Voisitko olla lohuduttamatta kuolevaa lastasi?

Siellä ne taas pyyhältää pihalla, ihan turvassa.

Siellä ne taas pyyhältää pihalla, ihan turvassa.

Mä olen koko päivän halaillut lapsia aivan erityisesti. Luin Hesarista Sami Sillanpään jutun ebolan uhreista Sierra Leonessa. Juttu keskittyi ebolasta selvinneisiin, mutta tämä kolahti: ”Kuka voisi olla lohduttamatta kuolevaa lastaan? Olla koskematta?

Toinen puoli musta pelkää, että mä itse asiassa olisin juuri se äiti, joka ei mistään hinnasta koskisi, ettei vain itse saisi tartuntaa.

Pakolaiskriisiin liittyen monet on kirjoittaneet siitä, miten se on saanut ajattelemaan, miten kiitollisia on omista lapsista ja siitä, että kaikki on hyvin. Niin mäkin olen, valtavan kiitollinen. Mutta mä olen ajatellut myös, olisinko mä se äiti, joka editoidaan uutispätkästä pois, kun se tiuskaisee lapselleen, että jäät kohta -ttu tänne leirille jos ne kengät ei nyt rupea menemään jalkaan. Ja lopeta se itkeminen, kaikki tässä veneessä ollaan märkiä ja kylmissään. Ja nyt saat mun puolesta jäädä vaikka tähän, moi moi, mä en sua tonne rajalle asti jaksa kantaa. Toinen puoli musta pelkää, että mä olisin tosi huono pakolaisäiti.

Kun mä odotin kaksosia, me vietettiin esikoisen kanssa koko kesä leikkipuistossa. Siellä oli koko kesän myös yksi toinen äiti kolmen lapsensa kanssa, ja koko kesän mä kuuntelin, miten inhottavaan sävyyn se tiuski lapsilleen. Siitä kuului läpi, että se oli väsynyt ja turhautunut ja oikeastaan ehkä kyllästynyt kotona oloon, mutta sillä oli kauhean kovat kriteerit itselleen (kaksi lasta kestovaipoissa samaan aikaan oli musta siitä todiste). Ja mä tiesin itse välillä kuulostavani samalta, ilkeältä ja pahantuuliselta. Ja mä ajattelin, että mä en halua puhua sillä tavalla lapsilleni.

Mä ajattelen sitä äitiä edelleen tosi usein. Koska tosi usein mä puhun lapsille ilkeästi. Mulla on sellainen olo, että huutamista mä olen ehkä onnistunut vähentämään, mutta sellainen tarpeeton ilkeily ja tiuskinta palaa heti kun mä olen vähänkin väsynyt tai hermostunut. Totta kai mä olen lapsistani valtavan kiitollinen, rakastan niitä, halaan ja suukotan vähän väliä – miksi mä sitten en pysty puhumaan niille vain ystävällisesti?

ps. Muistatteko, kun aikoinaan kirjoitin mikrolainoista? Nyt kävin lainaamassa Kiva.org -sivuilla sierraleonelaiselle naisten ryhmälle ruokakojubisneksen pyörittämistä varten.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mä mietin tota tosi paljon silloin ebolaepidemian aikaan. Että mä en mitenkään voisi antaa lasteni tai puolisoni kuolla yksin. En, vaikka tietäisin itse kuolevani sen seurauksena.

    Mutta kyllä mäkin varmaan huono pakolaisäiti olisin. Toisaalta mä luulen, että me kaikki oltais, ja nekin on, jotka oikeasti siellä leireillä ovat. Koska ei sitä jaksa olla empaattinen ja lehmänhermoinen silloin, kun kaikki elämässä on nurinkurin ja on jatkuvasti huolissaan omasta ja läheistensä kohtalosta. Ja se on ihan ookoo, toivottavasti kukaan ei odota pakolaisleireillä huippusuorituksia yhtään mistään.

    Mutta sitten tässä ihan normiarjessa välillä tuntuu, että pitäisi pystyä parempaan. Olemaan huutamatta ja tiuskimatta, pysymään kärsivällisenä. En vielä osaa, mutta yritän.

    • 1.1

      Emilia sanoo

      Mä mietin, miten sitten olisi, jos vain / vasta yksi lapsista olisi sairastunut. Että pitäisi koettaa pysyä itse terveenä ja hengissä niitä muita varten. En tiedä.

      Musta media luo aika valheellista kuvaa pakolaisista juuri siinä, että vanhempia näytetään vain kyyneleet silmissä halaamassa lapsiaan. Ja lapset on sellaisia pikku enkeliraukkoja. Tosin voi tietysti olla, että aika moni lapsi on siinä tilanteessa niin poissa tolaltaan, että ei enää edes valita hiertävistä kengistä.

      Ja tosiaan, sitä mä juuri itsessäni ihmettelen, että kun kaikki on niin älyttömän hyvin, ja silti en jaksa olla tiuskimatta, että missä se vika silloin on.

      • 1.1.1

        sanoo

        Joo, kommentin kirjoittamisen jälkeen tuli mieleen skenaario, jossa mies makaisi kuolinvuoteella ja minä ja lapset olisimme vielä terveitä. Että jättäisinkö miehen kuolemaan yksin suojellakseni lapsia, vai olisinko tukena rakkaalleni seurauksista huolimatta.

        Sitten mun aivot meni solmuun ja totesin olevani pirun kiitollinen siitä, että mun arjen ratkaisut on luokkaa ”muussia vai keitettyjä perunoita päivälliseksi?”

        • 1.1.1.1

          Emilia sanoo

          No niinpä! ”Yksi- vai kaksiosaiset talvikamppeet? En osaa päättää!”

      • 1.1.2

        sanoo

        Mä juuri eilen natkutin lapselle, joka piirsi pihaliiduilla käteen, senkin jälkeen kun olin useamman kerran pyytänyt lopettamaan. Olin tosi kurja. Myöhemmin pyysin anteeksi, mutta tiedättehän, olin jo ollut tosi kurja. En näe mitään syytä, miksen ajoittain olisi tosi kurja myös pakolaisleirillä. Tähän arjen kurjuuteen aion kyllä kiinnittää huomiota.

        Sitten mietin, että jos muksut on ihan shokissa, ei ne ehkä valita kengistä. Tai mistään. Ja että sitten jos sellaisessa tilassa joku alkaa marista, sitä saattaa olla vain onnellinen siitä, että sillä on vielä resursseja marista.

        • 1.1.2.1

          Emilia sanoo

          Täähän liittyy siihen, miten pitäisi vaan olla iloinen siitä, kun lapsi marisee tai heittää itkupotkuraivarit, koska se kertoo siitä, että kaikki on tosi hyvin. Jotenkin mä en ole kuitenkaan ikinä saanut kiinni siitä ilon tunteesta. Vaikka olisiko niin, että se, että mä en iloitse hiertävistä kengistä marisevasta lapsesta kertoo vain siitä, että kaikki on tosi hyvin – ja mun ei siis tarvitse iloita?

          Jos vain toivotaan, että maailma on jonain päivänä sellainen paikka, missä kaikki lapset saa marista kengistään, ja kaikki vanhemmat saa vetää syvään henkeä, vilkaista kattoon ja todeta sitten hitusen tekopirteällä äänellä, että hei, olisikohan se orava tänäänkin tuolla pihalla, mennäänpä katsomaan.

  2. 3

    sanoo

    Kauheaa sanoa, mutta täällä Ranskassa tuota tiuskintaa kuulee ihan hirvittävästi. Lapselle huudetaan ja räyhätään helposti, usein myös annetaan läpsäisy pepulle tai tukistetaan ihan julkisillakin paikoilla. Jotenkin semmoinen käytös tuntuu olen hyväksyttävämpää. Itse huomaan menettäväni hermot helposti kun mieli on muualla, vaikka nyt töissä. Lapsetkin huomaavat jos äiti ei ole läsnä. Nyt kun olen taas aloittanut työt, tuntuu, että niitä lapsihetkiä osaa arvostaa paljon enemmän kuin ennen.

    • 3.1

      Emilia sanoo

      Joo, totta, Ranskassa tosiaan usein on sitä, että lapsia ei kyllä kohdella samalla tavalla kunnioittavasti kuin aikuisia – toisaalta toki siellä muutenkin usein korotetaan ääntä enemmän kuin täällä ilman, että se on aggressiivista tai kumpikaan osapuoli pistää pahakseen.

      Ja sama täällä, heti kun ajatukset on jossain muualla ja pyörittää päässään jotain omaa juttuaan, niin lapsille tulee kivahdettua. Ja ne tosiaan myös huomaa sen, että ei ole läsnä ja ehkä sitten myös hakee sitä huomiota astetta ärsyttävämmin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *