Paras lasten ikäero ja sosiaalipolitiikka

Lähiömutsi Hanne kirjoitti koskettavasti siitä, millainen mullistus kahden lapsen äidiksi tuleminen on. Kommenteissa ja esimerkiksi tässä Salamatkustajan jutussa samasta teemasta korostuu musta se, miten iso vaikutus lasten ikäerolla on siihen, millaiseksi se kahden (tai useamman lapsen) äitiys muodostuu. Meillähän esikoisen ja kaksosten ikäero on neljä vuotta, mm. siksi, että esikoisen keskosuuden takia me ei haluttu ottaa riskiä toisen pikkukeskosen syntymästä niin kauan kuin esikoinen olisi vielä tosi pieni. No, en ajatellut nyt kirjoittaa siitä, vaan tästä keskustelusta mieleen tulleita muita ajatuksia.

Puuttumatta tässä nyt siihen, että lapsia ei synny tilauksesta ja että monissa perheissä pieni ikäero toimii tosi hyvin (varsinkin kun ensimmäisistä vuosista on selvitty), musta on mielenkiintoista, että Suomessa on sellaisia rakenteellisia juttuja, jotka puskee pieneen ikäeroon. Se, että meillä on kolmen vuoden hoitovapaa, jota käyttää 90% äidit (vedin luvun hatusta, saa kertoa mulle, että olen väärässä ja että nykyään enää 80% hoitovapaasta menee äideille), se että äitiyspäivärahan saa ensimmäisen lapsen mukaan, jos ikäeroa ei tule yli kolme vuotta, se, että nuorten naisten työmarkkina-asema on mikä on ja että (senkin takia) ensimmäinen lapsi saadaan keskimäärin lähes kolmikymppisenä kaikki vaikuttaa.

Mä vertaan Ranskaan – toki siellä monet haluaa lapsille vain parin vuoden ikäeron, koska silloin lapset leikkii luontevasti keskenään ja koko homma menee niin kuin siinä samassa konkurssissa – mutta kyllä tosi paljon siellä kuulee (ja näkee) ikäerona 3-4 vuotta tai enemmän. Suuri osa esikoisen äideistä pitää vanhempainvapaita vain sen kolme kuukautta, mutta pienten lasten hoito on kallista ja paikat on tiukassa. Kaikki 3-vuotiaat sen sijaan saa ilmaisen paikan valtion koulussa. Juuri sen koulun alun takia 3-vuotiaita myös pidetään aika isoina, ne osaa pukea itse, niiden pitää olla vähintään päiväkuivia, ne syö reippaasti eikä paljon istu rattaissa. Eli sellaisen ison kanssa on jo sitten aika helppo handlata uusi vauva. Ja niin toki onkin.

Ranskan vanhempainvapaat ei ole sellainen esimerkki, jota mä toivon Suomeen, mutta kyllä niitä mietittäessä voisi ottaa huomioon myös tän näkökulman. Systeemin pitäisi olla sellainen, että perheet voisi oikeasti tehdä valinnat oman hyvinvointinsa parhaaksi, eikä pelkästään sen mukaan, että näillä valinnoilla saadaan ne päivärahat just riittämään. Mä taidan ruveta kallistumaan siihen, että jonkinlainen vapaiden pakkojako vanhempien välillä voisi olla hyvä malli.

Mitä te ajattelette? Onko teillä nää rakenteelliset jutut vaikuttaneet lasten ikäeroon?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

RRRRR – terapian tarpeessa ja suomenkielen taidon tarpeellisuudesta

Mikä siinä onkin, että rupeaa automaattisesti nolottamaan, kun lapsi kailottaa iloisesti ratikassa, että ”huomenna me mennään sinne terapiaan”. Terapiahan on monella tapaa hyvä asia, ja mahtavaa, että terapiaa tarvitessaan saa. Ja lapsi oli ihan oikeassa, oltiin menossa puheterapeutilla käymään 5-vuotiaiden puuttuvan R-äänteen takia. Tai ei niiltä siis puutu R-äännettä, oikein kauniisti lausuvat, mutta se kelpaa vain Ranskassa.

Kasiluokan ranskantunneilla ei olisi uskonut, että ranskalainen R on paljon helpompi oppia kuin suomalainen. Mutta näin on, ja niinpä meidän lapset on fiksuina (tai laiskoina) kaikki oppineet ensin ranskalaisen ärrän, ja kun sen on kerran oppinut ja ottanut käyttöön, vaatii vähän työtä oppia siihen päälle suomalainen R. 5-vuotisneuvolassa on kaikilla tämä puute huomattu. Ohjeistus Helsingissä ilmeisesti on, että 6-vuotiaaksi odotellaan ärrän ilmaantumista, ja sitten ruvetaan sitä etsimään terapeutin johdolla.

Mä olen kuitenkin pyytänyt kaikille lapsille terapeuttikäynnin jo 5-vuotiaana, koska päivänsä ranskalaisessa koulussa viettävät lapset tuskin sitä suomalaista ärrää ihan itsekseen löytäisi. Esikoinen kävi terapeutin luona kerran ja sai mukaansa kasan kivoja pelejä, joissa lähinnä puhuttiin D-kieltä (ärrät muutetaan deeksi, tai vaikka kaikki konsonantit*) ja tehtiin erilaista kielijumppaa. Parissa kuukaudessa lapsi sitten oppi pärisyttämään.**

Ranskalaiset on olleet sitä mieltä, että mitä turhaa, kyllähän lapsen suomea ymmärtää (siis suomalaiset ymmärtää), vaikka se vähän sorauttelisi.  Mä olen joutunut kuitenkin taas toteamaan olevani kielen suhteen varsin tiukkapipoinen. Koska mun lapset on suomalaisia, mä haluan, että ne oppii puhumaan hyvää aksentitonta suomea (varsinkin kun ne nyt asuu Helsingissä).

Mutta mitä sekin nyt sitten tarkoittaa. Todistetusti ärrää sorauttelemalla voi Suomessa edetä presidentiksi asti, eli turhaa hössötystä. Mun lapsista kuulee, että ne on oppineet suomensa Helsingissä, mutta mitä jos ne puhuisi vaikka savolaisittain, olisiko se jotenkin huonompaa suomea?

Oleellisempaa kuin savolaisten kielitaidon arviointi on kuitenkin maahanmuuttajien suomen taito. Suomessa puhutaan paljon siitä, miten maahanmuuttajille tulee opettaa mahdollisimman nopeasti ja paljon suomea, koska vain riittävä kielitaito takaa kotoutumisen. Meillä on kuitenkin musta usein vähän liian korkealla rima siinä, mitä se riittävä kielitaito on. Mun ja muiden pitäisi vähitellen opetella siihen, että suomea voi puhua monella tavalla, ja se on ihan ok. Tärkeintä on tulla ymmärretyksi, ei se, soriseeko ärrät juuri oikeassa kohdassa, meneekö sanapainot just niin kuin pitää tai käytetäänkö possessiivisuffikseja. Mahdollisimman hyvin huolletulle kielelle on paikkansa, mutta aina ja kaikkialla sitä ei tarvita.

No, meinaanko tämän jälkeen jättää lasten R-harjoitukset vähemmälle? Toinen kaksosista itse asiassa otti harjoituksista itselleen projektin ja pärisi mm. ratikkamatkoilla niin tarmokkaasti että R-tuli opittua pari viikkoa sitten. Toiselle meinaa tuottaa D-kielikin vähän vaikeuksia (mä olenkin aina ollut sitä mieltä, että se on näistä joka suhteessa ranskalaisin). Täytyy myöntää, että  mä en kauhean aktiivisesti ole jaksanut patistaa pärisemään – mutta eiköhän sekin sen ärrän opi.

p.s. Tämä nyt oli tyypillinen esimerkki postauksesta, johon oli mahdotonta keksiä älykästä kuvaa. Niinpä se on roikkunut luonnoksissa syksystä saakka.

*Tämänhän pitäisi porilaisille olla tuttua, mutta siis käänteisesti. Ei ”rario”, vaan ”dadio”. Ja nyt on pakko kertoa, että yhden mun lapsuudenkaverin ystäväni-kirjaan oli joku satakuntalainen serkku merkinnyt lempibändikseen ”Dudan Dudan”. Suomi ja sen murteet, onko mahtavampaa.

Espoon kaupungilla on näistä r-harjoituksista videoita netissä. Googlaamalla löytyy niitä pelejäkin.

**Nyt oli juuri julkaistu väitöskirja kaksikielisten lasten ääntämisen oppimisesta, ja siinä todettiin, että (vaikeat) äänteet opitaan yleisesti myöhemmin kuin yksikieliset oppivat, ja toinen kieli värittää ääntämistä, mutta ajan kanssa oppivat kyllä yleensä kaikki.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Yrittäjyys on…

Mä olen toiminut yrittäjänä kohta kaksi vuotta* (niin kuin viime viikolla jo kerroin kun listasin mikä tekee yrittämisestä kivaa). En ikinä ollut suunnitellut ryhtyväni yrittäjäksi, enkä mä vielä osaa oikein sanoa, pidänkö yrittäjyydestä tai pystynkö tai haluanko jatkaa sitä loppuelämääni – tai edes toista kahta vuotta.

Yrittäjäkollega** linkitti Facebookiin Åbo Akademin professorin ja kasvuyritysguru Alf Rehnin kolumnin, jossa tämä kritisoi sitä, että yrittäjyyttä tuputetaan kaikille. Rehnin mukaan yrittäjyys on vaikeaa, ja kaikista ei tosiaan siihen ole. Mä en siis myöskään vielä osaa oikein sanoa, onko musta yrittäjäksi. Viimeksi kirjoitin siitä, mikä yrittäjyydessä on kivaa. Mutta paljon on sitä vaikeaa, ja paljon on sellaista, mitä mä en osaa, tai missä mä en ole kovin hyvä – tai mitä mä en halua tai jaksa tehdä.

Näiden kahden vuoden aikana mä olen ärsyyntynyt useammin kuin kerran kaikista  yrittäjyyteen liitetyistä hehkutuslauseista, niistä millä yrittäjyyttä koetetaan kaupata. Suurin osa on mun mielestä ihan puppua. Mä mietin, voinko kirjoittaa tätä (ja olen miettinyt aiemminkin, miten kirjoittaa yrittäjyydestä). Koska yksinyrittäjänä kaikki mitä mä teen ja sanon, heijastuu mun ”yrityskuvaan”, ja senhän pitäisi olla mahdollisimman positiivinen. Valittaminen ja kritiikki ei luo sellaista hyvää pöhinää. No, mä kuitenkin uskon, että mun yrityskuvalle olennaista on se, että mä olen rehellisesti oma itseni ja kerron ajatuksistani. Ja mä toivon myös, että teksti löytää kanssayrittäjät, jotka ehkä voi samastua.

Näin mä olen kokenut yksinyrittämisen hassulla luovalla alalla.

1. Yrittäjänä saat tehdä sitä mistä nautit.

Joo toki. Sen lisäksi saat tehdä kaiken sen, mistä et niin nauti: hinnoittelun päättämisen, aikatauluttamisen, laskutuksen, kaikki tarvikehankinnat, loputtoman markkinoinnin – ja vielä siivouksenkin. Vaikka se tästä listasta onkin mun suosikki.

Yksinyrittäjänä toimiminen tarkoittaa aika pitkälti sitä, että luopuu yhteiskunnassa muuten yleisesti vallalla olevasta työnjaosta ja hoitaa kaiken mahdollisen itse. Ja ainakin mun tapauksessa se tarkoittaa sitä, että siihen kaikkeen muuhun sälään menee todella paljon aikaa ja se tulee aika paljon huonommin tehtyä kuin jos sen tekisi juuri siihen erikoistunut ihminen. Mä käytän työajastani esim. tällä viikolla noin 5-6 tuntia filosofiakahviloiden vetämiseen ja niiden sisälllön suunnitteluun. Noin 25-30 tuntia mä käytän muiden (rahaa tuovien) töiden tekemiseen tai yrityksen pyörittämiseen muuten kuuluvaan hommaan.

Tähän liittyy myös:

2. Yrittäjänä saat olla oma pomosi ja tehdä työstäsi omannäköistäsi.

En mä halua tehdä laskutusta omannäköisesti. Mutta mulla ei ole varaa antaa sitä kenenkään muun tehtäväksi. Mä olisin tosi tyytyväinen sellaisessa yrityksessä, jossa mä olisin vastuussa luovan / filosofisen sisällön suunnittelusta ja osittain toteuttamisesta. Joku muu olisi sitten vastuussa firman taloudesta, markkinoinnista ja käytännön järjestelyistä. Mä voisin kyllä sitten vaikka pyyhkiä pöydät sormiväreistä, se ei ole se ongelma.

Mä en myöskään ole hyvä pomo, en ainakaan itselleni (tuskin muillekaan). Musta on kiva tehdä asioita omassa tahdissa ja oman pääni mukaan, mutta valitettavasti ne tulee paljon tehokkaammin tehtyä (ja tulee ylipäätään tehtyä), jos mä olen vastuussa jollekulle muulle tekemisistäni. On myös aika rasittavaa aina olla se, jonka pitää päättää, mitä nyt seuraavaksi pitäisi tehdä, mikä on oleellista. Mä teen vääriä päätöksiä joka päivä, monta, ja lisäksi vain saamattomuuttani jätän asioita roikkumaan tai kokonaan tekemättä.

3. Yrittäjänä päätät itse omat työaikasi.

No täähän riippuu ihan asiakkaista. Jos myyt jotain, minkä voit toimittaa asiakkaalle valmiina pakettina – on se sitten lehtijuttu, virkattu pipo tai nettisivut – niin sitten. Mutta jos myyt omaa läsnäoloasi asiakkaan kanssa, niin silloin asiakkaat päättää sun työaikasi. Yksi mun isoimpia ongelmia töiden suhteen on, että töitä olisi lähinnä iltaisin viiden jälkeen ja viikonloppuisin, eli juuri niihin aikoihin kun mä haluaisin olla kotona perheeni kanssa. Toistaiseksi olen ratkaissut tämän niin, että koululaisryhmien ja päiväkotien lisäksi olen töissä parina iltana viikossa ja lauantaiaamupäivisin, mikä on vielä ihan ok kompromissi, mutta se ei taas tuo tarpeeksi tuloja;  jostain pitäisi löytyä asiakkaita enemmän arkisin päiväsaikaan.

Mistä päästäänkin seuraavaan:

4. Digiaikana yrittäjä voi tehdä työtään missä tahansa.

No ei tietenkään voi, jos myy omaa läsänäoloaan asiakkaille. Tai sitten mä en vain ole ollut tarpeeksi rohkea ja lähtenyt Thaimaahan tekemään verkon kautta filosofiakahviloita Suomen räntäsateissa rämpivien lasten ja vanhempien iloksi.

5. Yrittäjänä voit vaikuttaa itse omaan tulotasoosi.

Kyllä. Tuloja tulee tasan sen verran kuin saat asiakkailta pyydettyä rahaa. Tai siis ei, koska niistä rahoista maksat tilat, välineet, verot, sosiaaliturvasi ja kaikki hommat joita et itse osaa tehdä (mun tapauksessa kirjanpidon). Mä olen pystynyt nyt pari kuukautta nostamaan 500€ palkkaa, mutta sen on pitkälti mahdollistanut mun viime kesäinen kokopäiväinen työ ihan muissa hommissa (laskutin työt yrityksen nimiin ja pistin säästöön). Filosofiakahvilat on parhaimmillaan maksaneet yrityksen muut kulut (mm. sen mun YEL-vakuutuksen). Käytännössä me siis eletään lähinnä miehen tuloilla ja mun muista hommista saamilla tuloilla.

Ja siitä YEL-vakuutuksesta. (Varoitus, nyt seuraa sitä yrittäjien ainaista valitusta.) Ei-yrittäjille tiedoksi, että mun yrityksen pitää siis lain mukaan maksaa mulle eläkekassaan vakuutusta. Niinhän kaikkien yritysten pitää.  Mutta vain itsensä työllistävälle se on oikeasti epäreilu, maksut on isot ja päivärahat ja tuleva eläke siihen verrattuna tosi pienet, huomattavasti pienemmät kuin käytännössä samalla tavalla itsensä työllistävillä maanviljelijöillä, toisen leivissä olevista palkkatyöläisistä puhumattakaan.

Mä maksan tällä hetkellä 220€ kuussa (tässä on aloittavan yrittäjän alennusta, heinäkuussa mun maksut nousee ja summa on noin 275€/kk). Tämä pitää siis maksaa joka kuukausi ihan riippumatta siitä, minkä verran yrityksellä on ollut tuloja siinä kuussa tai olenko mä voinut nostaa palkkaa.  Ja tämän summan maksamalla mun tuleva työeläkkeeni – 66 vuoden ja 4 kuukauden iässä, eli noin 30 vuoden työrupeaman jälkeen  – on 434€/kk. Laskin tässä nopeasti, että mun pitäisi olla eläkkeellä noin 248-vuotiaaksi, jotta saisin omani pois.  Jos mä nyt sairastuisin vakavasti – karenssi taitaa olla kaksi viikkoa, joten ne pari päivää, joilta jouduin viime viikolla perumaan työt vatsataudin takia ovat vain olleet tappiota firmalle – saisin päivärahaa 33€ arkipäivältä, siis 660€ kuussa. Toihan olisi kyllä enemmän kuin se mun nostama palkka.

No, siirrytääs seuraavaan hypetyslauseeseen:

6. Yrittäjänä autat asiakasta ratkaisemaan hänen ongelmansa – markkinointi ja myyminen on vain asiakkaiden auttamista.

Kyllä se vaan on myymistä vaikka sen miten päin kääntäisi. Mä luulen, että mun ongelmani myymisen kanssa liittyy myös erityisherkkyyden ”toisaalta-toisaalta” -piirteeseen. Mä ymmärrän ihan liian hyvin, ettei kaikki halua käyttää rahojaan mun juttuun. Koulussa opettamisessa on se hyvä puoli, että koululaitoksen markkinointi on hoidettu jo, viimeistään 60-luvulla peruskoulu-uudistuksen myötä. Asiakkaat on paikalla joka päivä ja niitä tulee uusia joka vuosi.

Miltä tää teistä kuulostaa – varsinkin yrittäjäkollegat? Tuttua? Vai onko jotkut ihan muut asiat teille vaikeita? Ja miltä kuulostaa ei-yrittäjän näkökulmasta?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

*Mun yritys Leluteekki siis järjestää lasten filosofiakahviloita. Joo, luit oikein, lasten filosofiakahviloita, lisää voit lukea Leluteekin nettisivuilta.

**Jos kaipaatte graafista suunnittelijaa, niin kääntykää toki Ketokettu Designin puoleen. Mä olen tässä miettinyt, voiko ajatella, että ihmisen elämässä on asiat perustavalla tavalla hyvin, jos yksi sen ongelmista on, että se tuntee liian monta hyvää graafista suunnittelijaa.