Kirja-arvostelu: Missä leikki loppuu (Otava 2007)

Arvostelu on julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 07.

Leikin loppu

Saila Susiluoto: Missä leikki loppuu, runoja, Otava 2007

Saila Susiluodon kolme aiempaa runokokoelmaa osoittivat hänen olevan yksi Suomen parhaimpia proosarunoilijoita. Etenkin Aurinkokierto-kokoelma (Otava 2005) oli haavoittuvuudessaan ja tarkassa kerronnassaan yksi viime vuosien parhaimpia kotimaisia runoteoksia. Susiluodon kirkas runoilijanääni on tuonut hänelle palkintoja ja tunnustusta, vaikka todellinen mestariteos onkin vielä tekemättä.

Neljäs runoteos, Leikin loppu, jatkaa edellisten kirjojen linjalla liikkuen satujen maailmassa, mutta kertoen kuitenkin vakavista asioista. Runot eivät tällä kertaa muodosta yhtenäistä tarinaa, mutta ne pyörivät saman kohtaloihin liittyvän teeman ympärillä. Ensimmäisessä osassa kertojina toimivat vapaamittaista runoa käyttävä Erika ja proosallisempaa muotoa suosiva Lola. Naiset kertovat surulliset tarinansa, jotka saavat synkempiä ja groteskimpia muotoja kuin Susiluodon edellisten kokoelmien hahmojen kohdalla. Maailma nähdään pimeänä paikkana: ”Luen valkeista ruumisarkuista / ennustuksia, ne eivät pidä paikkaansa, mutta pelot pitävät. / Nyt lumi, äänettömät aplodit / melu teloitusten jälkeen.” Toisaalta on myös hetkiä, jolloin ”aurinko on täysi tänään.”

Toinen osa sisältää pitkän Mustat linnut –runon. Se liikkuu kirjoittajalle tutuissa satumaisemissa. Saduissa ja runoudessa on yhteistä se, että kaikki on mahdollista. Lähtöasetelma on synkkä: ”Sinä yönä taivaalle nousi punainen kuu, harvahampaisen lähiön / ylle, lumeen tuhkautuvan lähiön ylle.” Onneksi lopussa annetaan toivoa: ”Hän sanoi että mustarastas tuo kuoleman. / Mutta koko ikäni se on laulanut noissa puissa.” Näiden sanojen jälkeen kirjaan lisätään uusi elementti, sillä mukana on piirroksia linnuista ja puusta. Ratkaisu toimii, koska sitä ei käytetä tämän enempää. Mustavalkoisten, yksinkertaisten kuvien käyttö on hyvä keino tuoda pitkään ja runsassanaiseen kirjaan vaihtelua.

Myös tyyli vaihtelee Susiluodon edellisiä kirjoja enemmän. Proosarunous on yhä hallitseva elementti, mutta myös merkkejä muusta on havaittavissa. Välillä kuljetaan onnistuneesti vapaassa mitassa ja toisinaan taas käytetään vähemmän onnistuneesti riimejä. Alun ”paljon pahaa / vähän rahaa / pelkkää vahaa / muovailtavaa” on tavoitellusta lapsenomaisuudestaan huolimatta pelkkää sanahelinää. Harha-askelista huolimatta on ilahduttavaa huomata, että Susiluoto hakee rohkeasti uusia ilmaisumuotoja.
Kolmas ja neljäs osa vievät Lolan tarinan päätökseensä. Matkalla koetaan kovia, mutta aivan kirjan lopussa tapahtuva synnytys luo uskoa. Uusi elämä nousee tuhkasta ja verestä: ”ja heinä lumen raskaan painon alla ja syntyvä lapsi / ja äiti ja odottava käsi kun se ottaa lapsen vastaan / ja on kalvojen ja lapsiveden ja veren ja yltäkylläisen elämän peitossa.”

Missä leikki loppuu kertoo mahdottomasta maailmasta, jossa inhimillisyys on tukahdutettu. Miehiset voimat alistavat ihmisiä ja tarkkailevat heitä. Mukana on paljon ruumiinnesteitä ja muuta synkkää sanastoa, mutta Susiluoto ei ole unohtanut elämän ihmeellisyyttä. Kirja on idealtaan omaperäinen, mutta sen suurin ongelma on sanojen yllätyksettömyys. Susiluoto ei ole ennenkään pelännyt käyttää kuluneita ilmaisuja, mutta kliseitäkin voi olla liikaa. Pitkälti yli satasivuisessa kirjassa on liikaa täyterunoja, jotka eivät tuo tarinoihin mitään uutta. Onneksi kärsivällisyys palkitaan. Runoilijan ääni kuuluu taas pienen suvantovaiheen jälkeen kirkkaana ja mahdoton on mahdollista.

Esa Mäkijärvi

Kirja-arvostelu: Matkalla (Tammi 2007)

Arvostelu on julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 07.

Alkuperäiskäsikirjoituksen pitkä matka

Jack Kerouac: Matkalla, Tammi 2007, romaani, Markku Lahtela (alkup. suom.) ja Markus Jääskeläinen (lisätyt kohdat ja esipuheet)

Jack Kerouacin Matkalla-romaani ilmestyi englanniksi vuonna 1957. Kyseessä on miehen ikään tullut kirja, joka on sukupolvesta toiseen inspiroinut nuoria ja vanhoja etsimään omaa tietään. Suomeksi kirja julkaistiin vuonna 1964 Markku Lahtelan erinomaisena käännöksenä. Sen jälkeen kotimaisella Kerouac-rintamalla oli hiljaista lähes 40 vuotta, kunnes Sammakko-kustantamo alkoi vuosituhannen alussa julkaista uusia suomennoksia. Matkalla on merkittävä kirja. Se lanseerasi lopullisesti sittemmin maailmankuuluksi tulleen termin ”beat”, joka merkitsee marginaalissa eläviä vastakulttuurin edustajia.

Nyt julkaistu Matkalla-romaanin uusi painos kantaa tärkeältä kuulostavaa lisänimeä ”alkuperäinen versio.” Suurin osa kirjasta perustuu edelleen Lahtelan klassikon aseman saaneeseen suomennokseen, mutta mukaan on lisätty paljon tekstiä alkuperäiskustantamon ja Kerouacin itsensä sensuroimasta ensimmäisestä käsikirjoituksesta. Uudet kohdat ja itse romaania edeltävät neljä pitkää esipuhetta on suomentanut Markus Jääskeläinen. Jääskeläinen on aiemmin kääntänyt mm. Kerouacin romaanit Dharmapummit (Sammakko 2001) ja Tuuliajolla Big Surissa (Sammakko 2002).

Suomennos perustuu elokuussa 2007 markkinoille tulleeseen, Howard Cunnellin toimittamaan teokseen On the Road. The Originall Scroll. Keroauc kirjoitti tekstin reilun kahden viikon aikana yhdelle paperiin syötettävälle tekstirullalle. Kyseessä on melkoinen käärö, sillä sanoja siinä on lähteestä riippuen noin 150.000 ja pituutta koko komeudella on 120 jalkaa. Voidaan siis hyvällä syyllä sanoa, että Matkalla, luonnostelunimeltään The Beat Generation, syntyi melkoisen kirjoitusvimman tuloksena.

Suurin ero alkuperäisen Matkalla-kirjan ja uuden version välillä on hahmojen esiintyminen omilla nimillään. Dean Moriarty on siis Neal Cassady, Carlo Marx tunnetaan kotoisammin Allen Ginsberginä ja Sal Paradiso on Kerouac itse. Kerouac matkaa omaelämäkerrallisessa teoksessa ympäri Yhdysvaltoja, tapaa koko joukon beat-liikkeen ympärille sädekehän luoneita persoonallisuuksia ja elää kuin jokainen päivä olisi hänen viimeisensä. Kirjassa esitelty maantiekiertäjäelämäntapa on jakanut mielipiteitä. 1950-luvun lopun konservatiiviseen Amerikkaan kirja upposi kuin veitsi voihin, mutta viesti on sittemmin ehtinyt hieman laimentua. Matkalla on silti vielä tänäkin päivänä mukaansatempaava ja puhutteleva teos.

Kirjan syntyprosessia ja kirjassa esiintyviä hahmoja ja teemoja valaisevat esipuheet eivät tuo Matkalla-kirjan ympärillä pyörivään keskusteluun juurikaan uutta. Ne kirjoitettu asiantuntevasti ja käännetty hyvin, mutta samat asiat löytyvät myös lukuisista Kerouac-elämäkerroista. Itse romaani vie mukanaan. Sitä on vaikea jättää kesken, koska tapahtumat vyöryvät vastustamattomasti eteenpäin eikä kappalejakoja ole. Kerouac olisi varmasti mielissään tästä uudesta käsikirjoituksesta, joka on sensuroimattomana hyvin lähellä hänen alkuperäistä visiotaan. Jopa romaanin virheellinen aloituslause on jätetty korjaamatta: ”Nealin näin näin ensimmäisen kerran vähän sen jälkeen kun isäni kuoli.” Cunnell vertaa riviä pitkälle matkalle lähtevän, katkonaisesti käynnistyvän auton ääneen.

Beat-liikkeen johtohahmoksi leimautuminen haittasi Kerouacia koko hänen myöhemmän elämänsä ajan. Kirjailija alkoholisoitui ja kuoli 47-vuotiaana vuonna 1969. Matkalla-kirja teki hänestä kuuluisan, mutta tuhosi vähitellen hänen elämänsä. Traagisen miehen kirja on silti elämäniloinen. Vaikka romaanissa olevat hahmot ovat kaikki pakomatkalla joko yhteiskunnasta tai itsestään, he löytävät silti toisistaan merkitystä. Lukumatkalla käytyään huomaa, että toisenlaisiakin kiinnostavia todellisuuksia on olemassa.

Esa Mäkijärvi

Kirja-arvostelu: Sipulia kuoriessa (Tammi 2007)

Arvostelu on julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 07.

Kerros kerrokselta

Günter Grass: Sipulia kuoriessa, romaani, Tammi 2007, Oili Suominen (suom.)

Vuonna 1999 Nobelin kirjallispalkinnon voittanut ja vastikään 80 vuotta täyttänyt Günter Grass on suosionsa huipulla. Kuuluisuus johtuu kohusta, joka syntyi hänen paljastettuaan kuuluneensa toisen maailmansodan aikana saksalaisen Waffen SS:n joukko-osastoon. Paljastus tehtiin Grassin nyt suomennetussa omaelämäkerrallisessa romaanissa Sipulia kuoriessa. Kirjassa on kohta, jossa Grass hakee 17-vuotiaana sukellusvenelaivastoon, mutta hänet komennetaan SS:n panssarijoukkoihin.

Kontekstistaan irrotettu kohta johti mediamylläkkään. Grass on pitkään nähty toisen maailmansodan jälkeisenä saksalaisena omatuntona ja arvostelijoiden mukaan kaikki tämä on nyt mennyttä. Kirjasta kuitenkin selviää, että Grass ei ollut kiihkomielinen kansallissosialisti. Hän oli liian nuori ymmärtääkseen niitä kauheuksia, joita propagandan taakse sisältyi. Tämä on tietenkin sama argumentti, jota useimmat saksalaiset käyttivät toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sipulia kuoriessa –romaanin lukemisen jälkeen Grass saa siitä huolimatta puhtaat paperit. Hänen ainoa todellinen virheensä oli pysyä vaiti liian pitkään.

Sipulia kuoriessa kertoo tietenkin myös paljosta muustakin kuin sota-ajasta. Se alkaa Grassin varhaisesta lapsuudesta ja päättyy Peltirumpu-esikoisromaanin ja läpimurtoteoksen julkaisuun vuonna 1959. Elämänsä alkutaipaleella kirjailija asuu monessa paikassa, mutta mielessä siintää mystinen kotikaupunki Danzig, joka nykyään kuuluu Puolaan. Sipulia käytetään muistin vertauskuvana ja sitä kuoritaan kerros kerrokselta matkalla kohti alimpia ja häpeällisimpiä kerroksia. Kaikkea ei tietenkään kerrota, eikä kaikkea voi muistaa. Kirjailija puhuukin alussa tarinoista, ”jotka tuntuvat todellisemmilta kuin elämä.”

Muistin jättämät väistämättömät aukot korvataan nopeilla siirtymillä seuraavaan aikakauteen. Romaani liikkuu kronologisesti, mutta siirtyy välillä nykyhetkeäkin sivuaviin lyhyisiin kohtauksiin. Paperille laitetut ajatukset kuvaavat kiehtovasti Grassin henkilöhistoriaa ja hänen persoonallisuutensa kehitystä. Parasta lopputuloksessa on, että kirja ei yritä olla jälkiviisas. Menneisyys painaa jokaista ihmistä, mutta etenkin historiallisessa murrosvaiheessa eläneitä. Siitäkin syystä Grassin kirja on tärkeä henkilökohtainen tunnustus.

Historian ymmärtäminen on monelle vaikeaa. Grassin omaelämänkerran kirjoittanut Michael Jürgs ilmoitti vuonna 2006, kuinka Waffen SS:ään kuuluminen lopetti erään suuren moraali-instituution. Lisäksi kirjailijan ystävä ja puolalainen poliitikko Lech Walesa ehti vaatia Grassin saamaan Danzigin kaupungin kunniakansalaisuuden peruuttamista. Walesa perui puheensa myöhemmin ja ilmoitti kirjailijan näyttäneen ”hyvää esimerkkiä.” Myös monet kirjailijat ovat rientäneet Grassin tueksi. Ristiriitaisuuden ei pitäisi kuitenkaan estää ketään lukemasta Sipulia kuoriessa –romaania. Waffen SS:ään liittymistä ei pitäisi ottaa lähtökohdaksi tekstin tarkastelulle, vaan yhdeksi teemaa tukevaksi osa-alueeksi. Kyseessä on syvällinen teos, jota ei pidä eikä saa ohittaa yhdellä nopealla pyyhkäisyllä.

Grassin edellisiin kirjoihin verrattuna Sipulia kuoriessa on helppolukuisempi. Oili Suomisen käännös on sujuva ja asiasta toiseen siirrytään saumattomasti. Romaani ei ole mestariteos, mutta se ottaa paikkansa sekä kirjailijasta itsestään että saksalaisesta persoonallisuudesta kiinnostuneiden hyllyssä. Grassin kirjan saamasta vastaanotosta voi päätellä, että Saksan kipupisteitä ei ole vielä pitkään aikaan käsitelty loppuun. Sipulia kuoriessa osoittaa, että kirjallisuudella on oma tärkeä paikkansa moraalisten kysymyksien esittäjänä. Sipuli on Grassin osalta kirjoitettu loppuun. Kirjan viimeisessä lauseessa hän ilmoittaa, että enempään ”kertomiseen minulla ei riitä sipuleita eikä halua.”

Esa Mäkijärvi