Lapsuuden lahjatraumat – voiko pahemmin mennä vikaan?

kirje joulupukille

Kirjoitettiin ranskaksi – mun ehdotuksesta lisättiin ”s’il te plaît” aika suorasanaisen ehdotuksen loppuun.

Nyt seuraa paljastus. Joulukuisena perjantai-iltana vuonna 1987 Leppävaaran Maxin parkkihallissa mä kurkkasin salaa vieressäni takapenkillä olevaan ostoskassiin. Siellä oli Daisyn hevonen.

Mä en ole varmaan eläissäni nieleskellyt yhtä paljon pettymystä kuin sen kotimatkan aikana. Jouluaattona mä jo onnistuin mielestäni uskottavasti esittämään, että ei haitannut yhtään, vaikka se ei ollutkaan Cindyn hevonen. Rakensin sille tallin ja ostin viikkorahoistani loimen ja satulahuovan. Sen sukupuu löytyisi varmaan vielä kellarissa olevasta arkistolaatikosta. Mutta aina se oli vähän vääränlainen.

Yksi meidän lapsista ei pystynyt nukkumaan tuossa yhtenä iltana, koska sen oli välttämättä saatava kirjoittaa joulupukille. Mä olen kyllä väittänyt, että myös tontut kuuntelee niin tarkalla korvalla, että yleensä ne kyllä vie toiveet perille ilman kirjeitäkin, mutta nämä oli sen verran tärkeitä, että ne kirjoitettiin paperille ja laitettiin terassille tonttujen noudettavaksi (onneksi ehdin napata kirjeen pois, ennen kuin se lensi tuulen mukana pihan pensaisiin.) Ja kyllä, meidän 5-vuotiaat siis uskoo edelleen joulupukkiin, joten varokaa puheitanne niiden seurassa (lasten huijaamisesta mä olen kirjoittanutkin jo aikaisemmin, hyviä kommentteja tuli myös joulupukista).

Kirje oli lyhyt, mutta yksityiskohtainen. Mä kyllä painotin sitä, että joulupukkikaan ei voi kaikille lapsille tuoda ihan kaikkia leluja, mitä ne toivoo, koska lapsia on maailmassa niin paljon ja muuten olisi tavaraakin kohta maailmassa ihan kamalan paljon. Eli tämä on nyt toivomuslista, ja sitten pukki varmaan vähän miettii.

Ranskassa joulupukille kirjoittamisesta käytetään sanaa ”commande” eli tilaus – ihan niin kuin ravintolassa tilataan. Ja jos lapsi ei vielä osaa kirjoittaa, niin tilauksen voi tehdä kollaasitekniikalla lelukuvastosta – leikataan siis ne kuvat, mitä haluaisi ja liimataan kirjeeseen. Arvaatte ehkä jo, että mä paheksun syvästi.

Mutta mutta. Jos mä olisin liimannut Cindyn hevosen kuvan joulupukille menevään kirjeeseen, niin joulun 1987 suurelta tragedialta olisi ehkä vältytty (Tosin mulle oli kerrottu, ettei pukkia oikeasti ole olemassa jo ennen kuin osasin kunnolla puhua – mikä ei kyllä oikeastaan auttanut hälventämään hämmennystä hahmon ilmaantuessa jouluiltana ovelle.) Että jospa muistelen sitä, ja käyn hakemassa Prismasta sen siellä nähdyn Lego Chima -kirjan.

Mä huomaan lähes päivittäin kommentoivani ihmisten Facebook-feedeissä juttuja, joista oikeastaan haluaisin kirjoittaa pidemminkin, tämä oli taas yksi sellainen, joka nyt päätyi blogiinkin asti. Samassa ketjussa linkattiin sitten myös Project Maman pohdintaan lahjatoiveiden toteuttamisesta – tunnistin itseni. Ja ehkä lapset siis tänä vuonna saa multa muutakin kuin kehittävän kirjan ja käytetyn mekon huutonetistä (vaikka mulla edelleen on ongelmia rumien lelujen kanssa).

Mikä sun lapsuuden lahjatrauma oli? Tai pahempaa – oletko onnistunut tuottamaan omalle lapsellesi lahjapettymyksen? (Mä ainakin luulen, että en, tai sitten ne on melkoisia pokerinaamoja.)

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Sanaton – monikulttuurisesta Suomesta

Meillä on unelma -mielenosoituksessa

Hienokaan mielenosoitus ei näytä paljon miltään metrin korkeudelta katsottuna.

Mulla on sellainen olo, että pitäisi kirjoittaa jotain tähän monikulttuurisuuskeskusteluun liittyen. Mutta ei mulla ole paljon sanottavaa. Koko aihe tuntuu lähinnä absurdilta.

Totta kai ihmisten kohtaamisiin ja yhteiselämään liittyy ongelmia. Ei niissä useinkaan isoin tekijä ole ihonväri, uskonto, kieli tai ”kulttuuri”, ne on vain helpompi tunnistaa. Ihmiselämä ylipäätään on yhtä isoa ongelmanratkaisua. Mutta ihmisten kohtaaminen ja yhteiselämä on myös se, mikä pohjimmiltaan antaa ihmiselämälle merkityksen.

Tän aamun Hesarissa Ruskeat tytöt -blogin kirjoittaja Koko Hubara on käärmeissään siitä, miten edelleen ihmiset olettaa ”ei-suomalaisen” näköisen automaattisesti olevan jotain muuta kuin suomalainen. Teksti on hyvä ja mä ymmärrän, että se on raivostuttavaa tulla kohdelluksi ulkomaalaisena omassa maassaan. Mutta mä tiedän, että mä itse mietin jokaisen ”ei-suomalaisen” näköisen ihmisen kohdalla, mistä se tai sen vanhemmat on mahtaneet tänne tulla. (Mä kyllä mietin myös jokaisen ei-helsinkiläisittäin puhuvan kohdalla, mistä se on mahtanut tänne tulla.)

Kai se liittyy nimenomaan siihen, että ne ulkoiset asiat jossain määrin selittää ihmistä, ja niitä on niin paljon helpompi tarkastella ja ymmärtää kuin sisäisiä. Ja siitä on kuitenkin vasta 30 vuotta, kun mun helsinkiläisellä 500 oppilaan ala-asteella oli  2 maahanmuuttajaa, Vietnamin venepakolaisia, jotka tuli 80-luvun lopussa. Sitä ennen oli niitä, joiden isä oli jostain muualta, eli kyllähän mekin opittiin, että voi olla ”ei-suomalaisen” näköinen vaikka olisi ihan suomalainen. Mutta nykyään sillä ala-asteella puhutaan 27 eri äidinkieltä.

Mun lapsiani ei kukaan kohtele minään muuna kuin suomalaisina, koska ne näyttää Eloveena-purkin kyljestä reväistyiltä – mutta ei niitä Ranskassakaan kohdella muuna kun ranskalaisina, siitä huolimatta että ne näyttää Eloveena-purkin kyljestä reväistyiltä. Musta Kokon lausuma tavoite siitä, että lähtökohtaisesti oletettaisiin, että Suomessa olevat ihmiset on suomalaisia, on tosi hyvä. Ja mä uskon, että me kyllä opitaan. Se vaatii ehkä vähän aikaa ja viitsimistä, ja sitä että joku jaksaa pitää asiasta meteliä, mutta kyllä mä uskon, että me opitaan.

Toinen hyvä pointti jutussa oli se, että lapsille pitäisi selittää, mistä rasismi ja syrjintä johtuu. Me oltiin tiistaisessa Meillä on unelma -mielenosoituksessa, ja oli aika vaikeaa selittää lapsille, mistä siinä oli kysymys. Ne kohtaa rasismia täällä Suomessa vain sivustakatsojina, mutta silti siitä olisi varmasti hyvä puhua.

Sana on vapaa, mua kiinnostaisi tietää mitä ajatuksia teissä on tämä viime päivien keskustelu herättänyt?

p.s. Tekstin otsikko liittyy tietysti myös siihen, että blogissa on ollut hiljaista kesän ajan. Sanottavaa on kertynyt luonnoksiin, eli ehkä alan purkaa niitä sieltä.

Ja hei, lauantaina Leluteekki on mukana Skidit-festareilla! Luvassa filosofisia leikkejä ja satuhetkiä.

Lapsen kasvatus: tarrataulu

lapsen palkitseminen tarroillaSarjassamme lapsiperhe-elämän pelastavat muovinpalat: tarrat. (Joku aika sitten kirjoittelin niistä toisista muovinpaloista, Legoista.) Meillä on ollut tarratauluja käytössä erilaisissa yhteyksissä, ja ne on kyllä oikeastaan aina toimineet. Ajatushan tuntuu aika sekopäiseltä, miten nyt sellainen pieni tarra voisi olla lapselle niin himoittava palkinto, että se muuttaa käyttäytymistään sen vuoksi? Tai sitten pitää joka viikko saattaa itsensä ajalliseen ja / tai rahalliseen konkurssiin, kun on luvannut jonkun ison palkinnon siitä, jos viikon ajalta saadaan tarrat kerättyä. Ja sittenhän niitä tarroja joutuu jakelemaan hamaan ikuisuuteen, eikä lapsi ikinä opi sisäistä motivaatiota tekemisiinsä, eikö?

Tällä kertaa tilanne oli se, että aamut oli yhtä tahmaista kivireen vetämistä. Hitusen toki lohdutti se, että kun valitin tästä Leluteekin Facebookin puolella, niin heti ilmeni, etten suinkaan ollut ainoa. Mutta meillä kuitenkin kaikki lapset osaa pukea aivan hyvin itsensä ja hoitaa muut aamutoimensa, niistä yhdellä vain urakka kusi joka ikinen aamu, ja koska mä olen ajoittanut aamun niin, että teen omat pesuni ja pukemiseni sillä aikaa kun lapset hoitaa omansa niin tuloksena oli huutoa, nalkutusta ja / tai myöhästyminen, joka ikinen aamu.

Sitten ajattelin, että no, tämähän on klassinen tarrataulutilanne. Ostin tarroja, ja selitin lapselle homman jujun. Lupailin jotain viikkopalkintoakin. Piirsin kalenterin ja käytiin yhdessä yksityiskohtaisesti läpi, mitä pitää tehdä, jotta tarran saa. Lapsi oli innoissaan. Siihen saakka, kun piti pukea paita päälle itse. ”Emilia, auta! Auuutaaaa!” Jahas. Seuraavana aamuna vähän sama juttu, vaikka uhkailin, että tarraa ei saa, jos ei pue ihan itse.

Mutta sitten. Toinenkin kaksosista halusi tarrataulun. Sehän on pukenut itsensä alle kaksivuotiaasta, eli mitään varsinaista motivaattoria ei tarvittu, mutta onhan se epäreilua jos toinen saa tarrat ja toinen ei. Ilmoitin, että selvä, tarran saa, jos pukee itse ja laittaa edellisen päivän vaatteet ja pyjaman paikoilleen. Ja kas. Seuraavana aamuna meillä oli kaksi itsensä reippaasti pukenutta lasta, eikä yhtään vaatetta lojumassa lastenhuoneen lattialla. Sen jälkeen tarra  napsahti joka aamu, yli neljän viikon ajan, eikä mitään viikkopalkintojakaan tarvittu.

Olisihan se tietysti vähän noloa pimpotella opiskelijasolun ovikelloa joka aamu tarraa tuomaan, joten jossain vaiheessa mä sitten rupesin melua pitämättä feidaamaan tarrojen kanssa. Mutta en pitänyt asialla mitään erityistä kiirettä, ja tarroihin palattiin vielä aina välillä, sillä jos mä jotain olen lasten kanssa oppinut, niin sen, että vaikka nyt tuntuu, että tätä kestää ikuisesti ja mitä me sitten tehdään, niin ehei, ei kestä, kaikki vaiheet loppuu aikanaan. Niinpä nykyisin meidän aamuisten myöhästymisten syynä on yleensä se, että mä olen lukenut lehteä vähän liian pitkään. Auttaisikohan tarrataulu?

Oletteko te käyttäneet tarratauluja palkintona? Mä tiedän, että puhdasoppiset kiintymysvanhemmat ei niitä suosi, koska – öööö, onko se niin, että sitten lapsi tuntee olevansa hyväksytty vain silloin, kun se toimii aikuisen toivomalla tavalla? No, jos on jotain korvaavia tomivaksi testattuja menetelmiä, niin mä kuulen mielelläni niistäkin, mä luulen, että käyttöä tulee vielä löytymään.