Ensitapaaminen Lastenklinikalla

Meidän esikoistytär syntyi siis mun raskausmyrkytyksen takia kiireellisellä sektiolla rv 28+2, kuten viime viikolla kerroin. Vauva kiidätettiin Lastenkilinikalle, ja mä vietin sekavan päivän heräämössä  ja nukuin yön synnytyssalissa tarkkailtavana.

Seuraavana amuna oli jo selkeämpi olo. Kysyin kätilöltä, miten vauva voi. Sain puhelimen soittaakseni Lastenklinikalle. Mä en tykkää soittaa puhelimella. En oikein tiennyt mitä sieltä pitäisi kysyä. Soitin kuitenkin, ja iloinen ääni kertoi, että vauva hengittää itse. Huokaisin mielessäni, come on, ei nyt ihan kaikkea tarvitse selittää, kyllä mä tiedän, että vauvatkin hengittää. Vasta viikkoja myöhemmin tajusin, että oli tosiaan aika iso juttu, että sinisenä ja velttona syntynyt vauva oli intuboinnin ja neljän hengityskonetunnin jälkeen ruvennut hengittämään ihan ilman konettakin.

Sektion tehnyt lääkäri tuli käymään, ja selitti, että vauvan arvioitua pienemmän koon (950 grammaa) ja kohdun voimakkaan supistelun takia oli kohtuun täytynyt tehdä poikittaisviillon lisäksi vielä toinen viilto pitkittäin. Tämä hidastaisi paranemista ja tarkoittaisi sitä, että mä en voisi jatkossakaan synnyttää alakautta arven suuremman repeytymäriskin vuoksi. ”Ei se mitään, en mä halua enempää lapsia”, mä ilmoitin. Lääkäri ei viisaasti kommentoinut tähän mitään, vaan kysyi, oliko mulla jotain kysyttävää. “Mikä se raskausmyrkytys oikein on?” mä kysyin, koska tää oli jäänyt mulle edelleen täysin epäselväksi. Se selitti istukan toimintahäiriöstä, joka muodostuu jo raskauden alussa, ja jota ei oikein voida hoitaa muuten kuin poistamalla se istukka – eli synnyttämällä vauva. Mulla oli lisäksi Hellp-syndrooma niminen komplikaatio, joka olisi jatkuessaan tuhonnut maksan. Leikkauspäätös tehtiin, koska sekä mun että vauvan tila rupesi olemaan vaarallisen huono.

Lääkärin mentyä kätilö komensi mut suihkuun. Pääsin jotenkuten avustettuna ylös sängystä ja hoiputtua kylppäriin, jossa onneksi sain rojahtaa istumaan. Takaisin tullessa meinasi silmissä pimetä. Olin menettänyt leikkauksessa verta sen verran, että korkea verenpaine ei enää ollut mikään ongelma.

Illalla mut siirrettiin synnyttäneiden osastolle, pääsin yksinäni kahden hengen huoneeseen. Mun vanhemmat ja veli tuli katsomaan, ja sitten tuli kätilö sanomaan, että jos vain jaksoin istua, mies voisi kärrätä mut pyörätuolissa Lastenklinikalle vauvaa katsomaan. Synnytyksestä oli kulunut 32 tuntia, enkä mä vielä ollut nähnyt vauvaa kertaakaan. Joten toki mä jaksoin istua pyörätuoliin, matka maanalaisia käytäviä pitkin oli suorastaan hilpeä.

Osastolle tultaessa piti pyörätuolista nousta pois, ja mä laahustin ensimmäiseen huoneeseen käytävän varrella. Ovella oli käsidesipullo, mutta mä en tiennyt pitikö kädet ihan oikeasti putsata, enkä sitten putsannut. Jälkeenpäin tuntui kamalalta, kun tajusin, miten tärkeää hygienia siellä on.

Vauva oli kaapissa, niitä oli hämärästi valaistussa huoneessa rivissä viisi. Kaappien takana oli valtava arsenaali erilaisia laitteita, koko ajan kuului tasainen piipitys. Sain tuolin meidän kaapin viereen. Istuin siihen. Kysyin hoitajalta, voiko vauvaa koskea. “Totta kai, sehän on teidän vauva, ei sairaalan.” Musta vastaus oli tyhmä, totta kai se oli meidän vauva, mutta en mä osannut sitä hoitaa kuntoon enkä tiennyt mitä sen kanssa voi tehdä, sairaalassa ne ilmeisesti tiesi. Avasin kaapin luukun ja laitoin käden sisään ja silitin vauvaa. Mun käsi peitti sen koko vartalon, pää ja jalat vain jäi näkyviin. Se oli kokonaan vaalean turkin peitossa. “Hei pikkuötökkä, nyt mä olen tässä”, mä sanoin sille. Sitten mä vain hetken istuin siinä ja itkin. Vauva hengitti, naamari kasvoilla, mutta ihan itse.

Tarina jatkuu ensi viikolla varmaan vielä sen verran, että saadaan sille onnellinen loppu (otsikolla Sairaala-aikaa).

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta  tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
    • 1.1

      sanoo

      Joo, töissä itkeskely on aina vähän kiusallista. Tosin kyllä täällä kotonakin lapset ihmettelee, jos rupeaa yhtäkkiä lukiessa kovasti kyyneleitä pyyhkimään. Ja sitähän tapahtuu äiti-ihmiselle yhtä mittaa.

  1. 2

    sanoo

    Voi ei, minäkin olen täällä töissä kyyneleet silmissä! Argh, pitää ehkä rueta polttamaan taas röökiä eikä lueskella taukojen aikana blogeja, säilyy jonkinlainen henkinen tasapaino. 🙂

    Tykkään kyllä kovasti tästä jatkiksesta, ja tämä on todellakin liikuttava!

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *