Totuus takapenkiltä

totuus tulee takapenkiltä

”Koska sä oikein aiot tulla vanhaksi?” kysyi kirkas ääni takapenkiltä.

En ehtinyt vastata, kun toinen, kaikkitietävä ääni totesi: ”No et ikinä, sä näytät tosi nuorelta.”

Keskustelu käytiin eilen, sen oli siis selvästi innoittanut mun syntymäpäivä. Ensimmäinen ääni jatkoi kohteliaisuudesta piittamatta: ”Oletko sä sitten vanha, kun me ollaan aikuisia?” Koetin miettiä, onko ihmiset vanhoja 52-vuotiaana, mutta ääni ehti jatkaa: ”Tai varmaan joskus 50-luvulla.” Meinasin ruveta selittämään, että mähän en 50-luvulla ollut syntynytkään, kunnes tajusin, että kyllä, hyvänen aika, 50-luvulla mä kyllä kaiken todennäköisyyden mukaan tulen olemaan aika vanha mutta tukevasti hengissä.

Vastasin myöntävästi. Aion tulla vanhaksi 50-luvulla. Kuulostaa tyylikkäältä – ja futuristiselta samaan aikaan.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

”Miksi just sun pitää auttaa?”

Tyytymätön mielenosoittaja heinäkuisessa Meillä on unelma -mielenosoituksessa.

Tyytymätön mielenosoittaja heinäkuisessa Meillä on unelma -mielenosoituksessa.

Elokuun lopussa se alkoi. Facebook-feedissä oli kuva Välimereen hukkuneesta pikkupojasta ja musta tuntui, ettei mulla ole mitään sanottavaa. Mitä siihen oikein voi sanoa? Ja mitä asialle voi tehdä? En mä pysty lopettamaan sotaa Syyriassa, enkä oikeastaan muuttamaan EU:n pakolaispolitiikkaakaan.

Blogin pitäminen rupesi tuntumaan aika turhalta. Jos mulla ei ole mitään sanottavaa oikeasti tärkeistä asioista, niin miksi mä kirjoittaisin myöskään Helsingin kirjastoista, lasten reissuvihoista tai jostain itsetutkiskeluistani?

Pari viikkoa sen jälkeen pakolaiset oli päässeet Välimeren rannoilta Pasilan poliisitalolle saakka. Siinä vaiheessa mäkin havahduin siihen, että vaikka en voi estää ihmisiä hukkumasta Välimereen, niin näitä ihmisiä ainakin voisin auttaa. Keitin teevettä ja kannoin termarissa jonottajille jaettavaksi. Lisänä rikka rokassa. Toiset vapaaehtoiset teki ympäripyöreitä päiviä auttaessaan tulijoita.

Sitten jono siirtyi Pasilasta Tornioon. Lopetin vedenkeittämisen.

Vietin tunnin Pelastakaa lapset -järjestön pakettiauton perässä tunkemalla koon 36 hiletoppeja ja legginssejä yhteen säkkiin ja parittomia villasukkia ja likaisia tyynyjä toiseen. Kummankaan säkin sisältö ei mennyt jakoon turvapaikanhakijoille, vaikka lahjoittajat olivat ilmeisesti niin ajatelleet. Vein omista kaapeista lastenvaatteet kirpparille. Vastaanottokeskuksissa oli jo liikaa.

Jari Tervo vaati, että rasismia vastustetaan kovaäänisesti. Mä en jotenkin jaksa, musta koko aihe on niin järjetön. Ei yksittäisiä ihmisiä tai edes ihmisryhmiä voi vihata sen takia, että ne yrittää saada itselleen ja lapsilleen jollain tavalla elettävissä olevan elämän. Eikä oikein mitenkään voi kestävästi perustella, että älkää just tänne tulko.

Kysymyksiä mulla on edelleen. Mitä Syyrian, Irakin, Afganistanin tai Somalian tilanteelle aiotaan tehdä? Miksi ihmeessä YK:n ruoka-avusta on vähennetty rahoitusta? Millainen maailma tää oikein on ja miltä täällä näyttää parin vuoden kuluttua?

Meidän lapsillakin oli paljon kysymyksiä, kun mä sanoin, että nyt lähdetään viemään vettä. ”Miksi ne ihmiset on täällä?” ”Onko ne rumia?” ”Eikö niillä ole mitään ruokaa?” ”Mitä kieltä ne puhuu?” Kun vettä oli kannettu pari kierrosta, uteliaisuus oli tyydytetty: ”Ne näyttää kyllä ihan tavallisilta. Sellaisilta isiltä.”

Yksi kysymys oli vielä jäljellä: ”Miksi just sun pitää auttaa?”

p.s. Saa ehdottaa hyviä auttamistapoja.

”Kirjoitatko sä sun blogia?”

saaressa lasten kanssa

Eikö vielä voi ihan hyvin postata puolukkakuvia? Syksyn lehtiä en ole ehtinyt vielä kuvaamaan

Näpyttelin sähköpostia (lasten filosofiakahviloiden kevään aikatauluja säädetään nyt) ja lapsi tuli roikkumaan koneen viereen. ”Kirjoitatko sä sun blogia?” se kysyi iloisesti.

”No en, mä en olekaan kirjoittanut sitä pitkään aikaan”, mä vastasin. ”Kirjoita nyt!” lapsi yllytti.

”Mä en oikein tiedä, mistä mä kirjoittaisin”, mä sanoin.

”Kirjoita vaikka sun kirjasta. Tai vaikka meidän talosta. Että meidän hella on rikki.” Lapsi mietti hetken. ”Kirjoita sun elämästä.”

Eli kirjoitetaan nyt. ’Mun kirja’ tarkoittaa ihan vain kirjaa, jota luen tällä hetkellä. Anne Tylerin ’A Spool of Blue Thread’. Mukavaa luettavaa niin kuin kaikki Tylerit, amerikkalaisen perheen arkea ja kahden sukupolven suhteita. Esikoinen juuri mietti elokuvia, ja ihmetteli, miksi niissä aina pitää olla jotain ihmeellistä tai pelottavaa, että hän tekisi sellaisen elokuvan, jossa olisi ihan vain tavallista elämää. Tylerin kirjat on juuri sellaisia, niissä on ihan vain tavallista elämää, ja siitä paljastuu pikku hiljaa se tavallisen elämän erikoisuus.

Meidän talo sitten. Se on tämän kirjoittamaan yllyttäneen lapsen mielestä liian valkoinen ja pitäisi muuttaa Espooseen – tai vähintään maalata seinät punaisiksi. Se on sitä mieltä, että Helsingissä talot on liian rumia. En ole raskinut viedä sitä Espooseen katsomaan totuutta.

Tänään kyllä juuri mietin itse, miten tästä tulevasta talvesta taas selvitään. Tässä vaiheessa vuotta edessä on kuusi kuukautta kylmää ja vähintään neljä kuukautta pimeää. Ja talotkin on rumia. Tai siis lapsen mielestä, mun mielestä Helsingissä on paljon kaunista.

Ja hella on tosiaan rikki, siitä kärähti joku elektroniikka (eipä multa olekaan koskaan kaasuhella hajonnut) ja nyt uutta on odoteltu kaksi viikkoa. Tänään mennään mun veljen luokse syömään, tulee vaihtelua uunissa lämmitettyihin karjalanpiirakoihin.

Ja se mun elämä. Siitähän tässä blogissa tosiaan on ollut kyse. Eihän se mihinkään ole hävinnyt. Eikä ole blogikaan. Oletteko te lukijat vielä siellä?