Harrastusruletti

perhesirkus

Kaikkihan (tai ainakin mun viiteryhmäni) on sitä mieltä, että lasten ei tarvitse välttämättä harrastaa mitään ja jos ne harrastaa, niin siinä pitää säilyä joku järki, ei liian vakavissaan, ei liian kallista, ei mitään joka päivä harjoituksia ja loputonta kuskaamista. Joo, mä olen ihan samaa mieltä.

Niinpä meidän lapsilla on vain muutama harrastus. Esikoinen soittaa klarinettia, koska soittaminenhan on tosi kehittävää ja se tykkää siitä. Ja pelaa koripalloa, koska joukkueurheiluhan on myös tosi kehittävää ja se tykkää siitä. Kaksoset käy uimakoulussa, koska uimataitohan on tosi tärkeä. Toinen kaksosista pelaa jalkapalloa, koska joukkueurheiluhan on siis tosi kehittävää ja se tykkää siitä. Toinen kaksosista käy kuvataidekerhossa koska se taas tykkää hurjasti piirtämisestä (ja taideharrastuksethan on kehittäviä) ja luistelukoulussa koska luisteluhan on myös hyvä taito ja se tykkää siitä. Niin, ja sitten käydään kaksosten kanssa perhesirkuksessa koska onhan se kivaa kun on vanhempien ja lasten yhteinen harrastus ja se on kotinurkillakin (järjestäjänä siis meidän MLL).

Lopputulos on, että viikossa on yksitoista harrastuskertaa. Miten tässä näin kävi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Paras lasten ikäero ja sosiaalipolitiikka

Lähiömutsi Hanne kirjoitti koskettavasti siitä, millainen mullistus kahden lapsen äidiksi tuleminen on. Kommenteissa ja esimerkiksi tässä Salamatkustajan jutussa samasta teemasta korostuu musta se, miten iso vaikutus lasten ikäerolla on siihen, millaiseksi se kahden (tai useamman lapsen) äitiys muodostuu. Meillähän esikoisen ja kaksosten ikäero on neljä vuotta, mm. siksi, että esikoisen keskosuuden takia me ei haluttu ottaa riskiä toisen pikkukeskosen syntymästä niin kauan kuin esikoinen olisi vielä tosi pieni. No, en ajatellut nyt kirjoittaa siitä, vaan tästä keskustelusta mieleen tulleita muita ajatuksia.

Puuttumatta tässä nyt siihen, että lapsia ei synny tilauksesta ja että monissa perheissä pieni ikäero toimii tosi hyvin (varsinkin kun ensimmäisistä vuosista on selvitty), musta on mielenkiintoista, että Suomessa on sellaisia rakenteellisia juttuja, jotka puskee pieneen ikäeroon. Se, että meillä on kolmen vuoden hoitovapaa, jota käyttää 90% äidit (vedin luvun hatusta, saa kertoa mulle, että olen väärässä ja että nykyään enää 80% hoitovapaasta menee äideille), se että äitiyspäivärahan saa ensimmäisen lapsen mukaan, jos ikäeroa ei tule yli kolme vuotta, se, että nuorten naisten työmarkkina-asema on mikä on ja että (senkin takia) ensimmäinen lapsi saadaan keskimäärin lähes kolmikymppisenä kaikki vaikuttaa.

Mä vertaan Ranskaan – toki siellä monet haluaa lapsille vain parin vuoden ikäeron, koska silloin lapset leikkii luontevasti keskenään ja koko homma menee niin kuin siinä samassa konkurssissa – mutta kyllä tosi paljon siellä kuulee (ja näkee) ikäerona 3-4 vuotta tai enemmän. Suuri osa esikoisen äideistä pitää vanhempainvapaita vain sen kolme kuukautta, mutta pienten lasten hoito on kallista ja paikat on tiukassa. Kaikki 3-vuotiaat sen sijaan saa ilmaisen paikan valtion koulussa. Juuri sen koulun alun takia 3-vuotiaita myös pidetään aika isoina, ne osaa pukea itse, niiden pitää olla vähintään päiväkuivia, ne syö reippaasti eikä paljon istu rattaissa. Eli sellaisen ison kanssa on jo sitten aika helppo handlata uusi vauva. Ja niin toki onkin.

Ranskan vanhempainvapaat ei ole sellainen esimerkki, jota mä toivon Suomeen, mutta kyllä niitä mietittäessä voisi ottaa huomioon myös tän näkökulman. Systeemin pitäisi olla sellainen, että perheet voisi oikeasti tehdä valinnat oman hyvinvointinsa parhaaksi, eikä pelkästään sen mukaan, että näillä valinnoilla saadaan ne päivärahat just riittämään. Mä taidan ruveta kallistumaan siihen, että jonkinlainen vapaiden pakkojako vanhempien välillä voisi olla hyvä malli.

Mitä te ajattelette? Onko teillä nää rakenteelliset jutut vaikuttaneet lasten ikäeroon?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

RRRRR – terapian tarpeessa ja suomenkielen taidon tarpeellisuudesta

Mikä siinä onkin, että rupeaa automaattisesti nolottamaan, kun lapsi kailottaa iloisesti ratikassa, että ”huomenna me mennään sinne terapiaan”. Terapiahan on monella tapaa hyvä asia, ja mahtavaa, että terapiaa tarvitessaan saa. Ja lapsi oli ihan oikeassa, oltiin menossa puheterapeutilla käymään 5-vuotiaiden puuttuvan R-äänteen takia. Tai ei niiltä siis puutu R-äännettä, oikein kauniisti lausuvat, mutta se kelpaa vain Ranskassa.

Kasiluokan ranskantunneilla ei olisi uskonut, että ranskalainen R on paljon helpompi oppia kuin suomalainen. Mutta näin on, ja niinpä meidän lapset on fiksuina (tai laiskoina) kaikki oppineet ensin ranskalaisen ärrän, ja kun sen on kerran oppinut ja ottanut käyttöön, vaatii vähän työtä oppia siihen päälle suomalainen R. 5-vuotisneuvolassa on kaikilla tämä puute huomattu. Ohjeistus Helsingissä ilmeisesti on, että 6-vuotiaaksi odotellaan ärrän ilmaantumista, ja sitten ruvetaan sitä etsimään terapeutin johdolla.

Mä olen kuitenkin pyytänyt kaikille lapsille terapeuttikäynnin jo 5-vuotiaana, koska päivänsä ranskalaisessa koulussa viettävät lapset tuskin sitä suomalaista ärrää ihan itsekseen löytäisi. Esikoinen kävi terapeutin luona kerran ja sai mukaansa kasan kivoja pelejä, joissa lähinnä puhuttiin D-kieltä (ärrät muutetaan deeksi, tai vaikka kaikki konsonantit*) ja tehtiin erilaista kielijumppaa. Parissa kuukaudessa lapsi sitten oppi pärisyttämään.**

Ranskalaiset on olleet sitä mieltä, että mitä turhaa, kyllähän lapsen suomea ymmärtää (siis suomalaiset ymmärtää), vaikka se vähän sorauttelisi.  Mä olen joutunut kuitenkin taas toteamaan olevani kielen suhteen varsin tiukkapipoinen. Koska mun lapset on suomalaisia, mä haluan, että ne oppii puhumaan hyvää aksentitonta suomea (varsinkin kun ne nyt asuu Helsingissä).

Mutta mitä sekin nyt sitten tarkoittaa. Todistetusti ärrää sorauttelemalla voi Suomessa edetä presidentiksi asti, eli turhaa hössötystä. Mun lapsista kuulee, että ne on oppineet suomensa Helsingissä, mutta mitä jos ne puhuisi vaikka savolaisittain, olisiko se jotenkin huonompaa suomea?

Oleellisempaa kuin savolaisten kielitaidon arviointi on kuitenkin maahanmuuttajien suomen taito. Suomessa puhutaan paljon siitä, miten maahanmuuttajille tulee opettaa mahdollisimman nopeasti ja paljon suomea, koska vain riittävä kielitaito takaa kotoutumisen. Meillä on kuitenkin musta usein vähän liian korkealla rima siinä, mitä se riittävä kielitaito on. Mun ja muiden pitäisi vähitellen opetella siihen, että suomea voi puhua monella tavalla, ja se on ihan ok. Tärkeintä on tulla ymmärretyksi, ei se, soriseeko ärrät juuri oikeassa kohdassa, meneekö sanapainot just niin kuin pitää tai käytetäänkö possessiivisuffikseja. Mahdollisimman hyvin huolletulle kielelle on paikkansa, mutta aina ja kaikkialla sitä ei tarvita.

No, meinaanko tämän jälkeen jättää lasten R-harjoitukset vähemmälle? Toinen kaksosista itse asiassa otti harjoituksista itselleen projektin ja pärisi mm. ratikkamatkoilla niin tarmokkaasti että R-tuli opittua pari viikkoa sitten. Toiselle meinaa tuottaa D-kielikin vähän vaikeuksia (mä olenkin aina ollut sitä mieltä, että se on näistä joka suhteessa ranskalaisin). Täytyy myöntää, että  mä en kauhean aktiivisesti ole jaksanut patistaa pärisemään – mutta eiköhän sekin sen ärrän opi.

p.s. Tämä nyt oli tyypillinen esimerkki postauksesta, johon oli mahdotonta keksiä älykästä kuvaa. Niinpä se on roikkunut luonnoksissa syksystä saakka.

*Tämänhän pitäisi porilaisille olla tuttua, mutta siis käänteisesti. Ei ”rario”, vaan ”dadio”. Ja nyt on pakko kertoa, että yhden mun lapsuudenkaverin ystäväni-kirjaan oli joku satakuntalainen serkku merkinnyt lempibändikseen ”Dudan Dudan”. Suomi ja sen murteet, onko mahtavampaa.

Espoon kaupungilla on näistä r-harjoituksista videoita netissä. Googlaamalla löytyy niitä pelejäkin.

**Nyt oli juuri julkaistu väitöskirja kaksikielisten lasten ääntämisen oppimisesta, ja siinä todettiin, että (vaikeat) äänteet opitaan yleisesti myöhemmin kuin yksikieliset oppivat, ja toinen kieli värittää ääntämistä, mutta ajan kanssa oppivat kyllä yleensä kaikki.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.