Nettielämästä, kateudesta – ja kivasta illasta

indiedays blog awards 2016

Periaatteen nainen oli ihan paras avec. Enkä muista enää, mille naurettiin, mutta kyllä naurettiin.

Mietin ensin, kirjoitanko eilisestä blogigaalasta ollenkaan – eiköhän tässä olla jo siitä jauhettu ihan tarpeeksi. Mutta ehkä juuri siksi, pitäähän se jauhanta saattaa loppuun.

Kaikilla oli koko ajan kännykät kädessä ja kamerat räpisi (niin mullakin, tuli laitettua Instaan ja Snapchatiinkin* enemmän tavaraa kuin normaalisti parissa viikossa. Ja yhtä innoissani olen nyt selannut toisten feedejä. Jossain vaiheessa mielessä välähti, että ei hitsi, tää on nyt varmaan just sellaista, mistä vauvan av-palstalla jurputetaan, että ne on niin olevinaan ne bloggarit ja siellä ne vaan sitten postailee kuvia toisistaan. Mä tiedän että mua varmaan ärsyttäisi katsella niitä omia kuviani, jos en olisi ollut itse mukana. Että onko nyt vain ärsyttävää, kun vielä kerran postaan aiheesta? Ja vielä asteen ärsyttävämpää, kun en oikeasti edes saanut itse kutsua, vaan menin vain Elsan kutsun siivellä? (Ja kuinka ärsyttävää on, että repostelen sillä, että tunnen jonkun, jolta kehtaan kerjätä kutsun?)

Mutta toisaalta, jos joku postaa Instaan tai Facebookiin kuvia, joissa on viettämässä iloista iltaa työporukalla tai vaikka lentopallojoukkueen kanssa, niin aiheuttaako se samanlaista ärsytystä? Joissain ihmisissä varmasti, mutta ei siitä jurputtamalla av-palstallakaan löydä kanssajurputtajia (ainakaan kovin montaa). Ja bloggaaminen on toisille työ ja toisille rakas harrastus, ja koska se useimmiten on aika yksinäistä puuhaa, niin on erityisen mukavaa nähdä pari kertaa vuodessa ihmisiä, jotka puuhaa sitä samaa. Eli miksi mua ärsyttäisi? Kateudesta? Mistä mä olisin kateellinen? Itse asiassa, jos mulla ei olisi mitään omia porukoita, olisin varmaan kateellinen myös niistä lentopallokuvista. Mutta  bloggaamiseen tietysti liittyy sellaista julkisuutta ja julkisuuskuvan kiillottamista, joka helposti herättää myös kateutta. Tosin Leluteekki 150 vakilukijallaan ei ehkä tähän joukkoon kuulu.

Siitä on puhuttu paljon, miten Facebook vääristää ihmisten kuvaa toisistaan, kun sinne postataan vain hyviä hetkiä. Blogeissahan on usein sama ominaisuus, yksipuolisen kuvan nekin antaa ihmisistä. Siksi(kin) musta on kiva nähdä muita bloggaajia myös oikeassa elämässä. Nytkin paikalla oli monia, joiden blogia ja bloggaamista mä ihailen, kirjoitustyylin, kekseliäisyyden, asiaan panostamisen tai muun vuoksi, ja oli taas tosi hyvä nähdä, että ihan ihmisiä ne lahjakkaat bloggaajatkin on. (Tähän pitäisi nyt linkata ainakin Periaatteen nainen, Valeäiti, Lähiömutsi, Mamma rimpuilee, Emmi NuorgamPuutalobaby, Jenni’s hairdays ja monta jää vielä linkkaamatta.)

Hmm, sanoin että bloggaaminen yhdistää, mutta enhän mä tuolla tosiaan hengaillut tyyli- tai sisustusbloggaajien kanssa, vaan pysyttelin visusti perhebloggaajaporukassa. Että on sillä blogin genrelläkin väliä, ja senkin sisällä on toki eroja, että hengailin sitten enemmän sen oman tyylini tyyppien kanssa (niistä tyyleistä kirjoitin pari vuotta sitten).

Ja sitten oli ne palkinnot. Ne meni kyllä ihan oikeisiin osoitteisiin, vaikka tuntuikin jäävän illassa vähän sivuosaan. Ehkä siksikin, kun oli niin tosi kiva ilta muuten. Ja tänään on sitten ollut vähän hitaampi päivä, ja postauksen ajatuksenjuoksukin vähintään hyppelehtivä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

*leluteekki on nimimerkki molemmissa

Hömppää vai asiaa? Onko pakko valita?

Nyt vietetään lukuviikkoa, ja mä täällä vain kuvailin gaalamekkoja,* enkä suinkaan postannut luonnoksissa lojuvaa ”Toivon ja epätoivon kirjat” -otsikoitua juttuani (no oikeasti luonnoksissa on vasta otsikko). Luonnoksissa on edelleen myös mun juttuni rasismin vastustamisesta eliitin etuoikeutena, ja pohdinta lupauksen filosofisista ulottuvuuksista ja niiden soveltamisesta lapsiin. Melkein nolottaa; onko musta tullut hömppäbloggaaja?

Ei ole. Ja mä tiedän, että mä olen jo aikaisemmin kirjoittanut aiheesta (ja postaukseen tuli tosi hyviä kommentteja, joissa sanottiin sitten loputkin). Mutta mä olen edelleen samaa mieltä siitä, että hyvässä blogissa voi ihan hyvin olla sulassa sovussa filosofiaa, askartelua, rasismin vastustamista ja gaalamekkoja – ihan niin kuin elämässä. Ja olen edelleen sitä mieltä, että yhteiskunnallisen blogin ei tarvitse olla ryppyotsaisesti koko ajan yhdessä aiheessa pysyvä. Väittäisin jopa, että ”lifestyle-aiheiden” ja suoremmin yhteiskunnallisten aiheiden yhdistäminen on feminististä bloggaamista, jonka miehet vaan koettaa kategorisoida hömpäksi.

Mä oletan, että mun vakilukijat seuraa Leluteekkiä, koska ne samastuu jollain tasolla mun juttuihin ja elämään, ja silloin postauksetkin voi olla niitä juttuja, mitä juuri nyt mun elämään kuuluu ja ajatuksissa pyörii. Mä en myöskään itse yhtään kestä sellaista ihmisten yläpuolelle asettumista. Filosofiasta kirjoittamisessa sellainen on heti vaarana, ja siksikin musta on ihan oleelllista, että sitten välillä postaan vaatekaapin kaivelusta. Kun ei kukaan pohdi syvällisiä 24/7, eikä tällainen tavallinen perheenäiti varsinkaan. Mutta toisaalta ei kukaan (toivottavasti) kaivele vaatekaappiaankaan 24/7, eli täytyy niitä ajatuksiakin mahtua sinne väliin.

Viikko sitten yhdessä Facebook-keskustelussa Emmi Nuorgam totesi, että nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä tulee paineita siitä, että kaikkien postausten pitäisi olla kovaa asiaa. Tunnistan fiiliksen. Mulla oli syksyllä blogissa pitkä tauko, kun en tiennyt, mitä sanoa pakolaiskriisistä tai maailmasta ylipäätään. Isyyspakkauksen Tommi taas totesi Emmille, että on itse ottanut sen linjan, että kirjoittaa mieluummin joka päivä kuin pari kertaa viikossa, koska silloin välissä voi sitten olla jotain kevyempääkin, eikä bloggaamisesta tarvitse ottaa paineita.

Mä heräsin toteamaan, että totta:  kun koetin saada aikaiseksi kolme tosi hyvää postausta viikossa, kävi niin, että mä hioin ja vaihdoin aiheita ja tekstejä, olin liian väsynyt, ei ollut sopivia kuvia – mitä nyt milloinkin, mutta lopputulos oli se, että sain postattua ehkä kerran viikossa, eikä sekään välttämättä mitään timanttia ollut. Aiheiden keksiminen mulle ei ikinä ole ollut mikään ongelma, ongelma on se aiheesta postaukseksi saattaminen. Niinpä mä totesin, että nyt rupean toteuttamaan sitä mottoani ”just press publish”**, ja joka päivä julkaisen uuden jutun, ihan niin kuin Leluteekin alkuaikoina. Tämä on ollut tosi kivaa ja vapauttavaa, ja aion jatkaa. Yleensä en ole juuri huudellut blogissa postaustahdista mitään, koska se on varma konsti olla pysymättä siinä tahdissa, mutta otetaan tämä nyt sellaisena selityksenä; jos olet hämmästynyt, miten blogiin on yhtäkkiä tuutannut näin monta juttua peräkkäin, niin tässä syy, ja samalla tyylillä jatkuu.

Nyt mun ei tarvitse miettiä, mikä niistä seitsemästä päässä pyörivästä aiheesta olisi hyvä juuri ylihuomisen postaukseen, vaan kirjoitan vain kaiken (tai melkein, kyllä siellä luonnoksissa ja vihon sivuilla niitä aiheita on vielä melkoisesti julkaisematta). Sekaan mahtuu taatusti höttöä ja vähemmän mietittyä tavaraa, mutta ihan varmasti tulee julkaistua enemmän myös niitä hyviä juttuja. Eikä kukaan kuitenkaan lue tätä kaikkea (paitsi tietysti mun äiti). Toki on ikävää, jos satunnainen lukija osuu vain höttöpostauksiin, mutta enpä jää nyt murehtimaan sitä. Viimeisen viikon ajan bloggaaminen on ollut tosi kivaa, kivempaa kuin pitkään aikaan, ja sillä fiiliksellä on hyvä jatkaa.

Kysyn (taas), mitä mieltä te olette? Voiko blogissa olla uskottavasti asiaa, jos siellä välissä on gaalamekkoja ja pupuaskarteluja? Ja mitä se uskottavuus edes on?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

* enkä edes vaatevallankumouksen hengessä

**Tästä inspiraation lähteestä viime viikkoisessa postauksessa. Siellä Imagen kirjoittajakoulussa todettiin, että harvassa on ihmiset, joiden näkökulma on aina kiinnostava. Se on totta, ja ihan hyvä muistaa, mutta mä vähän mietin, että onko sekin sellainen ”miehinen” kategorisoiva näkemys. Että pitää aina olla asiaa, että ihmisten elämä sellaisenaan ei ole kiinnostavaa?

Gaala-asukriisi jatkuu! Yleisöäänestys!

Nyt jatkuu jännityskertomus! Indiedays Blog Awards -gaalaan pitäisi siis löytyä gaalamekko niin kuin eilen selitin. Mekkoja kaapista löytyi (ainoan iltapukuni mä tosin olen antanut pois, mutta se oli kyllä alunperinkin neljä numeroa liian iso). Mutta johan oli tuskaa ottaa niistä kuvia! Mä olen aina ihmetellyt, miksi ihmisillä on blogien asukuvissa usein tyly tai vähän pöljä ilme, mutta enpä ihmettele enää – toivottavasti jotain muutakin kuin mua naurattaa näitä katsoessa.

No mutta ne mekot:

60-luvun vintagemekko

  1. Ihana vintagemekko

Ensimmäinen mieleen tullut vaihtoehto oli tämä: Uffilta aikoinaan löytynyt ihana vintagemekko, jossa olen juhlinut veljen ylioppilasjuhlat, parit häät ja lähetystön kansallispäivän juhlat (joiden punaviinistäkin se selvisi). Mekon hyviä puolia on se, että se istuu täydellisesti (mitä nyt näyttää siltä, että tissit roikkuu navan alapuolella – miltä ne toki ei kahden raskauden ja kolmen imetyksen jäljiltä muuten näyttäisi). Tämä on myös kivasti erilainen kuin gaalamekot yleensä. Mä en osaa olla trendikäs vaikka päälläni seisoisin, ja tässä ei ole edes sitä yritystä. Sitä paitsi tän kanssa sopisi täydellisesti sellainen sukkanuttura, jonka mä osaan tehdä.

Ainoa miinus tässä on, että mä näytän siltä kuin olisin menossa kesähäihin (kuumana kesänä ’62 esimerkiksi). Eli voiko iltagaalaan mennä vaaleassa mekossa? Totesin jo viime vuoden kuvia selaamalla, että lyhyessä voi, vaikka pukukoodi kai virallisesti gaaloissa on juhlapuku tai iltapuku. Ja sekin on pieni miinus, että valkoiset kengät, jotka tän kanssa voi laittaa, ei ole superhienot, mä olen ostanut ne veljen häihin kaksosia odottaessani, ja niissä on siksi aika matala korko. Kuvasta huomaatte, että mekkoon liittyy myös käsilaukkukriisi: valkoinen helmilaukku vai turkoosi kiiltävä?

pikkumusta gaalaan

2. Musta hevonen

Toinen vaihtoehto löytyi ihan yllätyksenä kaapista, tämä on miehen mulle joksikin joululahjaksi ostama. Yksinkertainen, istuu hyvin, tyylikäs vaikka ei mikään merkkimekko olekaan, iltaan sopiva avonainen selkä (okei, kuvassa näyttää lähinnä jätesäkiltä, mutta musta tää on sellainen aika tyylikäs jätesäkki. Kaula-aukkoa kiertää siis tollainen kettinki. Voisin ehkä laittaa myös vyön.) Tämän kanssa voisi laittaa myös mun supertyylikkäät punasaumaiset sukkikset (tyylikkäät etenkin jos ensin ajelen sääret) ja hienot mustat korkkarit. Miinus on se, että mekko on musta ja siksi mun mielestä vähän tylsä. Ja mä en osaa laittaa tukkaa hienosti ylös niin kuin tän kanssa pitäisi, että avonainen selkä pääsisi oikeuksiinsa.

punainen juhlamekko

3. Punainen

Sitten on tämä punainen mekko, väri on hyvä ja istuvuus on hyvä (tosin tässäkin tissit roikkuu, mutta toi hörhelö naamioi pömppömahan). Mutta tämän(kin) mä sain mieheltä jouluksi varmaan kolmisen vuotta sitten, eli onko peblumit (vai mikä ton hörhelön nimi on) auttamattomasti mennyttä? Ja onko tää gaalamekko kuitenkaan?

70-luvun vintagemekko

4. Amerikan tuliainen

Neljäs vaihtoehto on taas vintagea, miehen New Yorkin tuliainen (joo, mä en kauheasti osta vaatteita itselleni, enkä juhlamekkoja ainakaan). Tämä on mun luottomekkoni uuden vuoden juhlissa ja on se jotkut kesähäätkin käynyt katsomassa. Tämäkin istuu hyvin, kaula-aukkokin on hyvä ja pituuttakin on vähän enemmän, vaikkei nyt iltapuvuksi asti. Toi kuviointi on sellainen, että mulle tulisi migreeni heti jos joutuisin tätä katselemaan, mutta kun kiinnitän katseen jonnekin kaukaisuuteen enkä syliini, niin sehän ei ole mun ongelma. Mutta onko tää kuitenkaan tarpeeksi juhlava?

asukuva juhlamekko

5. Liehuvahelmainen pallomekko

Tämä on mun ihan itse Uffilta löytämä, materiaali on ihanan ohkaista ja liehuvaa silkkisekoitetta. Kaupasta olisin ottanut numeroa isomman, ja tässä onkin se ongelma, että kun olen käyttänyt kymmenen minuuttia vetskarin kiinni ujuttamiseen, niin mekossa ei juuri voi hengittää. Enkä mä ole ihan varma, onko tääkään kuitenkaan gaala-ainesta. Vaikka nätti se on.

Päivän polttava kysymys kuuluu siis, mikä näistä? Mun kotiraati oli tosi jakautunut, niiden mielestä kaikki mekot vuoronperään oli hienoimpia.

p.s. Heh, nyt tuli jo toinen peräkkäinen postaus kategoriaan tyyli, mustahan tulee isona vielä lifestyle-bloggaaja tätä menoa.

p.s.2 Muistin juuri, että lupasin mennä gaalaan #kiitosElsa2016 -painatetussa t-paidassa. Asukriisi ratkaistu.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.