Myrkylliset kauneusihanteet

Mielessäni kummittelee vieläkin naistenlehdistä esiteininä lukemiani ohjeita erilaisille vartalotyypeille sopivasta pukeutumisesta ja oikeasta tavasta nyppiä kulmakarvat. Yläasteella luulin, että kukaan ei voisi tykätä minusta, koska iho ei ollut kirkas ja hiukset taipuivat aina väärään suuntaan. Meikkasin teinistä 29-vuotiaaksi joka päivä ihmisten ilmoille lähtiessäni. Sinänsä siinä ei tietysti ole mitään väärää, mutta en erityisesti tykkää meikkaamisesta.

Vieläkin sisäistä normivahtia joutuu joskus vaientamaan. Se saa pontta esimerkiksi mediasta ja mainoksista. Vaikka tiedän ihan hyvin, että ulkonäkö ei ole ihmisessä se tärkein asia, ja että tyytymättömyyden, tarpeiden ja harvojen saavutettavissa olevien ideaalien luominen on osa kauneusbisnestä, on vaikea olla paineista täysin vapaa. Edelleen joudun muistuttamaan itselleni, että jos kokeilen sovituskopissa huonosti istuvaa vaatetta, se ei johdu siitä että kehossani olisi vikaa.

Luulen, että en ole ainoa, joka joutuu opettamaan itseään vapaaksi normeista ja ihanteista. Itseään kohtaan saattaa olla ihan ohimennen julma tavalla, jota ei keneenkään muuhun kohdistaisi. Se aiheuttaa vähintään pahaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen on helpottavaa, mutta radikaaliakin. Raaoissa kauneusihanteissa ovat läsnä seksismi, heteronormatiiviset sukupuoliroolit ja oletus normia noudattavasta kehosta. Niihin liittyvät käsityksiin sosiaalisesta statuksesta. Ne ovat myös eurosentrismin läpitunkemia.

Mietin näitä juttuja eilen Afrotela-elokuvakerhossa* katsotun lyhytelokuvan takia. ”Olisin valkoinen, valkoinen, valkoinen”, musta tyttö sanoo siinä. Hän rakastaisi valkoisena olemista, hän haluaisi olla amerikkalainen eikä kenialainen. Kohta on Ng’Endo Mukiin Yellow Feveristä, joka käsittelee animaation, spoken wordin ja tanssin kautta eurosentrisiä kauneusihanteita ja niiden seurauksia. Elokuvan nimi viittaa haluun vaalentaa ihoa. Sen alussa kuvaillaan naista, joka on vaalentanut voiteilla käsiensä ja kasvojensa ihon.

Elokuvien jälkeen keskustelu kääntyi siihen, miten ahtaat kauneusihanteet välitetään lapsille. Samaan aikaan heitä yritetään muistuttaa siitä, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Todellisuus kuitenkin opettaa nopeasti muuta: kauneusihanteiden saavuttaminen näyttäytyy tienä onneen ja kunnioitukseen.

Mitä asialla sitten voisi tehdä? Eilen ilmaan jäi useita kysymyksiä. Pikaratkaisua tuskin on, mutta toisten valintojen tuomitseminen tai ulkonäön kritisointi ei ainakaan auta. Eikä itsekritiikkikään. Kritiikin voisi suunnata ainakin niille tahoille, jotka ruokkivat tuskia tuottavia kauneusihanteita ja hyötyvät niistä taloudellisesti.

 

*Illan aikana katsottiin myös kaksi muuta loistofilmiä. Alain Gomis’n Aujourd’hui kertoo Saul Williamsin näyttelemän Satchén viimeisestä päivästä, Zózimo Bulbulin Alma no Olho (Sielu silmässä) on performanssi, jota voi tulkita kertomuksena mustien historiasta Brasiliassa. Sen musiikin on säveltänyt John Coltrane, jolle teos on myös kunnianosoitus.

Tervemenoa, 2016!

Kuva: unsplash.com.

Kuva: unsplash.com.

Vuosi sitten kirjoitin samanlaisen jutun, ja silloin tunnelmat olivat aika ankeat. Ei ole tämäkään vuosi erityisen auvoinen ollut, mikä näkyy blogin luetuimmissa jutuissakin:

1. Luetuin bloggaus, Miksi etuoikeutettu enemmistö on tähän asti saanut kaiken tilan?, on vastine Helsingin Sanomien jutulle, jossa oltiin huolissaan siitä, saako kohta enää sanoa mitään.

2. Itse olet julma, Päivi Räsänen -juttu liittyy uutiseen Räsästen avioliittoa käsittelevästä kirjasta. Bloggauksessa kyseenalaistetaan idea universaalista ja luonnollisesta kahden sukupuolen sukupuolijärjestelmästä.

3. ”Ainoa asia mitä toivoin, oli se että joku tulisi väliin” käsittelee poliisin toimintaa, rasismia ja etnistä profilointia.

4. Pekka, Pätkä ja Blackface – Yle esittää rasistisen elokuvan -teksti sai lukijoita esimerkiksi MTV:n ja Ilta-sanomien nostettua ”somemyrskyn” uutiseksi. Palaute oli sen mukaista. Analysoin hulvatonta palautetta toisessa bloggauksessa.

5. Käänteistä rasismia ei ole -juttu sai lukijoita myös etenkin niiden parista, jotka ovat eri mieltä. Se sai kommentoijat etsimään tapauksia, joissa valkoisiin voisi kohdistua rasismia. Tällekin bloggaukselle kirjoitin jatko-osan, jossa palautetta käsitellään.

Bloggaaminen jatkuu ensi vuonna tauon jälkeen kaikesta tuskailusta huolimatta. Näitä naapurilta saatuja ohjeita noudattamalla seuraavasta vuodesta tulee kuulemma mahdollisimman hyvä: sängystä pitää nousta oikea jalka edellä ja vuoden vaihtuessa päällä pitää olla uudet siniset alushousut. Muiden vaatteiden kohdalla on syytä suosia valkoista. Ei sovi myöskään unohtaa 12 onnea tuottavan rusinan syömistä keskiyöllä.

Onnellista uutta vuotta. A luta continua!

Mafalala virkoaa sittenkin

Tässä meni yli kaksi kuukautta bloggaamatta. Tauko ei ollut suunniteltu, vaan se syntyi työkiireiden ja blogin suuntaan liittyvän tuskailun tuloksena. Jälkimmäinen liittyy osittain samoihin asiohin, joita Veikka Lahtinen nosti esiin bloginsa viimeisessä jutussa, ja joita Linkulla Riossa -blogin eilen päättänyt Irakin käsitteli. Ymmärrän molempia hyvin.

Olen myös vähän oudossa paikassa tämän hankkeen kanssa. Bloggaan suomeksi, mutta en ole asunut Suomessa yli 10 vuoteen. Vaikka tietenkin seuraan mediaa, käyn siellä ja teen sinne töitä, Suomi on jo aika vieras paikka. Se liittyy myös kaikkeen siihen, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut täällä. Etenkin aika Cova da Mourassa on voimistanut oloa siitä, että tulen Suomeen aina todellisuudesta, joka on sieltä käsin katsottuna kaukainen. Ja toisin päin.

Jonkinlainen (etuoikeutettu, vapaaehtoinen) muukalaisuus on mielenkiintoinenkin tila, sillä se pakottaa katselemaan asioita monelta kantilta, sen myötä joutuu jatkuvasti hakemaan paikkaansa ja temppuilemaan kielten kanssa. 103-vuotias Aino Karttunen kiteytti Hesarissa: ”Jos vain tuijottaa siihen, minkä itse näkee parhaiten, eihän se mitään ajatuselämää rikastuta.”

Oman kerroksensa tähän kaikkeen lisää se, että asun paikassa jossa on vähän muita valkoisia ja joka on kaiken muun lisäksi myös antirasistisen vastarinnan tila. Siitä syntyy kaikenlaisia ulkoisia ja sisäisiä jännitteitä. Blogista on tullut tärkeä keino miettiä näitä asioita viemättä tilaa toiminnassa täällä, mutta toisaalta mietin jatkuvasti, onko Mafalalakaan sille oikea paikka.

Mafalalasta on tullut myös feministinen tila. Ympäristö on monin tavoin konservatiivinen, etenkin mitä sukupuolirooleihin tulee. Sitä jaksaa paremmin, kun on oma tila jossa käsitellä asioita kaikessa rauhassa. Blogi myös ajaa etsimään kaikenlaista tietoa ja hyödyntämään aina välillä opiskelujen myötä hankittua tietoa. Tietysti Mafalala on myös yksi tapa ottaa kantaa maailmanmenoon ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, eikä pelkkä oman henkilökohtaisen pohdinnan ja kasvun tila.

Tuskailua on lisännyt myös omaan bloggaajan ”ääneen” kyllästyminen, sen vangiksi jääminen ja koko rupeaman individualistisuus. Mutta kun en halua lopettaa bloggaamista, koitan venyttää Mafalalan rajoja. Ensi vuoden teema blogissa (ja muutenkin) on lainattu kirjailija Marlon Jamesilta: ”[I]t’s a weird thing teaching yourself freedom. It sounds so weird, but we actually do have to do it”. Mutta blogin aihepiiri pysyy kyllä ennallaan!