Tiistain työkalupakki: zen-panda ja anteliaisuus

filosofiaa lapsille - pandan zentarinoita

Ajattelin lisätä tiistain työkalupakkiin myös kirjoja, joita lasten filosofiakahviloissa olen käyttänyt ja niihin liittyviä kysymyksiä ja tehtäviä.

Pandan zentarinoista (kirjoittanut Jon J. Muth) tykkään kovasti. Kehystarinassa kolme sisarusta käy vuorotellen naapuriin muuttaneen jättiläispandan luona kylässä, ja panda (nimeltään Tyyni vesi) kertoo heille jokaiselle käynnissä olevaan keskusteluun liittyvän tarinan. Yhdessä tarinassa teemana on anteliaisuus ja lahjojen antaminen, toisessa hyvä ja huono onni ja kolmannessa mielen tyyneys. Koululaisten kanssa olen käsitellyt kaikkia kolmea tarinaa, mutta pienempien kanssa ainakin toistaiseksi käsittelyssä on ollut vain tarinoista ensimmäinen, Ry-setä ja kuu.

Tarinassa Ry-sedän luokse tulee murtovaras, joka yllättää sedän hereillä. Setä ei koskaan päästä vieraita lähtemään ilman lahjaa, mutta koska hän on kovin köyhä, hänellä ei ole murtovarkaalle muuta annettavaa kuin rikkinäinen kaapu päältänsä. Varkaan lähdettyä setä istahtaa katsomaan kuuta ja harmittelee, ettei voinut lahjoittaa varkaalle kaunista kuutamoa.

Tarinasta herää ainakin seuraavia kysymyksiä keskusteltavaksi:

Miksi varas varastaa?

Miksi setä haluaa antaa varkaalle lahjan?

Mitä varas ajattelee lähtiessään sedän risa kaapu mukanaan?

Olisiko varas ilahtunut kuutamosta?

Voisiko kuutamon varastaa?

Mitä muuta Ry-setä olisi voinut antaa varkaalle?

Tarinan lukemisen ja siitä keskustelemisen jälkeen lapset saivat tehtäväksi tehdä kuvan, jossa Ry-setä antaa jonkin aineettoman lahjan. Pandat toteutettiin perunapainantana, ja niistä tuli tosi onnistuneita, hyvinkin pandan näköisiä. Aineettomia lahjoja voi olla vaikea piirtää, mutta lahjoiksi ehdotettiin esimerkiksi syntymäpäiväkutsuja, vitsiä ja yhteistä leikkiä puistossa. Ei hassumpia ideoita.

Kaikki edelliset lasten filosofiatehtävät löytyvät siis tiistain työkalupakki -tunnisteella.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

filosofiaa lapsille: pandan zentarinoita

Pikkurillin käsikirja – välitön kuvakirjahitti

pikkurillin käsikirja

Kirja saatu kustantajalta

Tätä luetaan meillä nyt kolmatta kertaa läpi. Tänä keväänä ilmestynyt Pikkurillin käsikirja on hittiainesta. 5-vuotiaat kaksoset on varsinaista kohderyhmää, mutta myös 9-vuotias esikoinen on useammin kuin kerran halunnut tulla kuuntelemaan lukemista.

Kirjan nimi on ehkä sen heikoin kohta, se ei oikein kerro mistä on kysymys. Kirja on siis tietokirja lapsista lapsille, siinä kerrotaan kaikki siitä, miten siittiö ja munasolu kohtaavat (no ei onneksi ihan kaikkea, vaan juuri sen verran, että mä olen hyvin kehdannut lukea kirjaa ratikassakin), miten vauva syntyy ja kasvaa ja miten erilaisia lapsia ja perheitä maailmassa on nyt ja on ollut aiemmin. Vuokko Hurmeen teksti puhuttelee lapsilukijaa (tai siis kuuntelijaa) usein suoraan, ja se tosiaan uppoaa lapsiin suoraan. Kirjan on kuvittanut Sanna Pelliccioni, jonka pelkistetystä kuvitustyylistä mä tykkään. Tässä kirjassa on kaunista myös sivujen taustavärit.

lastenkirjat - pikkurillin käsikirja

Mua itseäni vähän nolottaa, että en ole tullut aiemmin ajatelleeksi, miten paljon lapsia kiinnostaa tietää itsestään (ja muista lapsista). Kun kysyin, mikä kirjassa on parasta, mulle lueteltiin käytännössä koko kirja sivu sivulta. Selvästi suosikkilukuja on kuitenkin syntymää ja vauvan kehitystä käsittelevät luvut. Meillä on luettu erityisellä mielenkiinnolla myös taaperoista, koska lasten serkku on juuri parhaassa taaperoiässä, ja keskosista esikoisen keskosuuden takia.

Mutta mikä se Pikkurilli on? No, se on ihan oikea pikkurilli, joka seikkailee sivujen reunoissa ja kommentoi juttuja. Musta se tuntui vähän pöhköltä, mutta nuoremman tytön mielestä pikkurilli oli yksi kirjan parhaista puolista, eli ilmeisesti mä en vaan ymmärrä.

ps. Itkuvaroitus. Yhtään väsyneenä tai herkässä mielentilassa kirjan lukeminen keskeytyy vähän väliä kun mä nielen kyyneleitä. Lapset on vaan niin ihania, meidän ja muiden. Varsinkin kirjoissa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Lastenkirjat ja poliittisesti korrekti

viidakkokirja ja muut lastenkirjaklassikot

Mä luen meidän 5-vuotiaille tällä hetkellä Rudyard Kiplingin Intian viidakoista*. Se on yksi mun lapsuuden vahvoista kirjamuistoista, meidän hyllyssä oleva painos on mun isoäitini vanha, ja koska se oli isoäidin lempikirjoja, mä olen kuullut sen moneen kertaan ääneen luettuna, niin vesirokossa kuin kesälomamatkoillakin. Me ollaan nyt luettu kirjasta vain Mowglista kertovat tarinat (loput luetaan ehkä myöhemmin, sillä esimerkiksi Rikki-Tikki-Tavi oli yksi mun suosikkeja lapsena).

Mowglin tarina on upea, kiehtova, jännittävä, valtavan eksoottinen ja silti niin tunnistettava. Helmi Krohnin suomennos on vuodelta 1898 ja kieli vanhahtavaa, mutta silti ihanaa ääneen luettavaa, sointuvaa ja kaunista. Mutta aika hurjaa tavaraa Mowglissa on. Tappamista ja kaikenlaista raatelua on melkein joka luvussa, kunnia ja kosto on jatkuvasti läsnä ja muita heimoja kuin susia solvataan armotta.

Kun Mowgli ja sudet käy taisteluun viidakkoon tulleita Dekkanin punaisia koiria, dholeja, vastaan, on ilmassa upeaa isänmaallista hurmosta – ja käsinkosketeltavaa rasismia. Dholit on likaisia koiria, joilla on karvoja varpaidensa välissä, ne lisääntyy kuin kanit ja tulee etelästä ryöstämään ja raatelemaan kunniallista viidakon väkeä. Tämä rupesi kuulostamaan vähän liian tutulta ja mä sensuroin osan nimittelystä. Sitten on tietysti ihmiset; intialaiset on julmia ja vähän yksinkertaisia alkuasukkaita, jotka palvoo epäjumalankuviaan ja tarvitsee englantilaisten apua asioidensa selvittämiseen. Tämän mä selitin suoraan lapsille, että kirja on kirjoitettu aika kauan aikaa sitten, ja silloin englantilaiset hallitsi Intiaa ja tosiaan uskoi, että intialaiset on tyhmempiä.

Mä toivon, että lapset osaa nauttia kirjallisista ansioista ja vanhempana sitten nähdä tekstin myös kontekstissaan. Monesti nykypäivän lastenkirjat on tosi siloisia ja korrekteja. Toki niissä tapahtuu, ja koetaan suuria tunteita, mutta päähenkilö ei upota puukkoaan kenenkään lapaluiden väliin tai nylje vihollistaan eikä ketään uhata polttaa elävältä. Hyvä niin, se tuntuisi lähinnä todella mauttomalta ja groteskilta, mutta Intian viidakoissa se on ihan paikallaan. Ehkä ne on tarpeeksi kaukana tiikereineen.

Luetteko te klassikkoja lapsille?

*Paremmin varmaan tunnettu Viidakkokirjana, mutta meillä on vanha painos.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.