Taikajuoma a.k.a. inkivääritee

inkivääritee

Josko tänään olisi se ensimmäinen päivä kahteen viikkoon, kun kukaan meistä ei ole kipeänä. Mies on keitellyt kattilallisen toisensa perään ”potion magique”* eli taikajuomaa.

Taikajuomakattilaan laitetaan pari litraa vettä, vähintään käden kokoinen pala inkiviääriä kuorittuna ja viipaleiksi leikattuna, pieni pätkä tuoretta kurkumaa samoin kuorittuna ja viipaleiksi leikattuna, ja laitetaan lämpenemään. Ei anneta kiehua vaan pidetään lämpimänä, mielellään pari tuntia. Lopuksi leikellään juomaan vielä sitruunalohkoja ja juodaan se runsaan hunajan kanssa. Jos tuntuu, että taikavoimat räjähtää korvista, niin voi laimentaa teellä tai kuumalla vedellä. Mä toisinaan lisään omaan annokseeni vielä timjaminoksan, jos sellainen löytyy. Ja sen jälkeen, kun viime talvena torppasin inhottavan kurkkivun alkuunsa, mäkään en ole enää käyttänyt tylsää nimitystä inkivääritee. Taikajuomaa se on.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

*niin kuin Asterixissa.

Miten syödä kaki oikein

 

kaki, persimon vai sharon

Siinä se on: oikea kaki.

Pakko kirjoittaa tästä äärimmäisen tärkeästä aiheesta: kaki-hedelmän oikeaoppinen syöntitekniikka.*

Jaha, aihe kuivui kokoon saman tien, kun luin wikipedian kaki-artikkelin. Olin nimittäin aikeissa kertoa, että täällä Ranskassa kakeja kasvaa ihmisten pihoilla ja niitä myydään torilla 20 senttiä kappale – tosin aika vähän, koska niitä ei pidetä mitenkään erityisen arvossa.

Meidän lapsista se, joka syö hedelmiä ja vihanneksia ihan luonnostaan, rakastaa kakeja, ja niinpä sille Ranskaan lähdössä parasta oli se, että kaki on talvihedelmä, ja niiden sesonki on nyt parhaimmillaan. Olin luvannut, että täällä saa kakeja niin paljon kuin jaksaa syödä. Kakit kuuluu kyllä munkin tästä nautin lomalla -listaan.

Täällä torilla myytävät kakit ovat kypsiä, eli punaisia kuin tomaatit ja niin pehmeitä, että välillä halkeavat. Lähinnä ne muistuttaa siis paistettua tomaattia.Kypsästä kakista ei suinkaan leikellä mitään sieviä viipaleita, vaan se syödään kuin kiivi, tai löysä kananmuna, pikkulusikalla kuorestaan kovertaen. Kuori on älyttömän karvas, ja vaikka sisus muistuttaa ihanan makeaa keltaista hilloa, niin kuoresta tarttuu väistämättä jumoavaa makua (astringent ranskaksi, sama hiekkapaperinen tunne, minkä punaviinin tanniini aiheuttaa suussa – ja kiitos wikipedia tästä luomoavasta suomennoksesta). Se on varmaan syy siihen, miksei kakeja täällä käytetä enempää.

kaki ja sharon

Kuin kaksi kakia – ehei, kuin kaki ja sharon.

No, nyt siis wikipedia kertoi, että kakien israelilainen jalostettu muoto sharon on raakanakin makea, eikä siinä ole parkkihappoa. Mekin ostettiin täällä ensin hallista Kanarian saarilta lennätettyjä kakeja, kun ei paikallisia ollut saatavilla, ja ollaan nyt kaksi viikkoa kypsytelty niitä; aivan turhaan. Ei ne nimittäin kypsy, mutta se ei siis ilmeisesti haittaa, ne voi hyvin syödä raakanakin, ihan niin kuin me ollaan niitä syöty Suomessakin. Paitsi, että Espanjassa ilmeisesti kasvatetaan sitä persimon-lajiketta. Mutta kokemuksen perusteella väitän, että se muistuttaa enemmän sharonia kuin näitä jalostamattomia kakeja.

kaki hedelmä syötynä

Eipä ihme, että lifestyle-blogeihin mieluummin kuvataan sharoneja kuin kakin syöntiä.

Mitä tästä opimme? Enpä tiedä. Ehkä sen, että asioilla voi olla monta nimeä ihan syystä.

*Ja käytän tässä siis ranskalaista nimeä kaki, enkä englannista lainattua persimonia.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Pullantuoksuinen äiti

pullantuoksuinen äiti

Lapset ja se harvinainen herkku.

Mä olen parin viime viikon aikana huutanut lapsille taas aika monta kertaa. En tiedä oliko kyse hyvän omatunnon ostamisesta, mutta eilen kun kaksoset mutustelivat takapenkillä evääksi kaupan pussikorvapuusteja ja pohtivat niiden valmistusta, mä kuulin yhtäkkiä sanovani: ”Mehän voitaisiin leipoa kotona korvapuusteja.” Enkä lisännyt lauseeseen ”joku kerta”, niin kuin yleensä tämän tyyppisiin lupauksiin.

Kaksoset on siis neljä ja puolivuotiaita, ja niiden elinaikana mä en ole tehnyt yhtä ainutta pullataikinaa. Muistelen kyllä, että esikoisen ollessa parivuotias oltaisiin leivottu laskiaispullia. Kuusi vuotta sitten. Mutta ”pullantuoksuinen” ei siis ole adjektiivi, jota mun äitiyteeni voisi liittää. Sen sijaan pipareita on kyllä tehty (melkein) joka joulu ja syntymäpäiväkakutkin aina (paitsi milloin joku muu on tehnyt sen, tai se on korvattu jäätelöllä).

No, mä kaivoin esille keittokirjani, jonka välissä säilytän salaista pullareseptiäni. Siinä vaiheessa, kun esikoinen kehotti kaksosia pitämään kirjaa nätisti, ”koska se on tosi tosi vanha kirja”, mä meinasin ärähtää, että eihän ole, mä sain sen vasta kun muutin pois kotoa, mutta niin, onhan siitäkin muutama vuosi vierähtänyt. Tosin keittokirja on kärsinyt enemmän mun lemmikkirotista kuin ahkerasta käytöstä.

Salainen pullaresepti sen sijaan on peräisin sen perheen perintökeittokirjasta, jossa olin lastenhoitajana lukion jälkeen. Työtodistuksessa lukee, että erityisesti Emilia on taitava ruoanlaittaja – pullaa siinäkään ei tosin mainita. Pullareseptin juju on kuitenkin käsittääkseni sokerin ja munien vaahdottamisessa, mikä takaa kuohkeat pullat joka kerta. Ja tällä kertaa ajoissa kotiin tullut mies pelasti ne palamiseltakin.

Lapset pääsi osallistumaan lähinnä pitelemällä vatkainta ja nostelemalla korvapuusteja pellille, mutta koska taikinan teko oli vähemmän kamalaa kuin mä muistelin, niin ehkä me leivotaan toisenkin kerran, ja ne saa pyöritellä pikkupullia – joskus ennen kuin muuttavat pois kotoa.

Ja koska eilen kotiin tullessa mä laitoin tietokoneen pois päältä, jätin loput työt tekemättä ja leivoin niitä korvapuusteja, niin tänään on kyllä hyvä olo, niistä kolmesta jättikorvapuustista huolimatta. Että selvästi tässä pullantuoksuisessa äitiydessä on puolensa.

p.s. Mieshän kyllä pitää lasten leivontakasvatuksesta huolta, ranskalaisen keittiön aarteisiin ei vain kuulu pulla.