Joulumielisabotööri viettää Lucian-päivää

joulukoriste

Oletteko selanneet tänään bloglovinia? Jokaisesta postauksesta, jossa ei toistu sana ’joulumieli’ saa pisteen (’joulutunnelma’ ja ’joulun odotusta’ -postauksista ei jaeta pisteitä). Voittaja on se, joka pääsee kymmeneen ennen loppiaista. Veikkaan että palkintoa (piparkakkutaloa) ei tarvitse jakaa.

Viime vuonna mullakin oli blogissa joulukalenteri, ja sitä varten mä mietin postausta myös siitä, miksi joulua oikein vietetään. Sitten ajattelin, että ei se oikein sovi joulumieli-aiheeksi. Tunsin itseni sabotööriksi. Itselleni mun täytyy joka vuosi kuitenkin miettiä se joulun tarkoitus uudelleen. Sillä eihän tässä valosarjojen ripustelussa, kynttilöiden sytyttelyssä, mausteisten keksien ja mehun laittelussa ja tavaroiden käärimisessä paperiin mitään varsinaista järkeä ole. (Ja ehkä siksi mulla ei tänä vuonna olekaan kalenteria blogissa.)

Mutta ei kai ihmisen toiminnassa muutenkaan niin paljon järkeä ole. Mua häiritsi yläasteella ihan kamalasti, kun matikantunnilla selitettiin, että mikä tahansa luku potenssiin nolla on yksi. ”Se on vain sellainen sopimus”, matikanopettaja yritti selittää. Ja sehän on toki järkevää, niin saadaan homma toimimaan. Joulu taitaa kuulua samaan kategoriaan.

Me ollaan siis tänä viikonloppuna pidetty sopimuksesta kiinni. Eilen oltiin esikoisen joulukonsertissa. Sinne piti kiitää viime hetkessä taksilla, koska joku oli taas jättänyt auton oven auki, ja akku oli tyhjentynyt yön aikana (enkä sano mitään siitä, kuka on se aikuinen ratin takana, jonka kai pitäisi ennen avaimen napsautusta vilkaista, onko ne ovet kiinni). Siitä huolimatta lasten joululaulut oli taas kyyneliin saakka liikuttavia.

Iltapäivällä askarreltiin joulukortteja (niistä tulee oma postauksensa myöhemmin). Kuvataideakatemian joulumyyjäisiinkin oli tarkoitus lähteä, mutta siinä vaiheessa rupesi vähän hyydyttämään (ei vähiten siksi, että mies oli viettänyt pikkujouluja edellisenä iltana).

Tänään me käytiin aamulla heittämässä mies lentokentälle, josta se suuntasi viikon työmatkalle Pariisiin. Me nähdään se siis vasta lomalla Ranskassa, ja tästä ”minähän pärjään viikon lasten kanssa itsekseni” -fiiliksestä huumaantuneena mä ehdotin takapenkille, että jos lähdettäisiinkin retkelle, ja ajaa hurautettiin sitten saman tien Porvooseen. Ja onko mitään jouluisampaa kuin Porvoo Lucian-päivänä? No eipä juuri, sumuisesta säästä huolimatta.

Nyt lapset leikkii yhtäkkiä sataneessa lumessa, ja viikolla sitten vielä vähän joulusiivotaan, hankitaan joitain elintärkeitä joululahjoja, koetetaan pakata esikoisen leipoma piparikeinuhevonen matkalaukkuun, itketään läpi kahdet joulujuhlat ja sitten ollaankin valmiina joulunviettoon – tuttuun tapaan anoppilassa Ranskassa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Melkein ne jaksoi kuunnella konserttia. Kahden vuoden kuluttua niiden pitäisi jo jaksaa sekä kuunnella että laulaa itse.

Melkein ne jaksoi kuunnella konserttia. Kahden vuoden kuluttua niiden pitäisi jo jaksaa sekä kuunnella että laulaa itse.

 

joulukorttiaskartelu

porvoo

Koetin ottaa tuomiokirkosta kuvaa. Nämä ilmaantui siihen.

 

piparitalo

Ei ole omatekemä, on Cafe Fannyn Porvoon torin laidalla.

Lapsuuden lahjatraumat – voiko pahemmin mennä vikaan?

kirje joulupukille

Kirjoitettiin ranskaksi – mun ehdotuksesta lisättiin ”s’il te plaît” aika suorasanaisen ehdotuksen loppuun.

Nyt seuraa paljastus. Joulukuisena perjantai-iltana vuonna 1987 Leppävaaran Maxin parkkihallissa mä kurkkasin salaa vieressäni takapenkillä olevaan ostoskassiin. Siellä oli Daisyn hevonen.

Mä en ole varmaan eläissäni nieleskellyt yhtä paljon pettymystä kuin sen kotimatkan aikana. Jouluaattona mä jo onnistuin mielestäni uskottavasti esittämään, että ei haitannut yhtään, vaikka se ei ollutkaan Cindyn hevonen. Rakensin sille tallin ja ostin viikkorahoistani loimen ja satulahuovan. Sen sukupuu löytyisi varmaan vielä kellarissa olevasta arkistolaatikosta. Mutta aina se oli vähän vääränlainen.

Yksi meidän lapsista ei pystynyt nukkumaan tuossa yhtenä iltana, koska sen oli välttämättä saatava kirjoittaa joulupukille. Mä olen kyllä väittänyt, että myös tontut kuuntelee niin tarkalla korvalla, että yleensä ne kyllä vie toiveet perille ilman kirjeitäkin, mutta nämä oli sen verran tärkeitä, että ne kirjoitettiin paperille ja laitettiin terassille tonttujen noudettavaksi (onneksi ehdin napata kirjeen pois, ennen kuin se lensi tuulen mukana pihan pensaisiin.) Ja kyllä, meidän 5-vuotiaat siis uskoo edelleen joulupukkiin, joten varokaa puheitanne niiden seurassa (lasten huijaamisesta mä olen kirjoittanutkin jo aikaisemmin, hyviä kommentteja tuli myös joulupukista).

Kirje oli lyhyt, mutta yksityiskohtainen. Mä kyllä painotin sitä, että joulupukkikaan ei voi kaikille lapsille tuoda ihan kaikkia leluja, mitä ne toivoo, koska lapsia on maailmassa niin paljon ja muuten olisi tavaraakin kohta maailmassa ihan kamalan paljon. Eli tämä on nyt toivomuslista, ja sitten pukki varmaan vähän miettii.

Ranskassa joulupukille kirjoittamisesta käytetään sanaa ”commande” eli tilaus – ihan niin kuin ravintolassa tilataan. Ja jos lapsi ei vielä osaa kirjoittaa, niin tilauksen voi tehdä kollaasitekniikalla lelukuvastosta – leikataan siis ne kuvat, mitä haluaisi ja liimataan kirjeeseen. Arvaatte ehkä jo, että mä paheksun syvästi.

Mutta mutta. Jos mä olisin liimannut Cindyn hevosen kuvan joulupukille menevään kirjeeseen, niin joulun 1987 suurelta tragedialta olisi ehkä vältytty (Tosin mulle oli kerrottu, ettei pukkia oikeasti ole olemassa jo ennen kuin osasin kunnolla puhua – mikä ei kyllä oikeastaan auttanut hälventämään hämmennystä hahmon ilmaantuessa jouluiltana ovelle.) Että jospa muistelen sitä, ja käyn hakemassa Prismasta sen siellä nähdyn Lego Chima -kirjan.

Mä huomaan lähes päivittäin kommentoivani ihmisten Facebook-feedeissä juttuja, joista oikeastaan haluaisin kirjoittaa pidemminkin, tämä oli taas yksi sellainen, joka nyt päätyi blogiinkin asti. Samassa ketjussa linkattiin sitten myös Project Maman pohdintaan lahjatoiveiden toteuttamisesta – tunnistin itseni. Ja ehkä lapset siis tänä vuonna saa multa muutakin kuin kehittävän kirjan ja käytetyn mekon huutonetistä (vaikka mulla edelleen on ongelmia rumien lelujen kanssa).

Mikä sun lapsuuden lahjatrauma oli? Tai pahempaa – oletko onnistunut tuottamaan omalle lapsellesi lahjapettymyksen? (Mä ainakin luulen, että en, tai sitten ne on melkoisia pokerinaamoja.)

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Letille – letti jos toinenkin

Letille lettikirja ja lettikampaus kollaasi

Jos seuraat Leluteekkiä Instagramissa, olet ehkä jo huomannut, että meillä on viime viikkoina värkätty letti jos toinenkin – enemmän kuin ikinä. Jenni Petäsen ja Laura Mendelinin uusi Letille-kirja on ollut meillä päivittäistä luettavaa viimeiset kaksi viikkoa.

Tähän liittyy taas yksi niitä fantasioita, jotka ei sitten toteudukaan. Mä ainakin aina kuvittelin, että jos joskus saan tytön, niin ihan innoissani letitän sen tukkaa ja teen kaikkia kivoja lettikampauksia. Tää varmasti liittyi siihen, että mulla itselläni oli lapsena sellainen ohut niittyvillatukka, joka leikattiin kulho päähän -tekniikalla kouluikään saakka. Kaikilla kavereilla taas oli paksut letit, joista niiden äidit teki Margareta-kampauksia tai rinkeleitä – tai ranskalainen letti, joka tuli eksoottisena kampausuutuutena Itä-Pasilaan joskus vuoden 1984 tienoilla.

No, mullahan on kaksikin tytärtä, ja vaikka toinen on päättänytkin olla lyhyttukkainen, niin enpä mä ole niihin pidempiinkään hiuksiin mitään väkertänyt. Onneksi niillä on tosi liukkaat hiukset, koska mä en suoraan sanottuna edes joka päivä ole harjannut niitä (nykyäänhän ne osaa toki jo itse).

Mutta nyt. Esikoisen koulukaverin äiti nimittäin on lettivelho Jenni’s Hairdays -blogin takana, ja blogin lisäksi ohjeita löytyy siis nyt myös uudesta WSOY:n kustantamasta kirjasta Letille, joka me saatiin testiin. Jennillä on Youtubessa varsin havainnoillisia videoita letitysohjeista (ja Instagram täynnä ihania lettikuvia), mutta kirja osoittautui meillä hyvin toimivaksi.

Ensinnäkin kirjaa on tietysti ihana selailla, Laura Mendelinin ottamat kuvat on nimittäin ihan jotain muuta kuin tämän postauksen kuvat. Yksityiskohtaisten työohjeiden lisäksi on ihania kuvia tytöistä letteineen. Se mistä mä tykkään on se, että tässä kirjassa letit ei ole vain sievästi nukeilla leikkiviä tyttöjä varten, vaan omat osionsa on myös leteille, jotka on käteviä uimiseen, pyöräilykypärän alle tai vaikka puissa kiipeilyyn. Myös lyhyttukkaisempia henkilöitä on ajateltu, ja moni letti onnistuu myös polkkapituiseen tukkaan.

Kirjassa letitysohjeet on hyvin selkeät, vaihe vaiheelta etenevät, ja ohjeen alussa kerrotaan myös sen vaikeusaste, tekemiseen menevä aika ja tarvittavat välineet – kuin hyvässä keittokirjassa konsanaan. Mä totesin, että mulle sopii hyvin se, että lapsi pitelee kirjaa edessään ja mä voin vilkaista ohjeesta seuraavan vaiheen kun olen saanut edellisen räpellettyä – samalla sivulla olevia ohjeita on myös helpompi kelata taaksepäin kuin videota nähdäkseen, missä meni pieleen.

Kalanruotoletin lisäksi (jota mä muistan barbeille värkänneeni joskus silloin 80-luvulla) multa onnistuu nyt neliosainen letti, neliosainen letti nauhalla (poikittain, mistä mä olen erityisen ylpeä) ja tosi jännän näköinen 3D-letti. Ja joulujuhliin aiotaan harjoitella joko sydän-, perhos- tai putousletti – joku näyttävä (mutta helppo) lettikampaus. (Voi myös olla, että kirja joudutaan pakkaamaan joululomamatkalle mukaan).

Jouluun liittyen: jos haluat olla maailman ihanin täti, kummisetä tai muu aikuinen lapselle, niin tämä kirja ja lupaus siitä, että toteutat sieltä letin jos toisenkin on varma lahjahitti. Viime vuonna mä suosittelin lukemaan opetteleville kokkikirjoja, ja tämä kyllä sopii myös samalla tavalla motivoimaan lukemaan.

p.s. Kirjassa on myös omaan tukkaan helposti onnistuvia lettejä, että ehkä mäkin pääsen yli niistä pottakampaustraumoistani.