Mafalala virkoaa sittenkin

Tässä meni yli kaksi kuukautta bloggaamatta. Tauko ei ollut suunniteltu, vaan se syntyi työkiireiden ja blogin suuntaan liittyvän tuskailun tuloksena. Jälkimmäinen liittyy osittain samoihin asiohin, joita Veikka Lahtinen nosti esiin bloginsa viimeisessä jutussa, ja joita Linkulla Riossa -blogin eilen päättänyt Irakin käsitteli. Ymmärrän molempia hyvin.

Olen myös vähän oudossa paikassa tämän hankkeen kanssa. Bloggaan suomeksi, mutta en ole asunut Suomessa yli 10 vuoteen. Vaikka tietenkin seuraan mediaa, käyn siellä ja teen sinne töitä, Suomi on jo aika vieras paikka. Se liittyy myös kaikkeen siihen, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut täällä. Etenkin aika Cova da Mourassa on voimistanut oloa siitä, että tulen Suomeen aina todellisuudesta, joka on sieltä käsin katsottuna kaukainen. Ja toisin päin.

Jonkinlainen (etuoikeutettu, vapaaehtoinen) muukalaisuus on mielenkiintoinenkin tila, sillä se pakottaa katselemaan asioita monelta kantilta, sen myötä joutuu jatkuvasti hakemaan paikkaansa ja temppuilemaan kielten kanssa. 103-vuotias Aino Karttunen kiteytti Hesarissa: ”Jos vain tuijottaa siihen, minkä itse näkee parhaiten, eihän se mitään ajatuselämää rikastuta.”

Oman kerroksensa tähän kaikkeen lisää se, että asun paikassa jossa on vähän muita valkoisia ja joka on kaiken muun lisäksi myös antirasistisen vastarinnan tila. Siitä syntyy kaikenlaisia ulkoisia ja sisäisiä jännitteitä. Blogista on tullut tärkeä keino miettiä näitä asioita viemättä tilaa toiminnassa täällä, mutta toisaalta mietin jatkuvasti, onko Mafalalakaan sille oikea paikka.

Mafalalasta on tullut myös feministinen tila. Ympäristö on monin tavoin konservatiivinen, etenkin mitä sukupuolirooleihin tulee. Sitä jaksaa paremmin, kun on oma tila jossa käsitellä asioita kaikessa rauhassa. Blogi myös ajaa etsimään kaikenlaista tietoa ja hyödyntämään aina välillä opiskelujen myötä hankittua tietoa. Tietysti Mafalala on myös yksi tapa ottaa kantaa maailmanmenoon ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, eikä pelkkä oman henkilökohtaisen pohdinnan ja kasvun tila.

Tuskailua on lisännyt myös omaan bloggaajan ”ääneen” kyllästyminen, sen vangiksi jääminen ja koko rupeaman individualistisuus. Mutta kun en halua lopettaa bloggaamista, koitan venyttää Mafalalan rajoja. Ensi vuoden teema blogissa (ja muutenkin) on lainattu kirjailija Marlon Jamesilta: ”[I]t’s a weird thing teaching yourself freedom. It sounds so weird, but we actually do have to do it”. Mutta blogin aihepiiri pysyy kyllä ennallaan!

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mielenkiintoista tuskailua! Minusta vähemmistökielellä kuten suomeksi kirjoittaminen on vapauttavaa, koska tietää lukijaryhmän olevan niin rajoitettu. Toisaalta, jos ei Suomessa enää asu, on vähän jäävi ja ulkopuolinen kirjoittamaan Suomeen liittyvistä asioista. Ja jos taas on jo pitkään asunut toisessa maassa, ei enää voi kommentoida hassuja erikoisuuksia kuten tuoreemmat vierailijat. Aika samoja hassuja erikoisuuksia näkyvät kaikki uudet matkailijat kommentoivan kuitenkin!
    Yhteiskunnallisen blogin luulisi painivan kuitenkin ihan eri sarjassa, eri motiivein. Sinun blogisi ovat hidasta, mietityttävää luettavaa, varsinkin jos/kun ei tiedä mitään k.o. maasta. Veikka Lahtisen pohdiskelu taas on minusta täysin eri pohjalta syntynyttä: reaktiivisuuden, median ehdoilla toimimisen, mediapersoonaksi päätymisen tuskittelua, jota en sinun blogeissani ole huomannut. Yleismaailmalliset ongelmat ja konseptit kuten rasismi eivät ole parin päivän mediatapahtumia, vaan aiheita, joita sietää työstää aina uudestaan, eri näkökulmasta. Samoin feminismi ja naisen asema erilaisessa kulttuurissa. Lukijamääriin tuijottaminen ja mediapersoonaksi pyrkiminen on aika turhanpäiväistä.
    Olisiko blogi sitten väärä media hitaammalle, syväluotaisemmalle pohdinnalle? Essee-tyyppisiä juttuja lukee mieluummin painettuna. Mutta blogit ovat helpommin saatavilla, minä saan blogisi sähköpostiini ja voin sen vaikka tulostaa, jos kaipaan lisää aikaa. Tärkeintä minusta on käyttää blogia juuri siihen, mihin sitä itse tarvitsee, varsinkin jos on vapaa kaupallisesta paineesta. Kukaan ei rajoita merkkimäärää tai aihetta!
    Ainakin minulle bloggaamisesta on tullut merkittävä ajatusten jäsennöijä ja tuulettaja, ja olen saanut innostuksen katsoa nykyistä kotimaatani uudella silmällä. En halua ”profiloitua” yhtään miksikään, kiitos vain, sitä joutuu tekemään elämässään muutenkin ihan tarpeeksi.

    Eli jatka vain, juttuasi luetaan ja arvostetaan juuri sellaisena kuin se on. Ja mitä enemmän se siivilöityy omakohtaisten kokemusten kautta, sen mielenkiintoisempi se on.

    • 1.1

      Anna Pöysä sanoo

      Kiitos tästä kommentista! Mulle blogilla on myös tärkeä rooli ajatusten jäsentelyssä, ja se on usein juuri se, mitä alkaa tauon jälkeen kaipaamaan 🙂 Pitempiä juttuja on kyllä vähän ankeaa tässä formaatissa lukea, mutta toisaalta tykkään bloggaamisessa juuri tuosta, että saa kirjoittaa miten haluaa merkkimääristä piittaamatta. Saa nähdä, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan. Hyvää uutta vuotta!

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *