Nettielämästä, kateudesta – ja kivasta illasta

indiedays blog awards 2016

Periaatteen nainen oli ihan paras avec. Enkä muista enää, mille naurettiin, mutta kyllä naurettiin.

Mietin ensin, kirjoitanko eilisestä blogigaalasta ollenkaan – eiköhän tässä olla jo siitä jauhettu ihan tarpeeksi. Mutta ehkä juuri siksi, pitäähän se jauhanta saattaa loppuun.

Kaikilla oli koko ajan kännykät kädessä ja kamerat räpisi (niin mullakin, tuli laitettua Instaan ja Snapchatiinkin* enemmän tavaraa kuin normaalisti parissa viikossa. Ja yhtä innoissani olen nyt selannut toisten feedejä. Jossain vaiheessa mielessä välähti, että ei hitsi, tää on nyt varmaan just sellaista, mistä vauvan av-palstalla jurputetaan, että ne on niin olevinaan ne bloggarit ja siellä ne vaan sitten postailee kuvia toisistaan. Mä tiedän että mua varmaan ärsyttäisi katsella niitä omia kuviani, jos en olisi ollut itse mukana. Että onko nyt vain ärsyttävää, kun vielä kerran postaan aiheesta? Ja vielä asteen ärsyttävämpää, kun en oikeasti edes saanut itse kutsua, vaan menin vain Elsan kutsun siivellä? (Ja kuinka ärsyttävää on, että repostelen sillä, että tunnen jonkun, jolta kehtaan kerjätä kutsun?)

Mutta toisaalta, jos joku postaa Instaan tai Facebookiin kuvia, joissa on viettämässä iloista iltaa työporukalla tai vaikka lentopallojoukkueen kanssa, niin aiheuttaako se samanlaista ärsytystä? Joissain ihmisissä varmasti, mutta ei siitä jurputtamalla av-palstallakaan löydä kanssajurputtajia (ainakaan kovin montaa). Ja bloggaaminen on toisille työ ja toisille rakas harrastus, ja koska se useimmiten on aika yksinäistä puuhaa, niin on erityisen mukavaa nähdä pari kertaa vuodessa ihmisiä, jotka puuhaa sitä samaa. Eli miksi mua ärsyttäisi? Kateudesta? Mistä mä olisin kateellinen? Itse asiassa, jos mulla ei olisi mitään omia porukoita, olisin varmaan kateellinen myös niistä lentopallokuvista. Mutta  bloggaamiseen tietysti liittyy sellaista julkisuutta ja julkisuuskuvan kiillottamista, joka helposti herättää myös kateutta. Tosin Leluteekki 150 vakilukijallaan ei ehkä tähän joukkoon kuulu.

Siitä on puhuttu paljon, miten Facebook vääristää ihmisten kuvaa toisistaan, kun sinne postataan vain hyviä hetkiä. Blogeissahan on usein sama ominaisuus, yksipuolisen kuvan nekin antaa ihmisistä. Siksi(kin) musta on kiva nähdä muita bloggaajia myös oikeassa elämässä. Nytkin paikalla oli monia, joiden blogia ja bloggaamista mä ihailen, kirjoitustyylin, kekseliäisyyden, asiaan panostamisen tai muun vuoksi, ja oli taas tosi hyvä nähdä, että ihan ihmisiä ne lahjakkaat bloggaajatkin on. (Tähän pitäisi nyt linkata ainakin Periaatteen nainen, Valeäiti, Lähiömutsi, Mamma rimpuilee, Emmi NuorgamPuutalobaby, Jenni’s hairdays ja monta jää vielä linkkaamatta.)

Hmm, sanoin että bloggaaminen yhdistää, mutta enhän mä tuolla tosiaan hengaillut tyyli- tai sisustusbloggaajien kanssa, vaan pysyttelin visusti perhebloggaajaporukassa. Että on sillä blogin genrelläkin väliä, ja senkin sisällä on toki eroja, että hengailin sitten enemmän sen oman tyylini tyyppien kanssa (niistä tyyleistä kirjoitin pari vuotta sitten).

Ja sitten oli ne palkinnot. Ne meni kyllä ihan oikeisiin osoitteisiin, vaikka tuntuikin jäävän illassa vähän sivuosaan. Ehkä siksikin, kun oli niin tosi kiva ilta muuten. Ja tänään on sitten ollut vähän hitaampi päivä, ja postauksen ajatuksenjuoksukin vähintään hyppelehtivä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

*leluteekki on nimimerkki molemmissa

Hömppää vai asiaa? Onko pakko valita?

Nyt vietetään lukuviikkoa, ja mä täällä vain kuvailin gaalamekkoja,* enkä suinkaan postannut luonnoksissa lojuvaa ”Toivon ja epätoivon kirjat” -otsikoitua juttuani (no oikeasti luonnoksissa on vasta otsikko). Luonnoksissa on edelleen myös mun juttuni rasismin vastustamisesta eliitin etuoikeutena, ja pohdinta lupauksen filosofisista ulottuvuuksista ja niiden soveltamisesta lapsiin. Melkein nolottaa; onko musta tullut hömppäbloggaaja?

Ei ole. Ja mä tiedän, että mä olen jo aikaisemmin kirjoittanut aiheesta (ja postaukseen tuli tosi hyviä kommentteja, joissa sanottiin sitten loputkin). Mutta mä olen edelleen samaa mieltä siitä, että hyvässä blogissa voi ihan hyvin olla sulassa sovussa filosofiaa, askartelua, rasismin vastustamista ja gaalamekkoja – ihan niin kuin elämässä. Ja olen edelleen sitä mieltä, että yhteiskunnallisen blogin ei tarvitse olla ryppyotsaisesti koko ajan yhdessä aiheessa pysyvä. Väittäisin jopa, että ”lifestyle-aiheiden” ja suoremmin yhteiskunnallisten aiheiden yhdistäminen on feminististä bloggaamista, jonka miehet vaan koettaa kategorisoida hömpäksi.

Mä oletan, että mun vakilukijat seuraa Leluteekkiä, koska ne samastuu jollain tasolla mun juttuihin ja elämään, ja silloin postauksetkin voi olla niitä juttuja, mitä juuri nyt mun elämään kuuluu ja ajatuksissa pyörii. Mä en myöskään itse yhtään kestä sellaista ihmisten yläpuolelle asettumista. Filosofiasta kirjoittamisessa sellainen on heti vaarana, ja siksikin musta on ihan oleelllista, että sitten välillä postaan vaatekaapin kaivelusta. Kun ei kukaan pohdi syvällisiä 24/7, eikä tällainen tavallinen perheenäiti varsinkaan. Mutta toisaalta ei kukaan (toivottavasti) kaivele vaatekaappiaankaan 24/7, eli täytyy niitä ajatuksiakin mahtua sinne väliin.

Viikko sitten yhdessä Facebook-keskustelussa Emmi Nuorgam totesi, että nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä tulee paineita siitä, että kaikkien postausten pitäisi olla kovaa asiaa. Tunnistan fiiliksen. Mulla oli syksyllä blogissa pitkä tauko, kun en tiennyt, mitä sanoa pakolaiskriisistä tai maailmasta ylipäätään. Isyyspakkauksen Tommi taas totesi Emmille, että on itse ottanut sen linjan, että kirjoittaa mieluummin joka päivä kuin pari kertaa viikossa, koska silloin välissä voi sitten olla jotain kevyempääkin, eikä bloggaamisesta tarvitse ottaa paineita.

Mä heräsin toteamaan, että totta:  kun koetin saada aikaiseksi kolme tosi hyvää postausta viikossa, kävi niin, että mä hioin ja vaihdoin aiheita ja tekstejä, olin liian väsynyt, ei ollut sopivia kuvia – mitä nyt milloinkin, mutta lopputulos oli se, että sain postattua ehkä kerran viikossa, eikä sekään välttämättä mitään timanttia ollut. Aiheiden keksiminen mulle ei ikinä ole ollut mikään ongelma, ongelma on se aiheesta postaukseksi saattaminen. Niinpä mä totesin, että nyt rupean toteuttamaan sitä mottoani ”just press publish”**, ja joka päivä julkaisen uuden jutun, ihan niin kuin Leluteekin alkuaikoina. Tämä on ollut tosi kivaa ja vapauttavaa, ja aion jatkaa. Yleensä en ole juuri huudellut blogissa postaustahdista mitään, koska se on varma konsti olla pysymättä siinä tahdissa, mutta otetaan tämä nyt sellaisena selityksenä; jos olet hämmästynyt, miten blogiin on yhtäkkiä tuutannut näin monta juttua peräkkäin, niin tässä syy, ja samalla tyylillä jatkuu.

Nyt mun ei tarvitse miettiä, mikä niistä seitsemästä päässä pyörivästä aiheesta olisi hyvä juuri ylihuomisen postaukseen, vaan kirjoitan vain kaiken (tai melkein, kyllä siellä luonnoksissa ja vihon sivuilla niitä aiheita on vielä melkoisesti julkaisematta). Sekaan mahtuu taatusti höttöä ja vähemmän mietittyä tavaraa, mutta ihan varmasti tulee julkaistua enemmän myös niitä hyviä juttuja. Eikä kukaan kuitenkaan lue tätä kaikkea (paitsi tietysti mun äiti). Toki on ikävää, jos satunnainen lukija osuu vain höttöpostauksiin, mutta enpä jää nyt murehtimaan sitä. Viimeisen viikon ajan bloggaaminen on ollut tosi kivaa, kivempaa kuin pitkään aikaan, ja sillä fiiliksellä on hyvä jatkaa.

Kysyn (taas), mitä mieltä te olette? Voiko blogissa olla uskottavasti asiaa, jos siellä välissä on gaalamekkoja ja pupuaskarteluja? Ja mitä se uskottavuus edes on?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

* enkä edes vaatevallankumouksen hengessä

**Tästä inspiraation lähteestä viime viikkoisessa postauksessa. Siellä Imagen kirjoittajakoulussa todettiin, että harvassa on ihmiset, joiden näkökulma on aina kiinnostava. Se on totta, ja ihan hyvä muistaa, mutta mä vähän mietin, että onko sekin sellainen ”miehinen” kategorisoiva näkemys. Että pitää aina olla asiaa, että ihmisten elämä sellaisenaan ei ole kiinnostavaa?

Paras mahdollinen on hyvän vihollinen

”Le mieux est l’ennemi du bien”* Hyvä sananlasku, ja niin kuin useimmat, täysin oikeassa ja aivan liian harvoin noudatettu. Mulla on viime aikoina ollut liian vähän aikaa blogin kirjoittamiseen. Ja silloin kun aikaa on ollut, olen kirjoittanut jutun ja jäänyt sitten miettimään, minkä kuvan siihen laittaisin. Tai huomannut, että ajattelemani kuva onkin vielä kamerassa eikä koneella. Tai että on ihan liian pimeää kuvan ottamiseen. Tai että kuva olikin huono. Tai…**

Mä päätin jossain vaiheessa, että haluan joka blogipostaukseen kuvan. Siksi, että musta on kiva lukea blogeja joissa on kuvia, siksi että kuvallinen postaus näyttää Facebookissa ja muissakin paikoissa linkkinä kivemmalta, siksi että jos en tee asiasta itselleni sääntöä, niin laiskana ja ei-kuvallisena ihmisenä en saa aikaiseksia kuvia yhteenkään postaukseen.

Monet bloggaajat kertoo löytäneensä valokuvauksen bloggauksen myötä ja innostuneensa kuvaamisesta ja kuvien muokkaamisesta. No mä en. Mä tykkään kyllä valokuvista, mutta en hahmota maailmaa erityisen kuvallisesti, en näe kuvauksellisia juttuja, en ainakaan jaksa kaivaa kameraa esille, en osaa ottaa hyviä kuvia, enkä varsinkaan jaksa sitä säätämistä mikä kuvien siirtämisessä ja käsittelyssä on.  Jonkin verranhan tätä kaikkea voisi oppia, mutta mulla ei yksinkertaisesti ole motivaatiota kuvien ja kuvaamisen opetteluun.

Niinpä mä nyt päätin, että en anna kuvan puuttumisen olla enää esteenä postauksen julkaisemiselle. Koetan edelleen ottaa kivoja (ja informatiivisia) kuvia, varsinkin niihin postauksiin joihin niitä oikeasti tarvitaan (siksi pääsiäisaskartelupostaus ei tule vielä tänään – kuvat pupuista on kameran muistikortilla, vaikka mä luulin jo ladanneeni ne koneelle), mutta mä en anna kuvituskuvan puuttumisen enää muuttua kynnyskysymykseksi. Koska mun kuvat nyt muutenkin on mitä on, mä uskon, että kuvaton postaus on paljon parempi kuin ei postausta ollenkaan.

Vai mitä mieltä olette?

*Paras on hyvän vihollinen

**You get the picture (pun intended) sanoisin, jos viljelisin englanninkielisiä sutkauksia blogissa. Aina niitä ei vain voi kääntää.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.