

Valitut runot keskittyy Whitmanin luontolyriikkaan. Jääskeläinen enimmäkseen sivuuttaa poliittisemman ja kantaaottavan runouden. Jyrkkä keskittyminen luontoteemaan ei tunnu aivan perustellulta, eikä Jääskeläinen jälkisanoissaankaan erittele valitsemisperiaatteitaan. Kirjasta puuttuu esipuhe. Whitmanin elämän ja tuotannon syvällinen käsittely olisi varmasti tullut monelle lukijalle tarpeeseen; onhan edellisestä käännösvalikoimasta vierähtänyt useampi vuosikymmen. Kokoelman kyllä avaa Whitmanin itselleen kirjoittama runo “Laulu itsestäni”, mutta se lienee sittenkin turhan vähän näinkin tärkeän kirjailijan esittelemiseen.

Valitut runot on mukava keskustelunavaus, mutta se ei todennäköisesti kestä ajan hammasta. Sammakko ja Jääskeläinen ansaitsevat kuitenkin kiitosta Whitmanin tuomisesta uudelleen esille. Ehkä nämä runot innostavat kääntäjiä ja miksei kustantajiakin tarttumaan edessä olevaan valtavaan projektiin, koko mammuttimaisen Leaves of Grassin suomentamiseen. Silloin alkaa tietenkin kädenvääntö siitä, mikä lukuisista laitoksista olisi sopivin, mutta käännettävähän ei lopu koskaan. Whitmanin elämänmyönteisellä lyriikalla on varmasti tilausta kyynisessä nykymaailmassa.

Kirja-arvostelu: Riippuvat puutarhat (Ntamo 2007)

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 2 / 2008.

Riippuvuutta aiheuttavaa runoutta

Lassi Hyvärinen: Riippuvat Puutarhat, runoja, Ntamo 2007

Lassi Hyvärisen (s. 1981) esikoisrunokokoelmassa liikutaan vahvasti typografisissa, kielellä iloittelevissa tunnelmissa. Riippuvat puutarhat on tyylilajien sekoitus olematta kuitenkaan täydellinen sekasotku. Kirjan mottona on Johanneksen evankeliumista poimittu teksti ”pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” Tämä antaa teoksesta harhaanjohtavan kuvan, mutta se on ehkä ollut tekijän tarkoituksenakin. Kirja on odottamaton sanavyörytys, joka hakee vertaistaan ainakin sen julkaisseen pienen kustantamon Ntamon katalogissa.

Hyvärisen kirjoitustyyli muistuttaa Henriikka Tavia, jonka niin ikään viime vuonna ilmestynyt ensimmäinen runokokoelma Esim. Esa (Teos, 2007) voitti ansaitusti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Toinen hengenheimolainen on Eino Santanen, jonka mainio runokirja Merihevonen kääntää kylkeään (Teos, 2006) on nähdäkseni vaikuttanut Hyvärisen satiiriseen otteeseen. Kaikki kolme edellä mainittua runoilijaa ironisoivat perinteistä lyriikkaa. He hyökkäävät sitä vastaan, mutta hyödyntävät samalla teorioita omiin tarkoituksiinsa. Tavin ja Hyvärisen runoista välittyy sama musikaalisuus ja kyky luoda mieleenpainuvia kielikuvia oudoilla sanayhdistelmillä. Esimerkiksi jälkimmäisestä käy Riippuvien puutarhojen erikoiskummallinen ja ratkiriemukas säe ”zetori keikkuu kummulla.”

Riippuvien puutarhojen ensimmäisessä osiossa ironisoidaan runouden konventioita, kuten käsitteellistä, surrealistista ja dadaistista runoutta. Eräs runo on jopa huvittavasti nimeltään ”Oikea runo.” Hyvärisellä on oiva kyky olla samanaikaisesti sekä vitsikäs että tosissaan. Hän osaa nauraa itselleen. Kokeellisuus lisääntyy kirjan edetessä. Perinteinen lukija on tiukoilla Riippuvien puutarhojen sanaolentojen ja vaikeammin avautuvien runojen kanssa. Runossa ’Concerto Grosso V. Jousille, kurjille ja kihokeille’ Hyvärinen kirjoittaa: ”TUPAKKAYSKÄINEN SORSA 1. kahisee / TUPAKKAYSKÄINEN SORSA 2. kahis / a T.Y.S. 2 1/2 jen huuto 3. kahi” ja niin edelleen pitkään ja hartaasti. Lukijalta edellytetään pitkää pinnaa ja huumorintajua.

Hyvärinen pitää suosittua blogia osoitteessa http://herranutz.blogspot.com. Verkkosivulta käy hyvin ilmi tekijän halu rohkeisiin typografisiin kokeiluihin. Kaikki Riippuvien puutarhojen runot ovat olleet aiemmin luettavissa Hyvärisen blogista. Jokainen runo ei toimi kirjamuodossa yhtä hyvin kuin näytöllä, sillä rajoitetun sivukoon vuoksi niitä on jouduttu pätkimään. Tämä on mielenkiintoista, jos ajattelee kuinka runoutta tulisi lukea. Digitaalijakelu on ainakin Hyvärisen kaltaisten visuaalisten kirjailijoiden tapauksessa paikoin jopa printtiformaattia parempaa. Se herättää mielenkiintoisia ajatuksia tekijän ja lukijan rooleista tulevaisuuden maailmassa.

Hyvärisen runouskäsitys herättää varmasti keskustelua. Hän ei lähde hyvän runoilijan tavoin sulkemaan mitään pois, vaan käyttää kaikkia aineksia normaalista lyyrisestä ilmaisusta aina kollaasiin asti. Riippuvissa puutarhoissa Hyvärinen ei kuitenkaan aivan saavuta valtavaa potentiaaliaan. J.H. Erkon palkinnon vuoden 2007 voittajan olisi kannattanut hioa ja kustannustoimittaa kirjaansa pidempään. Riippuvat puutarhat on nykymuodossaan laaja ja inspiroiva kokoelma modernia, älykästä ja rosoista runoutta. Se olisi hyötynyt karsimisesta. Yli sadassa sivussa on muutama kymmenen ylimääräistä. Hyvärinen toteuttaa liikaa eräitä säkeitään: ”siis kun keksit sen, kajauta, / älä jää hautomaan vatvomaan / jotta tyhjyys saisi taas täyttyä / ja jumalat / vetäytyä vuorille mietiskelemään.”