7 pientä askelta onnellisempaan elämään

uuden vuoden lupauksia

Seuraa seminolo tunnustus: mä kuuntelen selfhelp-podcastia. Happier with Gretchen Rubin käsittelee pieniä tapoja tehdä omasta elämästä onnellisempaa, ehdotukset on kaikkea mahdollista lähtöpusuista kaappien järjestämiseen. Seminoloa tämä on siksi, että musta koko ajatus siitä, että keskitytään oman henkilökohtaisen elämän onnellistamiseen on yksi tämän ajan isoja ongelmia (tähän pitää ehkä palata myöhemmin) – ja no ylipäätään, selfhelp on seminoloa (ellei ihan täysin noloa). No, tässä kyseisessä podcastissa mä tykkään erityisesti tyylistä, kaksi keski-ikäistä sisarusta jubailee elämästään.

Joulun alla* mä kuuntelin jaksoa, jossa listattiin seitsemän osa-aluetta, joihin ihmisten hyvät ja huonot tavat voi jakaa (hyvät ja huonot tavat ja niiden muuttaminen on podcastissa keskeinen osa). Sitten sisarukset mietti, miten itse voisi parantaa jotain tapaa näillä osa-alueilla ja miten se lisäisi onnellisuutta.

Nämä eivät varsinaisesti ole uuden vuoden lupauksia, mutta tulevat nyt sopivasti uuden vuoden alla. Tein siis oman listan, ideana että muutokset on riittävän pieniä ja konkreettisia, jotta ne tosiaan voi tehdä. Lista itse asiassa muistuttaa monelta osin mun huutamisen vähentäminen /itsestä huolehtiminen -listaa, mutta koska sen laatimisesta (ja unohtamisesta) on jo pari vuotta, niin näihin on varmasti hyvä palata. Ehkä mä voinkin perustella listaa itselleni sillä, että nämä ei ole (vain) mun onnellisuutta lisääviä asioita, vaan vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin (ja itse asiassa myös mun töissä hoitamieni lasten hyvinvointiin).

1.Syö terveellisesti

Tää ei ole suurin kompastuskivi mun onnellisuuteni tiellä (sen sijaan paljon puhuvaa on se, että se on amerikkalaisella listalla ensimmäisenä), mutta mä keksin silti kaksi hyvinvointia lisäävää juttua:

  • Osta töihin viikon satsi hedelmiä välipaloiksi. Mä syön ravitsevaa päiväkotiruokaa lounaaksi, mutta välipala ei kuulu henkilökunnalle – sitä kyllä tarvitsee, sillä lounas syödään yhdeltätoista ja iltapäivällä nälkä on taas jo kamala. Mä en kotona tule juuri syöneeksi hedelmiä, se tuntuu aina niin vaivalloiselta, mutta töissä välipalaksi appelsiinin kuoriminenkaan ei tunnu missään. Sitten täytyy vielä suunnitella, milloin ja mistä ostan sen satsin, jotta se tosiaan tulee ostettua. Ainakin niinä aamuina, jolloin olen myöhemmässä vuorossa, mä kerkeäisin käydä hedelmäkaupoilla ennen töihin menoa.
  • Pese hampaat illalla yhtä aikaa lasten kanssa. Tämä vinkki oli samassa podcastissa joskus aikaisemmin, ja tämä on musta tosi hyvä. Mä olen saanut suklaansyöntini kuriin, mutta jos meinaan sortua mussuttamaan, niin se on nimenomaan illalla lasten mentyä nukkumaan – mutta jos mä olen jo pessyt hampaat, niin ei tule mieleenkään enää syödä mitään. Tämä liittyy myös kohtaan neljä.

2. Liiku

No tää sitten onkin mun listalla aika moinen kompastuslohkare. En väitä, että alkaisin uudelleen hölkätä (se jäi jossain vaiheessa – se oli kyllä oikeastaan kivaa, mutta nyt tuntuu, että aikaa ei kertakaikkiaan ole, kun myöhään illalla liikkuminen ei mulle sovi), mutta pari juttua mä keksin:

  • Pyöräile työmatkat. Mä en ole tähän mennessä pyöräillyt, koska aina joko vien tai haen lapset, ja sitä matkaa en pyöräile, ja niinpä pyörä olisi aina jotenkin väärässä paikassa (mä en siis ole sellainen äiti joka kuskaa kaksosiaan pyörällä Helsingin keskustassa. Yhden sellaisen isän mä olen nähnyt.) No, nyt kuitenkin kaupunkipyörien verkkoa laajennetaan niin, että uusia pisteitä tulee ihan meidän huudeille ja samoin ihan työpaikan nurkalle (ja lasten koulun nurkalla sellainen jo oli). Eli kunhan pyörät tulee telineisiinsä, mä voin polkaista kaksi sivua työmatkakolmiostani. Mä luulen, että tää on oikesti hyvä suunnitelma.
  • Liiku lasten treenien aikana. Yhteen aikaan mä kävin lenkillä esikoisen luisteluharjoitusten aikana, mutta viime aikoina olen lähinnä istunut kentän laidalla lukemassa. Hmmm, tässä mulla oikeastaan olisi se aika kolmeenkin lenkkiin viikossa. Saisinkohan aikaiseksi?
  • Kokeile nettijoogaa. Siihen että en ole kokeillut aikaisemmin vaikutti mm. koira. Ensinnäkin lattia oli aina täynnä karvoja ja toisekseen se tuli aina nuuhkimaan ja tönimään jos mä koetin tehdä jotain lattiatasossa – tee siinä sitten alaspäin katsovaa koiraa, kun yksi ylöspäin katsova koira nuolee suupieliä. No, nyt ei ole enää koiraa, joten tekosyy olla joogaamatta kotona on poistunut.

3. Käytä rahaa viisaasti

Mulla ei edelleenkään ole rahaa tuhlattavaksi, joten tässä kohtaa ei tarvitse miettiä tuhlaamisen lopettamista. Sen sijaan keski-ikäisesti ja poroporvarillisesti laitoin tähän kohtaan:

  • Aloita säästäminen. Lähinnä ajattelen, että jos ikinä halutaan jäädä eläkkeelle (tai vaikka muuttaa Ranskaan), niin olisi hyvä olla jotain sukanvarressa, ja nyt kun taloudessa on melkein kaksi palkkaa, niin siitä riittäisikin jotain sinne sukanvarteen. Mä luulen, että päädyn laittamaan viisikymppisen kuussa johonkin rahastosäästöön, vaikka jos asiaa oikein ajattelen, niin paremmalta tuntuisi ostaa pari kultaharkkoa ja pistää ne ihan konkreettisesti sinne sukanvarteen.

4. Nauti & lepää

Tällä osiolla tarkoitetaan siis sitä, että onnellisuus lisääntyy, kun yksinkertaisesti tekee asioita joista nauttii – ja huolehtii myös riittävästä levosta.

  • Pese hampaat yhtä aikaa lasten kanssa (ja laita pyjama päälle). Tiedätkö sen tunteen, kun olet niin väsynyt että et jaksa mennä nukkumaan? Mä tiedän liiankin hyvin. Mun pitäisi mennä nukkumaan aika aikaisin koska tarvitsen paljon unta, mutta usein suurin este sille on, että mä en vain jaksa nousta ylös ja raahautua kylppärin kautta sänkyyn. Mä kokeilin tätä jo syksyllä, ja oli oikeasti tosi paljon helpompi mennä nukkumaan, kun oli jo pessyt hampaat ja pyjama oli valmiiksi päällä – se tuntui suorastaan huijaukselta.
  • Lue kirjaa netissä surffailun sijaan. Mä rupesin toissa kesänä kantamaan kirjaa käsilaukussa ja tarkoitus on kaivaa se esiin aina ratikassa, bussipysäkillä, töissä kahvitauolla – siis sen sijaan että räpläisin Facebookia. Lukeminen on se, mistä mä eniten tykkään, koetan vain muistaa sen itsekin.
  • Käy lukupiirisssä. Kuuluin viime vuoden lukupiiriin, jossa onnistuin käymään kerran. Aion käydä toistekin. Tykkään lukemisesta ja tykkään ihmisten kanssa juttelemisesta, joten lukupiiri nousee prioriteettilistalla aika korkealle. Tämä liittyy myös kohtaan seitsemän.
  • Liiku. Oikeasti, sehän tuntuu hyvältä.

5. Lopeta jahkailu ja mene eteenpäin

Tämä osio liittyy siihen, että roikkumaan jääneet asiat ja sellaiset ”pitäisi”, ”sitten kun” -jutut vähentää ihmisen onnelllisuutta. Mä olen ihan mestari asioiden lykkäämisessä (yksi syy siihen, miksi yrittäminen ei taida sopia mulle). No, yrityksen asioita mä olen nyt pistämässä pakettiin, mutta sen (ja hammaslääkäriajan varaamisen) lisäksi kehottaisin itseäni:

  • Tee viimeiset kotityöt heti lasten mentyä nukkumaan (tai mieluummin ennen). Mulla on aina kamalan suuri kiusaus jättää keittiön raivaaminen ja pyykkien ripustaminen ihan viimeiseksi illalla – ja sitten ilta venyy. Pyykit voi ihan hyvin ripustaa heti kotiin tultua, ja niinä päivinä kun ei ole ripustettavaa voin viikata kaappiin kuivat pyykit sen sijaan että riiputan niitä narulla niin kauan että on kerralla sekä viikattava että ripustettava (uskomatonta mutta meillä ei enää pestä pyykkiä joka päivä. Vauvaperheiden vanhemmat, teillä – ja teidän pesukoneilla – on toivoa valoisammasta tulevaisuudesta!) Tämä liittyy myös seuraavaan.

6. Raivaa & yksinkertaista

Tähän osioon kuuluu siis kaikenlainen konmarittaminen ja elämän organisointi.

  • Siivoa 10 minuuttia joka ilta. Keittiön tasot meillä raivataan joka ilta, mutta sen lisäksi olisi hyvä keräillä lattialta siellä lojuva sälä – ja vähän muutakin. 10 minuuttia ei ole pitkä aika, jos laittaa kellon soimaan ja tosiaan raivaa vain sen 10 minuuttia, niin se menee tosi nopeasti, mutta silti ehtii jo aika paljon. Kaksosten kanssa mä olen käyttänyt sellaista 2 minuutin iltaraivausta, siinäkin oikeasti saa paljon lattiapintaa näkyviin, mutta siihen menee vain hetki ja se tuntuu helpolta, kun tietää, että saa lopettaa kellon soidessa (tosin usein sitä tulee jatkettua vielä pikku hetki sen jälkeenkin).
  • Raivaa kotona yksi kohde viikossa. Joulukuussa taas joululomavieraiden alta raivasin kämppää ja totesin, että ei se ihan niin kauheaa olekaan, ja lopputulos oikeasti on aika tyydyttävä. Ja koska meillä ollaan siis siinä tilanteessa, että joko on muutettava tai siivottava, niin totesin, että yksi kohde, esim. yksi komero viikossa (viikonlopussa) tuntuu realistiselta siivoustahdilta.

7. Tapaa ihmisiä

Tämä osio oli englanniksi engage deeply, mutta sitä oli musta vähän vaikea suomentaa. Tarkoittaa siis kuitenkin sitä, että ystävät ja ihmissuhteet on erinomaisen tärkeitä onnellisuudelle ja hyvinvoinnille.

  • Juttele miehelle. Mulla on paha tapa jutella enemmän pääni sisällä kuin ääneen. Parisuhde kuitenkin voi paremmin jos joskus puhuu jostain.
  • Tapaa (vähintään) 1 ystävä kuukaudessa. Mun aikaisemmassa listassa oli ystävien tapaaminen kerran viikossa, mutta nyt se ei tunnu realistiselta tavoitteelta – ja nykyään mä tapaan työkavereita päivittäin, joten en ole täysin vailla perheen ulkopuolisia ihmiskontakteja. Yhden ystävän tapaaminen kuukaudessa kuulostaa todella vähältä, mutta tänä syksynä ei ole tainnut toteutua sekään. Eli sovi tapaamiset ja laita ne kalenteriin – ja jos peruuntuu niin sovi heti uusi.

Tulipa tosi pitkä lista! Mutta ei tässä mun mielestä ole kuin muutama päivittäinen muutos, jotka tuntuu ihan mahdollisilta: hedelmien vieminen töihin, iltarutiinien muutos ja työmatkojen pyöräily. Ja sitten pari pidemmän aikavälin juttua, eli säästämisen aloittaminen, viikottainen raivauskohde ja ajan sopiminen ystävien tapaamiselle.

Miltä nää teistä kuulostaa? Laittaisitteko samoja vai eri juttuja omalle listalle? Ja tekisittekö ylipäätään tällaista listaa? Jutun otsikko on vähän kieli poskessa väännetty – mutta tulisiko näitä seuraamalla onnellisemmaksi? Täytynee keväämmällä kertoa miten käy.

* Aiheesen erittäin sopivasti keittiön kaappeja siivotessani – ei, en ollut ajatellut viettää joulua kaapissa, mutta joululomavieraiden iloksi ajattelin heittää tyhjät hunajapurkit ja pelkkiä murusia sisältävät näkkäripaketit pois ja pinota tyhjät pakasterasiat kuivauskaapin ylähyllylle.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kunnianhimosta, luomisen palosta, turvallisuudentunteesta ja stressistä

Kunnianhimosta

Yhtenä myöhäisenä syysiltana joskus 80-luvun lopussa mun isä kutsui mut keittiöön. Vanhemmat istui pöydän ääressä viinilasilliset edessään, mutta kyseessä ei ollut klassinen ”meillä on sulle nyt asiaa” -tilanne, vaan isäni halusi kehottaa mua miettimään, millainen asema kunnianhimolla on mun elämässä.

Eilen, myöhäisenä syysiltana noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin kun istuin etelähelsinkiläisen baaripöydän ääressä viinilasillinen edessäni ja katselin nelikymppisiä juhlimaan kokooontunutta joukkoa, kysymys kunnianhimosta nousi taas mieleen. Mä olen kyllä pohtinut sitä muutenkin viimeisen puolen vuoden aikana, kun olen miettinyt mihin suuntaan (työ)elämääni koetan viedä. Kun päivänsankarin kuulumiset on Hesarin mukaan ”yksi vuoden parhaita kotimaisia elokuvia”*, eikä muut jää siitä jälkeen, niin väkisinkin mietin miten mun ”mä olen aloittanut päiväkodissa työt lastenhoitajana” sopii joukkoon.

Mä en ollut ajatellut, että miettisin niin paljon sitä, miltä mun elämänvalinnat vaikuttaa muiden silmissä ennen kuin perustin Leluteekin ja rupesin tekemään lasten filosofiakahviloita. Mä olen käynyt Kallion lukion, ja niinpä ryhtyminen ihan tavalliseksi filosofianopettajaksi sijoitti mut oman mieleni sopukoissa vertaisryhmässäni siihen joukkoon joka on valinnut ”tylsää ja turvallisuushakuista”. Mun Facebook-feedi on täynnä kuulumisia ihmisiltä, jotka on valinneet tehdä omaa luovaa juttuaan – ja onnistuneet siinä. Koulumaailmasta oman keksinnön pariin siirtyminen tuntui siltä, että mäkin pääsin siihen joukkoon. Kysymys on kyllä myös siitä, että musta tuntuu, että työn pitää ilmentää mua, olla mun näköistäni. Lasten filosofiakahviloiden vetäminen oli ehdottomasti sellaista työtä.

Mutta nyt mä olen ottanut askelen takaisin ”tylsää ja turvallisuushakuista” -ryhmään. Ja mä mietin, onko se askel sellainen, johon voin oikeasti olla tyytyväinen, ja voinko jatkossakin kertoa valinnastani hyvillä mielin.**  Mun ajatuksissani kyse on myös statuksesta. Ei rahasta, sillä ei tässä ole mitään väliä (ehkä jopa käänteisesti, kyllä nälkätaiteilija on aina uskottavampi kuin luovuudellaan hyvin tienaava – ja epäpätevänä lastenhoitajana mä tienaan nyt lähes neljä kertaa sen, mitä viileänä itsensätyöllistäjänä), eikä kyse ole vain julkisuudestakaan, vaan siitä, että tekee jotain uutta, jännittävää ja lopputulokseltaan hienoa. Ja tällaista statusta lastenhoitajan työ ei tuo. Joten mä mietin olenko valitsemassa oikein, oman itseni kannalta.

Paitsi että pelissä on muitakin, koko meidän perhe. Mutta mä en haluaisi käyttää perhettä tekosyynä, että kyllähän mä muuten olisin jatkanut, mutta kun olemattomat tulot ja hankalat työajat ei perheen kanssa sovi yhteen. Ja kun nyt on miehen vuoro toteuttaa itseään (se aloitti maisteriopinnot tänä syksynä). Mä en tiedä, olisinko yksinkäänkään jaksanut pidempään.

Turvallisuuden tunteesta ja stressistä

Tilanne filosofiakahviloiden kanssa oli siis keväällä se, että niitä oli, ja niitä oli tosi kiva pitää, mutta mä pystyin nostamaan palkkaa vain noin 500€ kuussa koska toimintaa ja kävijöitä ei ollut tarpeeksi, enkä mä keksinyt miten saisin lisättyä tuloja päiväsaikaan tapahtuvalla toiminnalla, jotta en viettäisi kaikkia iltoja ja viikonloppuja töissä. Mutta on tosi vaikea sanoa, tuliko joku raja oikeasti vastaan, olisiko vain pitänyt jatkaa vielä yrittämistä. Luovutinko mä liian helpolla ja olin vain turvallisuushakuinen.

Talven aikana päiväkodeissa filosofiatyöpajoja pitäessäni, mä vain huomasin kerta toisensa jälkeen ajattelevani että voi kun olisin töissä täällä. Eniten se liittyi ilmapiiriin ja tunnelmaan, sellaiseen yhdistelmään iloa ja vilpittömyyttä – ja turvallisuutta. Se nyt on luonnollista; päiväkodin tärkein tehtävä on tarjota lapsille turvallinen kasvuympäristö, mutta se välittyy mulle myös työntekijänä. Vaikka mulla epäpätevänä on työsopimus vain kesäkuun alkuun saakka, niin se tuo moninkertaisesti enemmän pysyvyyttä ja jatkuvuutta elämään viiden viikon jaksoissa kulkeviin filosofiakahviloihin verrattuna.

Mä en tänä syksynä ole ollut stressaantunut. Töissä on välillä tilanteita, jolloin kädet ei riitä ja monta lasta huutaa kimeällä äänellä, mutta ei se ole stressaavaa, siitä mennään eteenpäin yksi asia kerrallaan. Yksi mun Facebook-feedin luovasti omaa juttuaan tekevistä kavereista (Elinan Ihana perhe -sivulta näkyy millaista juttua) jakoi linkin Taina Haahdin kolumniin, jossa todetaan, että stressi ei synny kiireestä vaan epävarmuudesta. Mun ympärilläni baaripöydässä eilen istuneilla ihmisillä on melkoinen stressinsietokyky, sillä luovan alan työt jos mitkä on epävarmoja. Kyse ei ole pelkästään taloudellisesta epävarmuudesta, vaan siitä, että työn joutuu jatkuvasti keksimään uudelleen, perustelemaan sen itselleen ja muille ja etsimään sille tilaajan ja maksajan – tai sitten tekemään leivän muilla tavoin ja sitten vielä jaksaa toteuttaa itseään.

Itsensä toteuttamisesta

Tasapainoilu itsensä toteuttamisen palon ja turvallisuushakuisuuden välillä on mun kohdalta kallistunut turvallisuuden puolelle. Mä kuitenkin toivon, että se ei ole kompromissi, jossa mä joudun luopumaan siitä itseni näköisestä työstä, vaan että sen lisäksi, että työskentely päiväkodissa on tärkeää ja merkityksellistä, se voisi olla tilaisuus toteuttaa mua itseäni. Tän vuoden aikana mun on tarkoitus kokeilla, onko niin, onko päiväkodissa tilaa ja aikaa oikeasti auttaa lapsia kasvamaan hyvään, ja onko mulla siihen osaamista ja jaksamista, voiko työ olla muutakin kuin käsienpesusta huolehtimista ja näkkärin puolittamista.

Mä aina kuvittelen ja suunnittelen eteenpäin, ja nyt mun kuvitelmassa mä hankin lastentarhanopettajan pätevyyden, opin ja kehityn, ja pystyn tekemään työtä hyvin ja niin että voin olla sen sisällöstä ylpeä. Kesäkuussa olin juuri saanut lastenhoitajan paikan ja osallistuin Filosofiaa lapsille -yhdistyksen seminaariin, ja heti heräsi ajatus omasta filosofiapäiväkodista – mua naurattaa itseni, koska tosiaan, aina mun pitää olla miettimässä valovuosien päähän tulevaisuuteen.

Mutta mä en oikein vieläkään tiedä, millainen asema kunnianhimolla on mun elämässä. Mikä mulle riittää ja mikä on tärkeää.

p.s. Elokuvan Varpun äiti Siru on muuten myös joutunut miettimään ja valitsemaan näitä. Vapaasti lainaten ”humanisti joka vielä hakee omaa paikkaansa työelämässä.”

Edit: p.s.2 Kysynpä vielä: millainen asema kunnianhimolla on teidän elämässä?

*joka on tietysti Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu – vielä ehtii käydä katsomassa. Hieno elokuva.

** Käyttäisin tässä ranskan verbiä ’assumer’, seistä tekojensa takana.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Mitä kuuluu? Uusi työ

dagens viktigaste möte

Menin töihin. Oikeisiin töihin, niin kuin sanonta kuuluu. Että jos nyt istun naputtelemassa blogia iltapäivällä punavuorelaisessa kahvilassa, johtuu se vain siitä, että tänään työpäivä alkoi klo 6.30. Mä olen nyt kaksi kuukautta ollut lastenhoitajana päiväkodissa.

Tässä vaiheessa tutut kysyy kaksi kysymystä: no-millaista-on-ollut ja mites-sun-kerhot-nyt-sitten. Otetaan tuo mites-sun-kerhot-nyt-sitten ensin. Leluteekki on edelleen olemassa, mutta mä olen laittamassa yrityksen pöytälaatikkoon (kunhan ensin selvitän, miten se käytännössä tehdään). Filosofiakahviloita pidän nyt syksyllä kahdessa paikassa iltakursseina, Keravalla loppui juuri ja Espoon työväenopistolla alkaa syysloman jälkeen.* Keväällä tulee kurssi ainakin Munkkiniemeen. Koska yksi syy palkkatöiden hakemiseen oli kuitenkin se, että saisin työaikoja järkevämmiksi, niin kovin paljon en täyden työviikon päälle haluaisi filosofiakerhoja vetää.

Vastaus toiseen kysymykseen sitten: on ollut tosi kivaa. Töihin on joka päivä kiva mennä (jopa klo 6.30) ja siellä on mukava olla. Mä tiedän, mitä mun pitää tehdä, mä osaan tehdä, mitä pitää ja mä näen, että se on tosi tärkeää. Mä rakennan junarataa, neuvon tossujen jalkaan laittamisessa, voitelen näkkäreitä, luen, muovailen, pyyhin pöytiä ja takapuolia ja leikin piilosta. Kuulostaa ihan paluulta kotiäidin päiviin, mutta tässä on isona erona se, että mä teen tätä kaikkea työkavereitten kanssa – ja vain 38,15 tuntia viikossa. Eikä lapset ole mun omia. Uhmaraivareihin on ihan helppo suhtautua kärsivällisesti ja myötätuntoisesti, kun ne on jonkun toisen lapsen uhmaraivarit.

Väsyttävää on kyllä silti ollut. Mä olen 3-vuotiaiden ryhmässä, ja syksyn alku on ollut totuttelua uuteen ryhmään ja yleensä päiväkotielämään  myös lapsille. Päiväkoti on ruotsinkielinen ja se on myös väsyttävää (mä puhun sujuvaa ruotsia, mutta en siis äidinkielenä). Ranskan-vuosien kokemuksen perusteella mä kuitenkin uskon, että jossain vaiheessa kielestä johtuva väsymys helpottaa.

Blogin kirjoittaminen on siis jäänyt, enkä osaa vielä sanoa, koska ja seuraako jatkoa. Jossain muodossa mä haluan jatkaa kirjoittamista, mutta nyt on ollut ihanaa, kun ei moneen päivään ole tarvinnut avata konetta ollenkaan. Ja vaikka päiväkotielämästä olisi paljonkin ajatuksia, niin lasten (ja vanhempien) anonymiteetin säilyttämisen vuoksi niistä kirjoittaminen voi olla hankalaa. Tämän jutun kuvakin on netistä varastettu – olen kaksi kuukautta ajatellut ottaa kuvituskuvan lego-laatikosta tai jostain, mutta meidänkin tarhan portilla on vastaava lappu (siinä tosin puhutaan vain päivän tärkeimmästä tapaamisesta), ja niinpä mullakaan ei ole koko päivänä kännykkä esillä. Mikä on myös mahtavaa.

*Lisäksi sunnuntaina 9.10. on avoin non-stop -työpaja Taidekoti Kirpilässä, jossa on luvassa uusia tehtäväpisteitä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.