Sisaruskateus, tuo kateuden peikoista kamalin

lapset veneessä

Siinä ne niin somasti istuu vierekkäin.

”Miksi toi aina saa?”

”Mäkin haluun!”

”Minä, minä! Minun!”

”Mun vuoro, nyt on mun vuoro!”

Pam! Läps! Pum!

”Toi löi!”

”Pölkkypää, sinä olet ihan tyyppi!”

Sisarukset on rikkaus. Joo-o.

Mä aina ennen ihmettelin, kun vauvalehdissä vanhemmat vastasi sellaiseen  ”mikä on vaikeinta vanhemmuudessa” -kysymykseen, että se kun sisarukset tappelee keskenään. Mä olen sittemmin ruvennut ymmärtämään niitä. Ja nykyään, kun kuuntelen ihmisten hehkutusta siitä, miten tuore isosisarus suhtautuu niin ihanasti uuteen vauvaan, eikä sisaruskateudesta ole merkkiäkään, mä puren huuliani, etten laukaisisi mitään sellaista ”odotapa vain!” -ankeutta. Ihmisten pitää saada nauttia niin kauan kuin sitä kestää.

Ehkä kaikki sisarukset ei ole kateellisia toisilleen. Eikä kaikki tappele. Eikä kaikki tappelu aiheudu kateudesta. Kai. Mutta aika yleistä se kateus (ja tappelu) kai kuitenkin on. Ei tarvise kuin lukea muutamaa useamman lapsen äidin blogia todetakseen, että näin on (viimeksi silmiin osui Ehdoton ehkä -blogin Saaran kirjoitus tappelevista sisaruksista.)

Ja se on raastavaa, kun se osuu kohdalle. Mulla on taipumus muutenkin ristiriitatilanteissa vähän liiankin hyvin ymmärtää molempien osapuolten kanta (paitsi jos olen itse toinen niistä), mutta ikinä aikaisemmin en ole joutunut tilanteisiin, joissa on yhtä mahdoton ottaa kantaa tai tietää, kenen puolella olla. Mä niin hyvin ymmärrän, miksi ei aina ole kivaa olla isosisko.

Silloinkin kun tilanne on periaatteessa ihan selkeä, yksi lapsi vaikka haluaa toiselle kuuluvan lelun sen kädestä, se tuntuu ristiriitaiselta. Eihän se saa toisen lelua ottaa. Mutta kun se niin haluaisi, ja mä niin hyvin ymmärrän, että se haluaisi, ja miksei se toinen nyt voisi antaa leluaan. Paitsi että mä erittäin hyvin ymmärrän, ettei se toinen halua antaa leluaan pois, eikä sen tietenkään tarvitse, mun kultamussukka saa totta kai pitää omat lelunsa. Ja nämä tilanteet toistuu x kertaa päivässä.

Tää on ehkä asia, johon pitäisi pyrkiä vaikuttamaan. Varmaan jotain olisi tehtävissä. Jotenkin lisätä sellaista me-henkeä, tai vähentää niitä ristiriitatilanteita (tai pidentää omia hermoja). Olisiko teillä vinkkejä sisaruskateuden vähentämiseen tai aiheeseen liittyvään lukemiseen?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Yksi: ne voi tapella keskenään, mutta todennäköisesti ne puolustaa toisiaan muita vastaan tuli mitä tahansa. Eihän se niitä tilanteita poista – mutta ehkä helpottaa sun oloa. Toivottavasti.

    • 1.1

      sanoo

      No näin kyllä varmaan on. Tapellessaan ne on myös kehittäneet melkoisesti asennetta: kaksoset pisti isommille lapsille kampoihin puistossa jo ennen kuin oppi puhumaan. Määrätietoisuus ja terve itsepuolustusvaisto on ihan hyvästä, kunhan niistä nyt ei tule mitään kamalia tyranneja.

  2. 2

    sanoo

    Voin kuvitella! Meillä vauva ja 4-vuotias eivät vielä oikein saa kinaa aikaiseksi keskenään. Kuitenkin nuoremman liikkumisen nopeutuminen tarkoittaa aikaan suoraan vanhemman leikkien keskelle menemistä ja tavaroiden ottamista… Aavistan, että jotain klikkiä voi tulla ja varsinkin sitten, kun ei voi enää vedota vauvan ymmärtämättömyyteen! Jotenkin nykyisin vielä auttaa, että kerron vanhemmalle hänen tehneen samalla lailla pienenä eli ottaneen isompiensa leluja tahattomasti.

    • 2.1

      sanoo

      Meilläkin ikäeroa on se neljä vuotta, ja kyllä esikoinen tosiaan aika usein jaksaa ymmärtää nuorempiaan – ja vauvavaihe sujui oikein herttaisesti, eihän niissä vauvoista tosiaan ole niin paljon kadehdittavaa, eikä ne aiheuta juuri harmia elämään (s.o. leikkeihin). Ehkä se ikäero taas jossain vaiheessa tekee sen, että isommalla on isompien jutut, eikä tarvitse kadehtia jokaista legopalikkaa pienempien kädestä.

  3. 3

    sanoo

    Mä olen (kaiken sen kiukun aiheuttaman hammastenkiristelyn keskellä) miettinyt, että sisarussuhde kyllä opettaa aika tehokkaasti muiden kanssa olemisen taitoja. Meidän lapsilla on nyt treenit käynnissä joka päivä, koko hereilläoloajan: miten huomioin toista, miten pyydän vuoroa, miten annan vuoron, miten hoidan ristiriitatilanteet, miten sovittelen, miten pyydän anteeksi, ja niin edespäin ja niin edespäin.

    Mulla ja mun isosiskolla on myös alle 2 vuoden ikäero, ja me tapeltiin tosi paljon vaikka olimme myös hurjan läheisiä. Nyt kun jälkikäteen sitä mietin, niin mun ja isosiskon suhde oli mun ainoa turvallinen tasaveroinen ihmissuhde: sellainen, jossa rakkaudesta voi olla niin varma, että uskaltaa suuttua kun suututtaa, ja ikäerosta huolimatta olimme melko tasaveroisia (mitä ei voi sanoa lapsen suhteesta vanhempaansa). Sellainen ihmissuhde on mun mielestä hurjan tärkeä juuri omien tunnetaitojen opettelussa. Eli itse olen – kaikista riidoista huolimatta – kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa isosiskoni kanssa. Ehkä noi omatkin lapset ovat. Sitten joskus.

    • 3.1

      sanoo

      Toi on varmasti totta, että se riitely kertoo myös läheisyydestä ja tasaveroisuudeta.

      Nää meidänkin ilmeisesti koulussa osaa olla hyviä kavereita ja käyttäytyä asiallisesti, eli vähän vieraampien kavereiden kanssa sitä riitaakaan ei tule niin helposti.

      Hatunnosto sulle, kun jaksat pitää treenejä, musta tää on tosi uuvuttavaa, ja toivon vaan, että ne jotenkin itsekseen yhtäkkiä oppisi – mitä tuskin tulee tapahtumaan. On tässä sekin, että pitäisi myös itse jaksaa toimia hyvän käytöksen esimerkkinä…

  4. 4

    sanoo

    Bloggasin taannoin tästä aiheesta otsikolla ”Antaisit nyt toisenkin!” (linkki). Avainajatus on ”Eivät sisarukset tarvitse erotuomaria. He haluavat vain tulla kuulluiksi. Eikä sitä tule kuulluksi, jos toinen huutaa vaikka itse huutaisi vielä kovempaa. Kun molemmat ovat saaneet vuorollaan kertoa, miten tilanteen kokivat, se riittää.”

    • 4.1

      sanoo

      Hyvä pointti kyllä, useinhan se riita ei varsinaista ratkaisua kaipaakaan. Joskus meillä toimii sekin, jos mä kuunneltuani lasten selostukset pyydän niiltä esityksen ratkaisuksi.

  5. 5

    pilami sanoo

    Mä uskon, että tähän vaikuttaa myös lasten luonteet. Meillä toki 4- ja 2-vuotiaat tappelevat -no- paljon, mutta oikeastaan olen hämmästynyt miten hyvin niillä leikit myös usein menevät. Johtuen mielestäni siitä, että esikoinen sietää pienempäänsä oikeasti tosi hyvin ja nuorempi ei ole varsinainen ”tulen ja tuhoan sun leikit” tyyppi (jotenkin näen, että jos veljet olisivat syntyneet toisin päin niin konflikteja syntyisi herkemmin). Mutta se painiminen – meidän pojat rakastavat painimista. Pienempi ihan hakemalla haki sellaista fyysistä kontaktia veljensä kanssa jo vuoden ikäisenä. Onko tämä tällainen fyysinen painiminen pelkästään poikien juttu??

    Mun strategia on myös se, että jos selkeästi ei toinen (lue = pienempi) huuda kivusta ja särystä niin en mene kaikenlaista selvittelemään. Mutta silti se nuorempi on oppinut, että kun tulee huutamalla äidin luo, niin jopas saa aikuisen siihen puolustamaan sen oikeuksia. Huomaan myös meneväni oma mukavuuteni edellä: käsken vanhempaa antamaan pienemmän haluaman lelun sille pienemmälle, jotta saadaan se korvia särkevä huuto loppumaan. Ei hyvä, mutta vaikka asian tiedostaa, niin silti siihen välillä sortuu.

    Sisaruskateutta ei ole meidän perheessä varsinaisesti jouduttu vielä käsittelemään, kun lapset ovat näin pieniä. Tarkoitan siinä mielessä, että ”miks toi sai kun mä en” tai ”toi saa aina ja mä en koskaan mitään”. Olen joskus lukenut jostain kasvatuskirjasta eri tavoista osoittaa rakkautta. Olisko niitä ollut neljä: ajan antaminen, jonkun asian antaminen, sanallinen rakkauden ilmaiseminen ja joku muu. Siis jotain tällaisia. Siinä tuotiin esille, että jokainen kokee jonkun rakkauden osoittamisen muodon itselleen ominaisimmaksi ja jonkun tärkeimmäksi siinä mielessä, että kokee jonkun muodon eniten rakkautta osoittavana. Siis esimerkiksi joku lapsi voi kokea sen, että äiti ostaa hänelle uuden pikkuauton yllätyksenä merkityksellisemmäksi kuin joku toinen, kun taas toiselle tärkeämpää on yhdessä vietetty aika. (sorry, vähän sekava kun en muista tätä ihan kunnolla). Mutta se ajatus oli itselleni siinä silmiä avaava: lapset ovat erilaisia näissä asioissa ja esim. toinen lapsistani voi kokea lahjojen ostamisen suurempana asiana kuin toinen. Sama tietysti aikuisissa: jotkut (aviomiehet) hankkivat usein esim. lahjoja/kukkia vaimoilleen kun taas joku istuu illalla sohvalle viereen.

    Pitäisi tunnistaa se, mikä on omalle lapselle merkityksellisintä, jotta osaisi sitten osoittaa sitä omaa rakkauttaan sillä tavalla. Tässä mielessä tasapuolisuus ei siis olisi autuaaksi tekevä. Uusi takki kaikille on eri tasolla merkityksellistä eri lapsille. Itselleni esim. lahjojen (materian) ostaminen ei lähtökohtaisesti todellakaan ole tapa osoittaa rakkautta lähimmäisilleni, mutta jos se taas lapselleni onkin se merkityksellisin, niin pitäähän tässä löytää se keskitie.

    • 5.2

      sanoo

      Musta tää kolmen lapsen dynamiikka on jotenkin erityisen hankala, yleensä kunkaksi leikkii yhdessä , se sujuu aika hyvin, mutta usein sitten sen kolmanen saapuminen saa riidan aikaan. Kolmistaankin ne toki leikkii, mutta pareittain tuntuu helpommin löytyvän leikkejä, joissa molemmat on tyytyväisiä osaansa.

      Mä sorrun tosi usein tohon, että asetun kovimpaa huutavan puolelle ihan vain, että saataisiin taas rauha maahan. Ei hyvä ollenkaan, pidemmän päällehän ne vain kaikki oppii huutamaan vieläkin kovempaa.

      Nää erilaiset rakkauden lajit on sellainen juttu, joka mun pitäisi pitää mielessä. Ja koettaa tarkkailla lapsia sillä silmällä. Tästä ne kateuden tunteetkin varmaan usein kumpuaa, että asiat koetaan eri tavalla.

  6. 6

    Kaislakerttu sanoo

    Tässä huomaan kuinka hankala keksintö lapsen itku tai kitinä on. Olen miettinyt viime aikoina että samalla kunitku, huuto, kitinä ovat selvästi päätöksiäni ohjaamassa, niin onko se sittenkään hyvä. Huomaan, kuten aiempi kommentoija ylempänä, että jos tiedän lapsen alkavan itkeä esim jos ei saa lelua toiselta lapseltani, niin saatan kehottaa lelun silloista leikittäjää luovuttamaan lelun, koska tuleva, ennustettava itku tuntuu_minun_ vatsanpohjassani. Reagoin siis asioihin itseäni säästääkseni.

    Ja, tulkitsen tilanteet usein niin että se joka pitää kovinta ääntä, on kovimmassa hädässä. Esim. ”Arttu” keinuu ja ”Joona” haluaa keinuun. ”Arttu” alkaa parkua ja raivota kun ehdotan Joonan vuoroa > peräännyn aikeissani ja ohjaan Joonan hiekkalaatikolle, tulkitsen että Arttu ei kestä ja saa trauman jos Joona saa keinun. Mutta voiko olla että se hiljaisempi nieleskelijä, Joona, kokeekin suuremman iskun, luulen että voi. Tämän on hankalinta!

    • 6.1

      sanoo

      Niinpä, ja kun se volyymihän riippuu pitkälti ihan lapsen luonteesta, siitä miten se ilmaisee itseään. Toinen saattaa myös luovuttaa helpommalla, kun taas toinen nostaa hirveän haloon ihan joka asiasta – ja tietysti nämäkin vielä ruokkii itseään, koska se joka pistetään luovuttamaan, luovutta ehkä ensi kerralla vielä helpommin, ja se joka sai huutamalla haluamansa, huutaa vielä kovempaa. Mun pitäisi kiinnittää tähän huomiota, koska meillä yksi lapsista on sellainen helpompi ja miellyttämisenhaluisempi, että siltä on helppo sitten komentaa se keinu pois, jotta huutaja saadaan hiljennettyä.

      Mutta hankala keksintö tää itku ja huuto tosiaan on, se toimii hyvin niin kauan kuin lapsia on yksi, mutta sitten nää vivahde-erot tekee tilanteista vaikeita.

  7. 7

    sanoo

    Meillähän on vain yksi lapsi, mutta kommentoin kuitenkin. En ole koskaan tuntenut sisarkateutta, enkä usko että pikkusisaruksenikaan on tuntenut sisarkateutta. Meillä on niin isot ikäerot (minusta seuraava 5v ja nuorin 11v nuorempi) että se on hillinnyt varmaan paljon. On ollut aina ne omat lelut ja omat menot ja omat kaverit, sisaruksesta ei siihen ole ollut. Sitten taas tiedän että isosiskoni on ollut minulle tosi kade (7v vanhempi), sillä meillä on eri isä ja olen ollut se uusioperheen ”lellikki”. Uskon, että mitä isompi ikäero, sitä vähemmän eripuraa. Meidän lapsi on jo yli kolmevuotias ja jos meille _joskus_ toinen tulee, se voi olla kaikkea seitsemän ja kymmenen vuoden ikäeroilla. Mutta riideltiin me kyllä. Pikkusisarukset oli hiton rasittavia, ja on vieläkin 😉

    • 7.1

      sanoo

      Näin se taitaa usein olla, että isommalla ikäerolla ei ole niin paljon kadehdittavaa, kun molemmilla on selkeämmin oma roolinsa. Mulla on ihan sama kokemus 8 vuotta nuoremman veljeni kanssa, mä en myöskään muista olleeni kateellinen. Riitoja nyt joskus tuli, koska pikkusisarukset nyt vain on välillä hiton rasittavia. 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *