Toivepostaus: ”Kuinka kasvattaa bébé?” – näkökulma meidän ranskalais-suomalaisesta perheestä

kuinka kasvattaa bebePamela Druckermanin ”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirja oli tosi hyvää luettavaa, pitkälle ajateltua ja hyvin ja hauskasti kirjoitettua. Joten kiitos lukijalleni Vellamolle, joka kysyi mielipidettäni siitä ja näin vihdoin patisti lukemaan kirjan. Tätä kirjaa on varmasti mielenkiintoista lukea vaikka ei omia lapsia olisikaan; tai tapaisi ranskalaisia lähinnä mäkkärin pahvirasiassa. Mutta kun itse olen viimeiset seitsemän ja puoli vuotta koettanut kasvattaa näitä omia ranskalaislapsiani, niin mä luin kirjaa ihan erityisellä mielenkiinnolla, ja nyökyttelin kyllä pitkin matkaa: just, juuri näin, no niinpä. Ja tuli myös muutama sellainen ahaa-oivallus, kun omat kokemukset asettui osaksi sitä isompaa kulttuurista viitekehystä.

Mä luin kirjasta brittipainoksen ”French Children Don’t Throw Food – Parenting Secrets from Paris” kun se sattui kirjaston hyllyssä olemaan (suomennos on siis tehty suoraan alkuperäisestä ”Bringing up Bébé” -nimestä), mutta ajattelin jättää ruokakulttuurin käsittelyn ihan omaan postaukseensa – tosin saa nähdä, voiko ranskalaisesta kulttuurista puhua puhumatta ruoasta, mutta yritetään.

Miten niin ”ranskalaista kasvatusta”?

Ensiksi huomio siitä, miten ylipäätään voi puhua ”ranskalaisesta lastenkasvatuksesta”, niin kuin se olisi jokin yksittäinen oppi. Ei se tietenkään olekaan, mutta niin kuin Druckermankin kirjassa selittää, Ranskassa tosiaan on hyvin vahvasti havaittavissa vallitseva kasvatustyyli ja -ideologia, joka on ranskalaisille itselleen itsestäänselvyys. Itse veikkaisin, että sen taustalla on pitkälti koululaitos: ensinnäkin siihen kuuluva ihmiskuva (joka juontaa Rousseaun ajatteluun ja psykoanalyysiin) on ranskalaisen koululaitoksen perustana ja sitä myös opetetaan lukion filosofiassa, eli lähes puolet kansakunnasta on sisäistänyt paitsi omana kokemuksena koulukasvatuksesta, myös ihan osana opetussuunnitelmaa.

Pienten lasten kasvatukseen vaikuttaa myös se, että 3-vuotiaasta eteenpäin ranskalaislapset ovat ”koulussa”, ja ranskalaisten koulujen opetussuunnitelmat tehdään pitkälti kansallisella tasolla, eikä eroja koulujen välillä juurikaan ole edes maan eri osissa. Toki Ranskasta löytyy Montessori- ja Steiner-kouluja ja vanhempia, jotka ajattelevat ja toimivat toisin kuin ”virallinen” kasvatusideologia, mutta kasvatuksen suhteen ei kuitenkaan ole sitä samaa tilannetta kuin Amerikassa (ja Suomessa), että jokaisen vanhemman on itse mietittävä omat linjauksensa ja poimittava ideansa sieltä ja täältä. Mun mielestä edes suomalainen neuvolajärjestelmä ei enää tuota sellaista yhtenäiskulttuuria kasvatuksen suhteen.

Kirja antaa ehkä hieman siloitellun kuvan ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Druckerman toteaa itsekin, että hänen otoksensa ranskalaisia on kuitenkin melko rajattu: pariisilaista hyvinkoulutettua ylempää keskiluokkaa. Kirjassa puhutaan ruumiillisesta kurituksesta vain ohimennen, vaikka mun kokemukseni mukaan se on Ranskassa edelleen elävä käytäntö. Ruumiillista kuritusta ei ole kielletty laissa, ja nettikeskusteluissa sille löytyy aina runsaasti kiivaita kannattajia. Ei siis ihmisiä, jotka hakkaisivat lapsiaan, vaan vanhempia joiden mielestä heillä pitää olla oikeus antaa lapselleen ”fessé”, läimäys pepulle, jos lapsi ei usko puhetta.

Jo se, että läimäykselle on oma sanansa, kertoo musta paljon. Näitä läimäyksiä pääsee kyllä myös todistamaan Ranskassa kadulla ja puistoissa kulkiessa. Koko meidän ikäluokka on kasvatettu läimäyksillä (tai nipistyksillä tai luunapeilla tai tukistuksilla), mutta sitä mä en osaa sanoa, onko ne edelleen vallitseva käytäntö vai vähitellen väistymässä. Kiivaita vastustajia kyllä löytyy, mutta mulla on fiilis, että suurin osa ranskalaisvanhemmista ei ota asiaan ihmeemmin kantaa, koska pitää edelleen niin normaalina sitä, että muutaman kerran lapsen elämän aikana sitä joutuu läimäyttämään.

Lapset ovat ihmisiä

Kirjassa esitetään musta kuitenkin pienten huomioiden ja esimerkkien kautta tosi hyvin ranskalaisen lastenkasvatuksen kantava ajatus: lapset ovat ihmisiä. Hah, tuhahtaa närkästynyt lukija, totta kai myös amerikkalaisten (tai meidän suomalaisten) mielestä lapset ovat ihmisiä. Mutta ei, eivät ole, meidän mielestähän lapset ovat lapsia, ja siksi lapsia kohdellaan eri tavalla kuin aikuisia. Ranskalaisten mielestä taas lapset ovat samalla tavalla rationaalisia olentoja kuin aikuiset ihmiset, pienikokoisempia vain ja joissain taidoissaan vielä vajavaisia.

kuinka kasvattaa bébé -kirjassa kokataan

Kirjassa puhutaan paljon lasten kanssa kokkaamisesta, ja kyllä, myös meillä mies kokkaa paljon lasten kanssa.

Tää ero tulee meillä kotona esiin edelleen vähintään viikottain. Esimerkiksi kun mies odottaa lapsilta jotain, vaikka että ne varoo kokatessa kuumaa kattilaa kun siitä on sanottu, ja mä rynnistän paikalle tiuskahtamaan: ”Se on 3-vuotias, ei se ymmärrä!” Ranskassa ”sehän on vasta 3-vuotias”, ei ole mikään argumentti.

Tämä ajatustapa heijastuu ihan kaikkeen lasten kasvatuksessa. Kun tuore äiti valittaa keskustelupalstalla, että vauva nukkuu huonosti ja kohta äitiysloma loppuu, niin ensimmäinen neuvo on aina, että selitä tilanne vauvalle, kyllä se ymmärtää. Kerro sille, että äiti lähtee kohta töihin, ja äidin pitää saada nukkua, äiti hoitaa sitten taas päivällä. Toinen puoli asiaa on se, että lapset otetaan huomioon ihmisinä. Lapsia tervehditään joka paikassa ja aikuiset keskustelee niiden kanssa. Meidän lapset on usein vieraiden seurassa vähän ujoja, eikä myöskään ole tottuneet siihen, että leipomossa kysellään nimenomaan heidän kuulumisiaan, ja niinpä ne Ranskassa vaikuttaa varsinaisilta metsäläisiltä.

Ranskalaisessa kasvatuksessa arvostetaan lapsen omatoimisuutta ja itsenäisyyttä ”autonomie”. Kasvatuksen tarkoituksena on auttaa lasta oppimaan pärjäämään itsekseen. ”Très autonome” on todistukseen kirjoitettuna suuri kehu (ja kyllä, 3-vuotiaat saavat koulusta kirjalliset todistukset, jossa taitoja opetussuunnitelman eri osa-alueilla on arvioitu muutaman sivun verran). Itsenäisyys kuitenkin käsitetään Ranskassa eri tavalla kuin Suomessa. Druckerman kertoo kirjasta omista huolistaan, kun 5-vuotiaiden luokka on lähdössä leirikouluun ilman vanhempia, mikä on Ranskassa ihan normaalia. Toisaalta Ranskassa on myös ihan normaalia, että 16-vuotiaan lukiolaisen pitää pyytää lupaa vanhemmilta mennäkseen sunnuntai-iltapäivänä kaverin kanssa elokuviin. Ei siis pelkästään kertoa, että ajattelin mennä, vaan pyytää lupa (jonka voi saada, jos läksyt on tehty).

Parisuhde ja aikuisten oma aika

Mä olen ensimmäisen vauvakuumeen ajoilta, eli nyt kahdeksan vuotta, kuulunut kymmenen samaan aikaan esikoista kuumeilleen ranskalaisäidin keskusteluryhmään. Ovulaatioiden, harjoitussupistusten, tiheän imun kausien, turvaistuinten ja koulumatkojen lisäksi siellä on vatvottu aika paljon parisuhteita. Näissä keskusteluissa mä tunnen usein olevani aika eri planeetalta.

Yksi perheeseen liittyvä asia, jota mä en ole lakannut ihmettelemästä on kotitöiden jako. Näiden mun kavereiden miehet vie ja hakee kyllä lapsia ja jotkut saattaa laittaa ruokaa, mutta esim. pyykit ja siivous ja yleinen vastuu kodista ja lapsista on kyllä äideillä. Druckermann toteaa tästä, että naiset ei valita kotitöiden jaosta (tai siitä että niitä ei ole jaettu), koska oletus on edelleen, että töissä käynnistä huolimatta naiset tekee lähes tulkoon kaikki kotityöt – jos mies tekee jotain (niin kuin nykyään usein tekee), niin se on kiva bonus. Tämä tuntuu pitävän paikkansa mun keskusteluryhmässä, ja tämä on myös asia joka hiertää meillä kotona: mä urputan kun mies ei mun mielestä tee omaa osaansa, ja se taas ei ymmärrä, miksi mä en arvosta hänen panostaan.

Toinen asia, joka on Ranskassa hyvin eri lailla kuin Suomessa, liittyy naisen erilaisiin rooleihin. Näistä mun kymmenestä kaveriäidistä seitsemän palasi esikoisen synnyttyä kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen töihin, suurin osa siksi, että halusi (yksi jäi kuudeksi kuukaudeksi ja kaksi oli työttömänä). Yksi äideistä teki nelipäiväistä viikkoa ensimmäiset vuodet, mutta käytti kerran kuussa sen viidennen päivän itseensä, kävi shoppaamassa, jumpassa tai kavereiden kanssa lounaalla lapsen ollessa päiväkodissa. Työ ja työminä on tosi tärkeä osa elämää, myös lasten ollessa ihan pieniä. Suomessa pitkät vanhempainvapaat tekee sen, että paljon useammin se työminä laitetaan hyllylle vuosikausiksi. Mä en haluaisi lyhyempiä vapaita Suomeen (ja Ranskassakin kaikki aina ihailee täkäläisiä pitkiä vapaita), mutta ei kai sen tarvitsisi olla joko tai.

Ranskassa lapset annetaan myös usein isovanhempien hoitoon viikonlopuiksi ja viikoksikin jo vauvaiässä, jotta vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa. Samoin lasten aikaisia nukkumaanmenoaikoja pidetään tärkeänä vanhempien parisuhteelle. Druckermanin kirjassakin lainataan Ranskassa suositun televisio-ohjelman otsikkoa ”On n’est pas que de parents”, olemme muutakin kuin vanhempia. Se tuntuu tosiaan olevan ranskalaisäitien tärkein ohjenuora.

Olisiko musta ranskalaiseksi äidiksi?

Druckerman vaikuttaa vilpittömästi ihailevan ranskalaista lastenkasvatusta. Tosin olisi varmaan vaikeaa olla se amerikkalainen, joka haukkui ranskalaiset kasvatusopit maan rakoon ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä Pariisissa. Mun on helpompi huudella täältä Pohjolasta – sitä paitsi pohjoismaisella lastenkasvatuksella on Ranskassa huomattavasti parempi maine kuin amerikkalaisella. Mutta kyllä meilläkin voisi olla ranskalaisilta opittavaa. Vähintäänkin miettimisen aihetta tarjoaa mun mielestä kirjan ydinsanoma: lapset ovat ihmisiä, ja me äidit olemme muutakin kuin vanhempia.

Oletteko lukeneet kirjan? Mitä mieltä olitte?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa, kuinka vaan).

 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Ihan hyvä ydinsanoma. Olen miettinyt paljon tuota, että olen muutakin kuin vanhempi. Pitkän kotiäitiputken aikana oma itse jäi jotenkin taka-alalle (ja mulla siihen vaikutti kyllä myös oma sairastuminen, joka aiheutti sen, ettei kerta kaikkiaan ollut voimia muuhun kuin siihen pakolliseen eli lasten hoitamiseen). Apua en myöskään ole saanut, vaan ihan itse on miehen kanssa kahdestaan jouduttu pärjäämään. Olen miettinyt paljon sitä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, että sitä apua olisi saanut enemmän. Se, mitä mulle tarjottiin apuna, ei mun näkökulmastani ollut apua, enkä mä edelleenkään voisi ottaa sellaista vastaan (esim. antaa pariviikkoista täysimetyksellä olevaa vauvaa yökylään). Mutta olisiko mun kuitenkin pitänyt, että olisin saanut apua sitten myöhemminkin? Katosinko vapaaehtoisesti siihen ”äitiyden mustaan aukkoon”, jonne kukaan ei halunnut mua auttaa? Kun kerran olin olevinani niin hyvä ja läsnäoleva äiti, niin sain sitten olla?

    No, oikeasti olen ihan tyytyväinen valintoihini. Toisten ihmisten toimintaan en voi vaikuttaa, mutta onneksi en myöskään ole antanut heidän vaikuttaa omaan toimintaani. Hintansa sillä on toki ollut, ja asiat olisivat voineet sujua helpomminkin. Mutta nyt on näin, ja näin on hyvä.

    • 1.1

      sanoo

      Se on vaikea tasapaino, mikä pitäisi löytää sen oman itsen ja äitinä olemisen välillä. Musta tuntuu luontevalta, että se oma itse jää joksikin aikaa taka-alalle, enkä mä esimerkiksi voisi myöskään kuvitella jättäväni pariviikkoista vauvaa yökylään, tai edes puolivuotiasta viikoksi hoitoon lähteäkseni parisuhdelomalle (esimerkki mun ranskalaiselta foorumilta), mutta helpostihan käy niin, että sieltä mustasta aukosta on sitten yllättävän vaikea ponnistaa ylös sitten kun haluaisikin.

      Ainakin sen voisi painaa mieleen, että kun itse on siinä tilanteessa, että voi tarjota apua tuoreille vanhemmille, niin muistaa kysyä, mikä auttaisi, millaista apua tarvittaisiin ja kuunnella tarkasti.

  2. 2

    sanoo

    Minua kiinnostaa, mitä mieltä olit siitä, missä iässä vauvat nukkuu yön läpi? Siinähän tuntuu olevan iso ero ranskalaisen systeemin ja suomalaisenkin välillä.

    Kirjassa oli paljon sellaista, jossa oli mun mielestä järkeä (kuten nyt vaikka se että vauvoille voi puhua kuin ihmisille, ymmärsi ne sitä tai ei) ja sitten paljon sellaista, jota oli vaikea ymmärtää (esimerkiksi noin aikainen töihinpaluu, ellei taloudellista pakkoa ole). Jos vertaa amerikkalaista ja ranskalaista kasvatussysteemiä keskenään, luulisin että paras linja olisi jossain niiden välimaastossa. Välillä tosin vaikutti siltä, että ranskalainen systeemi perustuu siihen, miten äiti pääsee lastenhoidosta mahdollisimman helpolla … 🙂

    • 2.1

      sanoo

      Mun näppituntuma on, että Ranskassa kyllä edelleen aika vahvana elää oletus, että vauvojen pitäisi nukkua yön läpi viimeistään parikuisina. Ja kyllä niitä toki onkin – mutta valtavasti on niitä vauvoja, jotka ei nuku. Noilla foorumeilla törmää kumpiinkin, ja kyllä ne yleensä on pulloruokitut vauvat, jotka nukkuu, ja imetetyt vauvat ei sitten nuku (vaikka ei nuku kaikki pulloruokitutkaan). Ranskassa imetyksen paluu on sen verran uudempi juttu kuin Suomessa, että siksikin ehkä se ajatus yön läpi nukkuvista vauvoista elää edelleen. Pulloruokinta yöllä on nimittäin kyllä ihan sietämätöntä (kun sitäkin on tullut tehtyä).

      Jonkun verranhan tossa ranskalaisessa tyylissä tuntuu tosiaan olevan sellaista ajattelua, että mitä pikemmin lapset hoitavat itsensä, niin sitä parempi. Mä luulen, että koko tämä asenne-ero liittyy myös siihen, että siellä naisten emansipaatio on kuitenkin paljon uudempi juttu kuin Suomesssa, ja niinpä siitä asemasta muunakin kuin perheenäitinä halutaan myös pitää tiukemmin kiinni.

      • 2.1.1

        sanoo

        Tämä vahvistaa sen, mitä mietin kirjaa lukiessa! Ajattelin nimittäin, että läpi yön nukkumisen salaisuus on imetyksen lopettaminen. Olen siinä käsityksessä, että korvike sulaa hitaammin kuin äidinmaito, joten vauvat pysyvät kylläisinä pidempään – eli kykenevät nukkumaan läpi yön.

        • 2.1.1.1

          sanoo

          Ranskassahan imetys tosiaan usein jää edelleen (vielä) lyhyemmäksi kuin Suomessa, myös lyhyemmän äitiysloman takia. Imetetyistä vauvoista taitaa kyllä aika pieni osa nukkua sellaisia 8-12 tunnin keskeytyksettömiä unia – mutta eipä tarvitse syöttäjän sitten nousta mittailemaan ja lämmittelemään maitojakaan.

  3. 3

    Tiina sanoo

    Niin, miten ne vauvat oikein saa ”tekemään yönsä”? Entä ruokailemaan samassa rytmissä muun perheen kanssa? Onko lapsentahtisuus pelkästään suomalainen ilmiö? Toisaalta, synnärillä käskettiin laittamaan kello soimaan yöllä, että heräisin syöttämään lasta juuri oikeaan aikaan (3h välein), mutta kyllähän se lapsi osasi herättää ihan itsekseenkin 🙂

    Luin kirjan jo joku aika sitten, joten en ihan tarkalleen muista enää kaikkia ahaa-elämyksiä mitä sain ja koin. Päällimmäinen mielikuvani on, että kirja oli oikein oivaltava ja ajatuksia herättävä opus, osin viihdyttäväkin. Herätti ajattelemaan ainakin sitä, miten itse tietyissä tilanteissa toimii/toimisi, esim. puhunko lapselle niin kuin ihmiselle, päästäisinkö viisivuotiaan leirikouluun jne.

    Minusta ei ole laittamaan lasta mummolaan moneksi päiväksi hoitoon. Asutaan samalla paikkakunnalla, joten miksi ihmeessä, kun voi kotiinkin tulla yöksi nukkumaan? Enkä minä pidä ”vapaata” lemmikeistäkään, niistäkin on huolehdittava joka päivä, joten miksi ottaisin lapsi-vapaata? Toki välillä on kiva viettää aikaa kahdestaan miehen kanssa, mutta me ollaan nyt perhe ja siihen kuuluu olennaisena osana myös lapsi. Baba Lybeck sanoi joskus jossain haastattelussa, että parisuhde on lasten myötä monisuhde, ja minusta se on oikein kuvaava.

    • 3.1

      pilami sanoo

      Mun mielestä on kyllä aidosti kiva juttu jos lapsi / lapset / koira / mies ja lapset ja koira ovat joskus poissa kotoa. Ihan yön yli. Ja vaikka kaksi. 🙂

    • 3.2

      sanoo

      Eipä ne kaikki vauvat tosiaan Ranskassakaan ”tee öitään”, ja lapsentahtisuuden puolestapuhujia löytyy sieltäkin jo aika lailla. Osittainhan kyse on kai ihan persoonallisuudesta, toiset lapset on säännöllisempiä rytmiltään ja helpompi siis myös opettaa rytmiin, ja osittain sitten on kyse juuri siitä opettamisesta ja tottumisesta. Kyllä me saatiin kaksoset samaan rytmiin (ja osittain muun perheen rytmiin, esim. esikoisen hoidosta haku oli päiväuniaika ja silloin ei ruokailtu) ihan vain tekemällä, vaikka luonnostaan olisivat olleet hyvinkin erirytmisiä.

      Tää perheaika / parisuhdeaika -jako on tosiaan aika vahvasti kulttuurinen juttu, ja Suomessa ajatellaan aika yleisesti, että perhe ensin ja parisuhdeaika on sitten kiva bonus, jos sellaista joskus on. Tosin on jännää, miten sitten Suomessa kuitenkin usein perheenjäsenten henkilökohtaiset harrastukset menee sen perheajan edelle, mikä taas Ranskassa on paljon harvinaisempaa, ja esim. perheen yhteinen päivällinen on ihan itsestäänselvyys, silloin ei voi kukaan tehdä mitään muuta kuin olla kotona syömässä, kaikki yhdessä.

      • 3.2.1

        pilami sanoo

        toi on muuten totta! että vanhempien harrastukset kiilaavat perheajan ohitse. Mä olen muutaman tuttavaperheen menoa seurannut ja vähän ihmetellyt miten joka viikonloppu touhu on sellaista, että vuoronperään vanhemmat käyvät harrastamassa / hoitamassa omia juttujaan ja lapsenhoitovuoroa vaihdetaan läpsystä. Mulla tosin on varmaan omasta lapsuudestani johtuen (meillä ei tehty perheenä koskaan mitään kivaa) korostunut perheenä toimimisen tarve. Sitä paitsi, mä koen suorastaan rangaistuksena sen, että pitää hoitaa iltatoimet yksin. 😉

        Mut sehän se ongelma on, että miten riittäisi aika a) perheenä yhdessä tekemiseen, b) jokaisen lapsen kanssa yksin toimimiseen, c) miehen kanssa kahdestaan ajan viettämiseen ja d) ihan omaan aikaan. No eipä kyllä sitten riitäkään. 😀

        • 3.2.1.1

          sanoo

          Niinpä, eihän sitä aikaa mitenkään riitäkään. Mun lapsuudessa vanhemmat harrasti politiikkaa, ja sitten kouluiässä mulla oli omia harrastuksia, eli iltamenoja oli kaikilla aika paljon. Mä olen miettinyt, että haluaisin enemmän pitää tuota ranskalaista linjaa, mutta miehellä on kyllä iltaisin työmenoja, joten joka ilta me ei olla yhdessä pöydän ääressä. Ja saa nähdä, miten käy, kun lapset tästä kasvaa.

  4. 4

    Emmi sanoo

    Minäkin olen juuri lukenut tämän kirjan! Oli mielenkiintoista luettavaa, ehdottomasti. Se ruumiillinen kuritus on kyllä täällä päin Ranskaa ( maaseudulla, ison kaupungin kylessä) ihan arkipäivää. Esimerkiksi noin parivuotias pikkuinen poika sai läpsäisyn paljaalle pyllylle huvipuistossa, pissavahingon takia. Olin niin järkyttynyt, että en saanut sanaa suustani. Lisäksi korvatillikoita, tukistamisia, todella vihaista ( ja pelottavan kuuloista) puhetta kuulee harva se päivä kaupoissa tai puistoissa. En ole tottunut siihen, ja tuskin ehdin tottua kun paluumuutto jo häämöttää. 🙂 Kouluun kuskatessa huomaan, että omat lapseni saavat touhuta ja tutkia ennen porttien aukeamista paljon vapaammin kuin paikalliset.. Toisin sanoen ovat varmasti ranskalaisten mielestä toivottoman huonokäytöksisiä… Olen silti ollut tyytyväinen kouluun ja lasten opettajiin, meillä on ollut tuuri, että kumpikin tyttö tykkää omista opettajistaan. Sama se, vaikka luokassa onkin 29 3-vuotiasta yhden aikuisen ja yhden avustajan kanssa… 🙂 joka tapauksessa mielenkiintoinen kirja ja mielenkiintoinen postaus! 🙂

    • 4.1

      sanoo

      Mäkin aina Ranskassa epäilen, että meidän lapsia pidetään ihan metsäläisinä… Yksi juttu on tervehtiminen, mistä tossa kirjassakin paljon puhuttiin, ja mikä Ranskassa on niiiiin tärkeää – ja meidän lapsilta se ei tule automaattisesti. Ja sitten se yleinen säntäily ja riekkuminen, jossa tosiaan hyväksytyn raja tuntuu olevan siellä vähän matalammalla.

      Ja munkin tuntuma on, että kyllä se ruumiillinen kuritus edelleen on vahvasti käytössä, joka reissulla sitä tulee nähtyä, vaikka me ei välttämättä edes joka päivä nähdä muita lapsiperheitä, jos ollaan vain kotosalla. Siinä tuntuu olevan sukupolven tai kahden ero Suomeen, juuri se, että meidän ikäisten ranskalaisten sukupolvi on kasvatettu ruumiillisella kurituksella, kun taas Suomessa se oli jo meidän lapsuudessa väistyvä tyyli (ja kiellettiin laissa).

      • 4.1.1

        Emmi sanoo

        Tuo tervehtiminen on kyllä meilläkin vähän haastavaa. Vanhin lapseni ( luonteeltaan ujo varmistelija ja hippusen perfektionisti) sanoi ekan kerran opettajalle huomenta kuukausia koulun alkamisen jälkeen. :O eikä puhunut opettajalle sanaakaan ennen kuin joulun jälkeen, kun oli varma, että osaa sanoa oikein. :O Onneksi opettajana on sympaattinen nuori mies, joka on ollut ymmärtäväinen, mutta silti selvästi pettynyt joka aamu kun neiti kipittää pää piilossa suoraan nimilapulle, eikä mene tervehtimään opea.. Koira siinä lapselle sanoa, että täällä ruukataan sanoa opettajalle reippaasti huomenta..

        • 4.1.1.1

          sanoo

          Joo, koulusta hakiessa meidän lapset juoksee suoraan mun syliin, kun ranskalaiset kaverit kävelee ensin antamaan opettajalle pusun ja toivottamaan hyvää viikonloppua, ja tulee sitten vanhempansa luo. Nyt nää sentään yleensä huutaa aurevoirensa sieltä mun sylistä, ja mä olen kyllä yrittänyt sitten ihan selittää, esikoiselle isompana nyt varsinkin, miten tärkeää tervehtiminen Ranskassa on, ja miksi. Kyllä se on aika hyvin jo oppinut – ja siis sekään ei ekaan puoleen vuoteen puhunut koulussa aikuisille sanaakaan, vaikka ei ollut edes kielitaidosta kiinni.

  5. 5

    pilami sanoo

    Mulla on au-pair vuoden antina kokemusta ranskalaisesta lapsiperheestä vuosituhannen vaihteesta. En ole lukenut tuota kirjaa, mutta nyt itsekin äitiytyneenä olen kyllä ihmetellen muistellut miten ne lapset vaan pysyi siinä ruokapöydässä ihan siististi paikoillaan. Perheissä on varmasti paljon eroja, mutta merkillepantavaa tässä omassa isäntäperheessäni oli kyllä myös se, että vanhemmat eivät pahemmin lastensa kanssa leikkineet/pelanneet/touhuilleet. Lapset olivat toki mukana kun tavattiin sukulaisia ja ystäväperheitä tai mentiin viikonloppuna lähialueiden metsäpuistoihin promenadille, mutta se sellainen aito läsnäolo oli mielestäni vähäisempää. Ja noista läimäytyksistä muistan sen, että oli hirmu hankalaa saada itse lapset tottelemaan, kun ne olivat tottuneet uskomaan vasta kun saivat läimäytyksen. Ja enhän mä niitä tietenkään läimäytellyt.

    Jostain luin (olisiko ollut just tän kirjan joku arvostelu), että ranskalaislapsilla on selkeät rajat, mutta siellä rajojen sisällä ne saa toimia hyvinkin itsenäisesti. Se varmaan pitää paikkaansa.

    • 5.1

      sanoo

      Toi kuulostaa kyllä tutulta, että lapset kulkee siinä vanhempien elämässä mukana, ei niin, että juttuja tehdään lasten ehdoilla ja erityisesti lapsia varten. Tästä tossa kirjassakin oli, koska siinä on iso ero myös amerikkalaiseen tyyliin, ja suomalainen tyyli on ehkä sitten tässä lähempänä amerikkalaista. Mä en kuitenkaan sanoisi, etteikö ranskalaisessakin systeemissä voisi olla kyse aidosta läsnäolosta, se on sitten varmaan enemmän henklökysymys. Ja yhtä lailla lapsen kanssa lattialla leikkiessä voi olla ihan totaalisen poissaoleva, varsinkin jos on jokin elektroniikkalaite käden ulottuvilla.

      Noita rajoja ja rajojen sisäistä vapautta mä mietin (siitä siis puhuttiin juuri tässä kirjassa), musta se kuitenkin aika hyvin kuvaa suomalaistakin kasvatustyyliä, eli olisiko tässä ennemminkin ero eurooppalaisen ja amerikkalaisen välillä?

      • 5.1.1

        pilami sanoo

        Jäi siis korostamatta ekassa kommentissani, että mun kokemushan on vain yhdestä ranskalaisesta perheestä ajalta, jolloin nyt en niin hirveästi ollut edes kasvatuskysymyksiä varsinaisesti pohtinut. Mä koen itse tärkeäksi tehdä lasten kanssa joka päivä jotain: leikkiä, lukea, pelata ja siksi varmasti kiinnitin huomiota just tuohon, että isäntäperheen vanhemmat eivät leikkineet, pelanneet, piirtäneet tms. lastensa kanssa oikeastaan koskaan. Tiedän toki monia suomalaisiakin vanhempia joille lapsen kanssa leikkiminen ei ole kovin luontevaa eivätkä he niin toimikaan. Eli varmasti tämä on persoonakysymyskin.

        Mutta se oli omasta näkökulmasta myös kovin erilaista suomalaiseen menoon verrattuna, että huonolla ilmalla ei oltu ulkona. En mä ihan enää hahmota miten ne lapset kesti sen sisällä olemisen, omiani ei katso kyllä kukaan jos ei päästä joka päivä ulos. Suomessa tosin taitaa olla (Arvo Ylpön peruja??) korostunut usko ulkoilman kaiken hyväksi tekevälle vaikutukselle ja se, että säällä kuin säällä mennään pihalle.

        Jotenkin mulla on myös tunne, että Ranskassa lapset olisivat päiväkuivia aiemmin kuin Suomessa (en muista kenenkään yli 2,5-vuotiaan käyttäneen vaippoja tai edes tekevän vahinkoja), mutta kerropa toki onko näin?

        • 5.1.1.1

          sanoo

          Kyllä kyllä, ulkoilu ja vaipat on kaksi eroa myös. Kouluissahan (alle 3-vuotiaiden päiväkodeista en tiedä, mutta oletan että aika samalla tavalla) on yleensä pihalla katos, ja sen alla voidaan olla sateella, mutta lapset ei siis saa kastella itseään, koska niillä ei ole kuravaatteita. Meidän lapset näyttää ihan avaruusolennoilta, kun olen märällä kelillä vienyt niitä puistoon välikausihaalarit päällä – tosin eipä siellä ole kukaan katsomassa.

          Ja kouluun ei siis periaatteessa oteta vaipoissa olevia lapsia, eli vanhemmilla on melkoinen motivaatio siihen kuivaksi opettamiseen alle 3-vuotiaana. Vahinkoja tietysti voi koulussakin sattua (ja joillain voi olla päiväunivaippa käytössä) mutta henkilökunta ei vaihda vaippoja, ihan jo siksi, että jos on 30 lasta ja 2 aikuista, niin eipä se ole mahdollista, mutta myös siksi, että sitä ei pidetä opettajan työnkuvaan kuuluvana. Noilla foorumeilla on aina kesällä sellaisia epätoivoisia keskustelunaloituksia siitä, miten lapsi ei vielä ole kuiva, ja aikaa koulunalkuun on enää kuukausi, mutta ei se mikään älyttömän iso ongelma taida olla, suurin osa lapsista nyt on siinä iässä valmiita oppimaan kuivaksi. Iso motivaattori lapsillehan on siinä, että nyt päästään kouluun, eikä siellä isot lapset enää käytä vaippoja.

  6. 6

    sanoo

    Mä luin tämän kun se oli vasta ilmestynyt, ja olipa mukava lukea sinun havaintosi siitä! Mietin nimittäin koko kirjan läpi, että noinkohan on, vai onko tämä vain yhden naisen näkemys asiaan.

    Mua viehätti kirjassa nimenomaan ranskalainen ruokakulttuuri, ja kaihoten ajattelen niitä päiväkoteja, joissa oma kokki valmistaa kolmen ruokalajin aterian, joka päätetään juustoilla 🙂 Sellaista emme taida saada Suomeen, kun täällä tuntuu trendi olevan keskuskeittiöstä mahdollisimman halvalla. Joitain vinkkejä otin käyttöönkin ruokailujen suhteen tuosta kirjasta – itse asiassa ranskalainen tapa muistuttaa sapere-ruokakasvatushanketta, joka on Suomessakin käynnissä (ei välipaloja, kaikki syövät samaa ruokaa, koko perhe syö yhtäaikaa ja samaa raaka-ainetta tarjotaan mahdollisimman monessa eri muodossa jne.). Jään innolla odottamaan ruoka-aiheista kirjoitustasi!

    Toinen mikä viehätti oli lapsen kohteleminen ihmisenä. Se on mielestäni paljon kunnioittavampaa kuin meikäläinen lapsen kohteleminen vajaaälyisenä 🙂 Mä yritän aina selittää lapsille esimerkiksi kaikki kiellot, ja tuntuu, että 2,5-vuotias jo jotain ymmärtääkin. Ainakin toistaa kiellot ihan vakuuttavasti perusteluinaan myöhemmin vauvalle 😀

    Niistä yöjutuistakin tykkäsin, sillä olin juuri lukenut kirjan Unihiekkaa etsimässä, ja ranskalaiset vinkit parempaan uneen tuntuivat olevan pitkälti samat. Vaikka epäilin toki sitäkin, josko ihan kaikki ranskalaislapset sentään yöt läpeensä nukkuvat. Mutta on se yön läpi nukkuminen paljon yleisempää kuin suomalaisesta keskustelusta saattaisi kuvitella: Unihiekkaa etsimässä kirja esitteli australialaistutkimuksen, jonka mukaan kolmannes lapsista nukkuu heräämättä 1-3 kk iässä, ja yli neljännes 4-24 kk iässä. Ehkä meillä keskustelu keskittyy (kaikissa vanhemmuusaiheissa) niihin kauhukertomuksiin? Ihan samalla tavalla kuin kivasti menneistä synnytyksistä ei paljon puhuta, niin ei puhuta hyvin nukutuista öistäkään?

    Oli kirjassa toki paljon vierastakin. Ruumiillinen kuritus tottakai, enkä mä ihan lämmennyt sille ajatukselle lapsen varhaisesta itsenäistymisestäkään. Toki oma aika ja parisuhdeaika on tärkeää, ja sekin on tärkeää että lapselle muodostuu suhde isovanhempiin ja muihin tärkeisiin aikuisiin, mutta mä oon lapsia hankkinut ollakseni heidän kanssaan. Nämä jutut ei tietenkään ole joko-tai, eli joko oot mustassa aukossa tai sitten olet Ibizalla lapsen ollessa puolivuotias. Suomessa ainakin mun tuntemissa perheissä on mielestäni ihan hyvä tasapaino niin, että on omaa aikaa ja perheaikaa.

  7. 7

    sanoo

    Toi Sapere-hanke tosiaan kuulostaa hyvin ranskalaiselta, paitsi että siellä sitä ei tehdä minään hankkeena vaan perheiden (ja päiväkotien) arjessa. Tosin on sielläkin mäkkäri- ja valmisruokakulttuuri tullut tosi vahvana viime vuosikymmeninä, eli ei sielläkään enää niin hyvin kaikissa perheissä syödä. Ja vaikuttaa siihen tietysti sekin, että äidit on menneet töihin, lounaita ei enää syödä kotona ja kun kotiin pääsee seitsemän aikaan, niin ruoanlaittoon ei kamalasti aikaa ole.

    Mä en osaa päättää, tykkäänkö siitä, että lapsia kohdellaan pieninä ihmisinä. Musta toisaalta tässä ”sehän on vasta 3-vuotias” -tyylissä otetaan huomioon lasten erityislaatuisuus, ja annetaan tilaa olla lapsi: kaikkea ei vielä tarvitse osata eikä tietää. Täähän näkyy myös lasten vaatteissa, Ranskassa ne tosiaan puetaan päiväkotiinkin villakangastakkeihin, Suomessa taas lähtöoletus on se, että lapset viettää ison osan ajastaan kuralätäkössä, koska ne on lapsia. No, ehkä tässäkin voisi löytää jonkun kompromissiin, joka jättäisi tilaa kuralätäköille, mutta kunnioittaisi lasten kykyjä ja ymmärrystä.

    Toi on ihan totta noista öistä, jos Ranskassa elää myytti siitä, että vauvojen kuuluu nukkua yönsä viimeistään parikuisina, niin Suomessa taas taitaa elää myytti siitä, että ensimmäiseen pariin vuoteen ei vanhemmat saa nukkua öitään.

  8. 8

    sanoo

    Olen lukenut kirjan ja minusta se on ihan hyvä. Itse olen varsin tiukan linjan kasvattaja, ja kolmevuotias ei kyllä selviä käytöksestään sillä ”että on kolme”. Ei ole kyllä muunkaan ikäisenä selvinnyt. Kirjassa on paljon asioita joita allekirjoitan: lapsille pitää puhua kuin ihmisille vauvasta asti, he voivat odottaa ja antaa aikuisten olla rauhassa, he osaavat yllättävän paljon, kun ei käytetä korttia ”kun se nyt on x ikäinen ja tollainen muutenkin”, säilytin itseni ja omat juttuni kun vauva syntyi, enkä missään vaiheessa luonut äitiydestä elämäni pääsisältöä, vaikka lapsi olikin kotihoidossa 3,5 vuotta. Mutta sitten on paljon sitäkin, mitä en allekirjoita, esim: imetyksen lopetus aikaisin (koska seksuaalisuus, töihin paluu), omien päivien, viikkojen ja viikonloppujen ottaminen viikoittain siinä tilanteessa, kun lapsi on lähes täyttä työviikkoa päiväkodissa ja juurikin tuo naisen asema Ranskassa (kotityöt yms.). En myöskään pidä ajatuksesta vauvan huudattamisesta nukkumisen opetteluun. Tietenkään joka inahduksesta ei tarvitse sännätä lapsen luo.

    Koen, että vaikka olen monella tapaa ranskalainen kasvattaja, en noista selvistä lapsen henkiseen hyvinvointiin sekä terveyteen liittyvistä asioista ole suostunut luopumaan. Kuten pitkästä imetyksestä, kotihoidosta ja syksystä alkaen kun tarha alkaa urakalla, niin ei siinä sitten enää mitään omaa-aikaa otella shoppailureissuihin kun lapsi näkee vanhempiaan muutenkin niin vähän. Tällä hetkellä on ollut mukavasti sitäkin, kun lapsi käy kerhossa+puistotädillä ja olen kotona. Lapsi on saanut nukkua meidän kanssa kolme vuotta yhdessä läjässä ja nyt siirtyi vasta omaan sänkyyn, siis edelleen samassa makuuhuoneessa ollaan 😉 Tämä on ollut reippaalle, mutta paljon läheisyyttä tarvitsevalle lapselle tärkeää. Yhteistä aikaa toki puolison kanssa pitää järjestää, mutta ei sitä nyt jatkuvasti tarvitse olla mitään spesiaalia järkkäilemässä ilman lasta.

    • 8.1

      sanoo

      Kuulostaa aika tasaiselta kompromissilta ranskalaisen ja suomalaisen tyylin välillä. 🙂 Toi imetyksen aikainen lopetus muakin on vähän ihmetyttänyt, mutta kai se osittain on vain sitä, että se oli niin pitkän aikaa tauolla ja korvike oli se juttu. Mähän olen imettänyt kaikkia pitkään (yli 2-vuotiaiksi), mikä on Ranskassa aiheuttanut vähän ihmetystä, mutta sitten aina ihan positiivisia reaktioita – kai se on liitetty tähän pohjoismaisuuteen, jolla on kuitenkin aina positiivinen leima, me kun ollaan tällaisia vaaleatukkaisia ja edistyksellisiä. 😉

  9. 9

    anonyymi sanoo

    Kaikki kirjoituksesi kulttuurieroista ovat todella kiinnostavia! Kiitos niistä. Ja tietenkin toiveena on saada lukea paljon lisää aiheesta 🙂

    Kirjaa en ole lukenut, joten siltä osin en kommentoi.

    • 9.1

      sanoo

      No kiva kuulla! Niitä eroja ei aina enää itse niin huomaakaan, mutta sitten kun tulee joku tällainen ulkopuolinen sysäys niin kuin toi kirja, niin toteaa taas, että joo, onhan niitä.

  10. 10

    sanoo

    Mä en oo lukenut kirjaa, mutta mulla nousi asennevamma sitä kohtaan luettuani sen Sanna Ukkolan jutun. Luettuani sun tämän tekstin, voisin taas harkita lukevani sen, ja ihan sillai ilman ennakkoasennetta. Mua hymyilytti tuo kohta, että lapset huomioidaan ihmisinä. Se oli ihana oivallus. Aika harvoin ihmiset tervehtivät lapsia ja huomioivat niitä yhtä intensiivisesti kuin aikuisia. Kaupassa kaksi aikuista tapaavat, vaihtavat kuulumisiaan ja jatkavat matkaansa. Lapset jäävät huomioimatta, lähes näkymättömiksi. Nyt vasta tajusin tämän, kiitos! Musta on ihanaa, kun monet moikkaavat meidän lasta (joka ei edes puhu vielä) ja kysyvät miten menee. Söpöintä on, kun joku oikein esittelee itsensä lapsellemme. Siinä otetaan lapsi huomioon juurikin ihmisenä.

    • 10.1

      sanoo

      Suosittelen kyllä kirjaa, se ei ollut lainkaan samalla tavalla ärsyttävä kuin se kolumni, vaan siinä on sellainen mukava itseironinen ote ja tosiaan paljon aineistoa ja esimerkkejä, jotka toi siihen uskottavuutta.

      Toi lasten huomioiminen on sellainen, mistä mä itse tykkään tosi paljon – mutta mikä sitten kuitenkin itseltä helposti arjessa unohtuu. Ja se on hassua kyllä, kun muuten lapset on täällä vanhempiensa elämän keskiössä, mutta sitten toisten lapsiin ei tulekaan kiinnitettyä huomiota.

  11. 11

    sanoo

    Kirja tulee tämän arviointisi jälkeen ehdottomasti lukulistalleni. Ranskalaisessa tavassa kasvattaa viehättää erityisesti se, että vanhemmillekin jää omaa elämää ja aikaa eikä lapsen tarvitse ottaa paikkaa koko perheen keskipisteenä.

    Itse ”sorruin” kasvattamaan esikoiseni koko perheen (ja suvun) keskipisteenä, koska olin odottanut lasta pitkään ja olin niin ikionnellinen ettei vauvan kanssa vietetty aika tuntunut uhraukselta. Kuopuksen synnyttyä aikaa ei onneksi enää ollut ja tarve omalle ajalle oli jo valmiiksi krooninen vietettyäni 2,5 vuotta lähes tulkoon vain ja ainoastaan esikoisen hoitopuuhissa. Tilanne on siis automaattisesti normalisoitunut ja järkevöitynyt.

    En kannata pienten vauvojen antamista viikoksi yökylään (ääripäät asiassa kuin asiassa ovat aina epäilyttäviä), mutta mietin voisiko Suomen neuvolalaitoskin hieman höllentää vaatimuksistaan. Siellä kannustetaan mielestäni äitejä sellaiseen elämänmalliin, jossa lapsi tulee aina ykkössijalla. Voisiko sielläkin kenties kannustaa hieman myös siihen suuntaan, että muutakin elämää saa olla eikä se kenestäkään huonoa äitiä? Tuore äiti ei ehkä osaa nähdä niitä tulevaisuudessa lymyäviä vaaroja, jotka syntyy, kun jää yksin lapsenhoidon kanssa ja elämä kutistuu neljän seinän sisälle.

    Kiitos mielenkiintoisesta blogistasi muutenkin, olen uusi lukija ja pidän lukemastani 🙂

    • 11.1

      sanoo

      Meillä myös kaksosten syntymä ihan kivasti normalisoi esikoisen asemaa. 😉 Mutta Suomessa tosiaan se kulttuurinen oletus, että vauvasta tulee äidin elämän keskipiste näkyy kyllä neuvolassakin, eikä se tosiaan aina ole hyvästä. Että joku keskitie tässäkin pitäisi löytyä, ja vähintään auttaa ja kannustaa äitejä pois sieltä vauvakuplasta, kun sen aika on ohi.

      Kiva, että tykkäät blogista, tervetuloa lukijaksi. 🙂

  12. 12

    Vellamo sanoo

    Hei, kiitos postauksesta! 🙂 Nyt vasta ehdin sitä ajatuksella lukea.

    Minulla menevät lukukokemuksina sekaisin Druckermanin Kuinka kasvattaa bebe ja Le Billonin Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea. Le Billonin kirjan suomennos on vieläpä sidottu punavalkoruudullisiin kansiin, joten se näyttää ihan tuolta Druckermanin kirjan brittiversiolta. 😉 Le Billonin kirjasta sain ahaa-elämyksiä siitä, mitkä asiat suomalaisessa lasten ruokakulttuurissa ja meidänkin perheessä ovat vinksallaan, ja toisaalta jonkinlaisia vinkkejä asiaintilan kohentamiseen. Luin sitä itse asiassa ihan liekeissä, nyt kun oikein muistelen. 🙂 Pidin siitäkin, että kirjoittaja aidon tuntuisesti raportoi pohdinnoistaan ja kokeiluistaan (sekä onnistumisista että takapakeista), kun taas Druckermanissa kaava tuntui menevän niin, että kirjoittaja 1) huomaa ranskalaisten tekevän jonkin asian hienosti ja upeasti, toisin kuin kuin amerikkalaiset (jotka eivät tee mitään hyvin ja oikein) ja 2) alkaa toimia kuten ranskalaiset. Mahtaako se olla ihan niin yksinkertaista? Mutta oli tuo Druckermankin viihdyttävä, ja on tosi kiinnostavaa kuulla jonkun oikean ihmisen kokemuksia noista aiheista.

    Oikeastaan ohi varsinaisten kasvatuspointtien Druckermanissa minua ärsytti melkoisesti muistaakseni mm. se, että naisten oletetaan pysyvän jatkuvasti timmissä kunnossa, huolehtivan kaikesta kotona ja pysyvän hyvinä rakastajattarina miehilleen – siis että mitä miehet (isät) tekevät? En jaksanut uskoa, että tilanne olisi oikeissa perheissä ihan tuollainen (eipä taidakaan esimerkiksi teillä olla, blogistasi päätellen :)). Mun muistikuva kirjasta on, että kirjan mukaan ranskalaiset naiset ovat muutakin kuin äitejä, nimittäin juuri vaimoja ja rakastajattaria, ja vasta joskus listan häntäpäässä omia itsejään. Toki tähän tulkintatapaan epäilemättä vaikuttaa se, että varsikaan lasten ollessa vauvoja ja pikkutaaperoita kahdenkeskinen parisuhdeaika miehen kanssa ei ollut oman toivelistani kärjessä (mehän olimme melkein koko ajan yhdessä, mutta vauvojen kanssa…), vaan ”omalla ajallani” lähinnä halusin nukkua, olla itsekseni ja ehkä nähdä ystäviä. Olisin todellakin nähnyt punaista vaateesta jumpata lantionpohjanlihakset kuntoon sen vuoksi, että aviopuolisollani olisi kivempaa.

    Mutta joo, peukutan ehdottomasti mahdollisuutta vanhemmille olla muutakin kuin lastensa vanhempia ja toisaalta (viittauksena tähän kotimaiseen Äitikortti-keskusteluun) mahdollisuutta olla vain ja ainoastaan vanhempi, jos se sillä hetkellä parhaalta tuntuu. Ja kyllä, esimerkiksi mahdollisuus tehdä töitä joustavammilla ehdoilla lasten ollessa pieniä olisi tosi tervetullut lisä tänne meille.

    • 12.1

      sanoo

      Kiitos postaustoiveesta! Mun täytyy lukea tuo Le Billon myös – olin sen kirjastosta jo varannutkin, mutta en sitten sairasteluputkessa kerennytkään hakemaan. Tässäkin oli noita ruokajuttuja, mutta jätin sen puolen tästä postauksesta pois, mutta mielenkiintoista verrata sitten näitä keskenään.

      Toi naisen asema on sellainen kohta, jossa kyllä tuntuu olevan edelleen melkoinen kulttuuriero Suomeen. Mun kokemuksen perusteella (joka tosin on suppeahko, kun ei kuitenkaan asuta Ranskassa) kyllä se naisten oma ura tulee aika kärjessä tossa ”mitä kaikkea naisen pitää hoitaa” -listassa. Mutta sen lisäksi pitää siis hoitaa koti, lapset, mies ja ulkonäkö. Että jos ruuhkavuosista puhutaan, niin on pahemmat ruuhkat siellä päin Eurooppaa. Ja vaikka miehet osallistuu lasten- ja kodinhoitoon (vienti- ja hakuvuorot on vaikka jaettu, mies laittaa ruokaa ja vaihtaa vaippoja ja syöttää – pullosta – vauvaa), niin se viimekäden vastuu on yleensä äidillä. Mutta niinhän se edelleen usein on Suomessakin, harvassa perheessä mies esim. hoitaa kaiken lasten vaatteisiin, koulunkäyntiin tai terveyteen liittyvän, joko ne hoitaa äiti tai sitten hoidetaan jotenkin jaetusti.

      Ja ei huolta, en lukenut kommenttia väärin – vaikka en mä kyllä tosiaan noita ranskalaisia kriteerejä ihan täytäkään. 😉

  13. 13

    Vellamo sanoo

    Ohoh, tulin käymään täällä vielä ja hitusen virkeämmässä jamassa kuin eilen illalla. Jotta ei tulisi väärinkäsitystä: ”En jaksanut uskoa, että tilanne olisi oikeissa perheissä ihan tuollainen (eipä taidakaan esimerkiksi teillä olla, blogistasi päätellen :))” viittaa sitten siihen, että puolisosi ei vaikuta lusmuilijalta, eikä esim. siihen, että sinä et olisi vaikuttaisi kaikin puolin pätevältä ja ihanalta tyypiltä. Tajusin vasta, että väsyneenä kirjoittamani viestin voisi tulkita ihan päin mäntyäkin.

    Ei mulla tällä kertaa muuta. 🙂

  14. 14

    sanoo

    Loistava yhteenveto Emilia! Vasta nyt osuin tämän lukemaan. Fesséellä uhkailu tuntuu olevan peruskamaa edelleen. Ja pepun läimäytyksen lisäksi oma sanansahan on myös poskelle läimäisyllä, litsarilla… Näitä kuvaavasti nimettyjä claqueja tuli kyllä vastaanotettua lapsena yksi jos toinen. Ranskassa on ihan ok, että aikuinen menee primitiivitasolle turhautuessaan. Karjutaan ja läpsitään – tätä näkee kadulla keskellä päivää eikä kukaan lotkauta korvaansa. No, hyvää siinä ehkä on, ettei pelätä hysteerisesti konflikteja meidän suomalaisten tavoin.

    Tosi vaikea sanoa, ovatko suomalaiset vai ranskalaiset parit onnellisempia. Varmasti se vaikuttaa suhteelle olennaisen jännitteen säilymiseen, että naiset panostavat täysillä naisellisuuteensa eivätkä vain äitiyteen. Kilpajuoksuasetelma syntyy kyllä, koska ainahan maailmasta löytyy hemaisevampia muita naisia. Itse olen kokenut, että Ranskassa minun arvoni ihan kaikissa konteksteissa määritetään sen mukaan, mikä on markkina-arvoni miesnäkökulmasta. Erityisesti naiset arvioivat toisiaan sillä silmässä mun mielestä. Jos teidän perhe asuisi Ranskassa, sulla olisi kenties täysi työ opettaa tyttösi näkemään itsensä vähän laajemmin. Ja poikasi myös 🙂

    • 14.1

      Emilia sanoo

      Totta, mä olin unohtanut claquet – tosin mä en ole tainnut niitä livenä nähdäkään, sen sijaan niillä kyllä uhkaillaan ihan julkisesti. Ja kyllähän se tietysti osin kuuluu siihen kulttuuriin – en sano, että lasten fyysinen kurittaminen ikinä olisi oikein, mutta aikuistenkin kesken ihan sivistynyt keskustelu kuulostaa vähän muulta kuin täällä päivällispöydässä.

      Suomessa kasvaneet lapset saa kyllä aika erilaisen naisenmallin kuin Ranskassa. Välillä mua on huolettanut, että meidän tytöt ei kyllä tule ikinä oppimaan ranskalaisiksi, kun ei niillä raukoilla ole ollut vielä omaa hajuvettäkään. Vaikka en tiedä, toisella tuntuu olevan ranskalaisuus geeneissä, sen verran kiihkeästi se suhtautuu huulirasva, anteeksi, huulipunapuikkoonsa. 😀

Trackbacks

  1. […] Pamela Druckerman taas on amerikkalainen, joka asuu miehensä kanssa Pariisissa. Siellä asuessaan hän huomasi, että ranskalaiset lapset tuntuivat käyttätyvän ihan eri tavalla kuin amerikkalaiset lapset – nimittäin paljon paremmin. Äiteihin tutustumalla hän alkoi selvittämään ranskalaisen kasvatustavan perusteita. Kasvatukseen kuuluu toisaalta fyysinen rankaiseminen ja se, että jo pienten vauvojen odotetaan nukkuvan koko yön läpi. Toisaalta lapset opetetaan jo pienestä keskustelemaan aikuisten kanssa, lapset otetaan huomioon ja heitä tervehditään, ja heille tarjoillaan oikeaa ruokaa ja odotetaan heidän myös syövän sen – ranskalaisissa päiväkodeissa tarjoillaan joka päivä kolmen ruokalajin ateria. Äitien odotetaan myös nukkuvan yönsä, jatkavan oman elämänsä elämistä ja näyttävän yhtä seksikkäältä kuin ennen synnytystä. (Leluteekin Emilia, jonka mies on ranskalainen, on muuten kirjoittanut kirjasta täällä.) […]

  2. […] ajattelin heti, että postaus ranskalaiseen ruokakulttuuriin kasvattamisesta, jonka lupasin ranskalaisesta kasvatuksesta kirjoittaessani, sopisi tähän mainiosti. Sekin on kyllä tulossa, mutta ei se ole ihan koko […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *