Silmäteräni

taitoluistelu

Tältähän se oikeasti näyttää: oma jääprinsessa on häviävän pieni piste kaukalon toisella reunalla, ja hommana on lähinnä istua siinä siltä varalta, että se muksahtaakin vähän pahemmin.

Mä roikuin taas yksi ilta jäähallin kaukalon laidalla palelemassa lapsen luistelutunnin ajan. Mietin, onko ihan väärin katsella viereisen kaukalon suomenmestaruustason muodostelmaluistelujoukkuetta mieluummin kuin oman lapsen varsahyppy-yritelmiä. No mulla ei sentään ole älypuhelinta tai läppäriä, mikä on varmaan ihan hyvä, muuten olisin näpytellyt tätä tekstiä, kun nyt jouduin vain miettimään sitä mielessäni ja suuntaamaan edes silmät jäälle päin.

Mä siis mietin, miten paljon lapsen elämään ja tekemisiin oikeastaan pitäisi tai saisi panostaa omaa energiaansa, ja miten paljon lapsen pitäisi antaa touhuta ihan itsekseen. Mä en ole sellainen ”hakkaa päälle” -huutelija siellä jään reunalla (tosin taitoluistelujäillä ne neuvot on yleensä enemmän ”muista kädet” -tyyppisiä), mutta en siis myöskään lähde käymään kaupassa tai lue lehteä harjoitusten aikana.

Täähän alkaa oikeastaan jo vauvavaiheessa. Toisen koulukunnan mukaan vauvan on hyvä oppia viihtymään itsekseen ja äidin pitää ottaa omaa aikaa (tää on Ranskassa aika yleisesti hyväksytty näkemys, ja ihan ihmisiä niistäkin tuntuu kasvavan), toinen koulukunta taas on sitä mieltä, että vauvan kanssa pitää jonkun (ja yleensähän se on äiti) viettää 24/7 sylikkäin, jotta se voi kypsyä rauhassa omaan tahtiinsa.

Ehkä kyse on juuri siitä, mitä ranskalaiset kutsuu napanuoran katkaisuksi, että missä vaiheessa se tehdään – kolmikuisena vai kolmekymppisenä. Sinänsä mielenkiintoista on, että ranskalaiseen malliin kuuluu siis se, että vauvoilta odotetaan varhaista itsenäistymistä, mutta lapset ja nuoret pidetään sitten hyvin tiukasti vanhempien kontrolllissa ja vanhemmat puuttuu niiden elämään mitä suurimmassa määrin, vähintään siihen sakka kun jalat on niin sanotusti oman pöydän alla –  mikä tapahtuu usein vähän myöhemmin kuin Suomessa.

Mä olen itse ollut aika varhain itsenäistyvä lapsi, lähdin 4-vuotiaana viikon pioneerileirille omasta aloitteestani, ja vaikka oli kiva, että vanhemmat tuli katsomaan mun jumppakilpailuja, niin en tosiaan kaivannut niitä salin reunalle joka harjoituksiin. Koulunkin mä hoidin mieluummin niin, että pyysin niitä satunnaisesti kyselemään kokeeseen kuin että olisi yhdessä plärätty kirjoja edes viikoittain. Ranskassa vaihto-oppilasvuonna mulle olikin sitten aikamoinen ihmetyksen aihe, kun oltiin lähdössä elokuviin sunnuntai-iltapäivänä, ja ensin piti pyytää lupa vanhemmilta, ja lupa tuli vasta kun läksyt oli tarkistettu – tämä tosin koski vain biologista tytärtä, mun kohdalla riitti suullinen vakuutus. Mä olin siis samanikäisenä lähtenyt vieraaseen maahan asumaan vieraiden ihmisten luo.

No, taisin taas päätyä toteamaan, että riippuu lapsesta ja tilanteesta, miten paljon se kaipaa tukea ja panostusta. Tää lastenkasvatus tuntuu mun osalta pitkälti tiivistyvän siihen, että mun pitäisi kehittää omaa huomiokykyäni, huomata ja ymmärtää lasten tarpeita paremmin. Eli koetan keskittyä niihin varsahyppyihin, koska multa kysytään tunnin jälkeen niistä mielipidettä – ja ainakin esikoiselle kerron sen vaikka se ei kysyisikään.

p.s. Hmmm, olisikohan blogin kirjoittaminen omista lapsista ja äitiydestä yksi versio siitä ”hakkaa päälle” -huutelusta?

Klikkaa tästä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hih. Kokeile joskus pliis huutaa ”hakkaa päälle” siellä taitoluisteluareenalla 😀

    Mutta asiaan: asiaa taas. Ja vaikeaa rajanvetoa. Mä huomaan ”leikittäväni” lapsia vähän enemmän kun jaksaisin. Onneksi nyt jo ykkönen ja kakkonen saavat ajoittain ihan itsenäiset leikit aikaan…

    • 1.1

      sanoo

      Täytyy myöntää, että kiusaus on suuri, ”hakkaa päälle” sopis tietysti erityisesti johonkin pariharjoitukseen tai hippaleikkiin.

      Nyt kun mä mietin, niin tässä taitaa olla kaksi puolta: yhtäältä se, mikä on vanhemmalle hyväksi (eli leikittääkö itsensä uuvuksiin tai bloggaako lapsistaan vielä niiden ollessa parikymppisiä) ja toisaalta se, minkä verran huomiota ja kannustusta lapsi tarvitsee. Ja sitten näiden arvioiminen ja yhdistäminen.

      Ja toki vanhempi on se, jonka pitää ensimmäisenä joustaa omalta mukavuusalueeltaan, jos lapsi kaipaakin enemmän (tai vähemmän) huomiota kuin luontaisesti olisi tarjolla, mutta ei sitten kuitenkaan ihan loputtomiin, jottei jouduta mihinkään marttyyriasetelmiin.

      • 1.1.1

        sanoo

        Kirjoitan (kännykästä) niin lyhyesti, etten saa pointtiani läpi 😉 Tarkoitan siis paitsi sitä, että ei itseä huvittaisi aina leikkiä, myös sitä, että ajattelen, että lasten olisi hyvä osata itsenäisestikin leikkiä. Eli usein huomaan tuppaavani mukaan vaikka tarvetta ei olisi – puoliksi velvollisuudentunteesta, puoliksi siksi että haluan (tai ainakin koen että pitäisi haluta). Menipä monimutkaiseksi.

        Nyt olen hämmentynyt tilanteessa jossa esikoinen sanoo ettei ehkä haluakaan harrastaa mitään. Eli pitääkö sitä nyt tuuppia harrastuksiin vai hyväksyäkö se, ettei kaikki lapset halua harrastaa? Että mikä on se sopiva määrä kannustusta…

        • 1.1.1.1

          sanoo

          Tjaa, ei kai alle 10-vuotiaan tosiaan ole mikään pakko mitään harrastaa – mä olen vähän huono sanomaan, meillä on vauvauinnista alkaen harrastettu vaikka mitä, sekä äidin että lapsen aloitteesta.

          Ja joo, mä olen niin laiska, etten vahingossakaan tuppaudu leikkiin ennen kuin kädestä kiskotaan mukaan. Joutilas vanhemmuus on meillä kunniassa. 😉 Mutta täytyy sanoa, että meidän lapset on kyllä tosi hyviä leikkimään itsekseen, en sitten tiedä, siksikö kun en leiki niiden kanssa, vai saanko siksi puuhailla omiani kun nekin haluaa puuhailla omiaan.

  2. 2

    EM sanoo

    Hmm. Kuten itsekin sanoit, riippuu varmasti lapsesta. Sitten taas toisaalta, jos lapsi tuntuu olevan aina vailla vanhemman tukea ja läsnäoloa, niin missä välissä joka paikkaan mukaan tuleminen alkaa olla karhunpalvelus lapselle? Jossain vaiheessa arempaakin lasta on pakko vähän alkaa tuuppia kohti pientä itsenäistymistä ja uskaltamista. Tää varmaan vaan vaikeuttaa sitä rajanvetoa vielä lisää :/

    Omasta lapsuudenkokemuksesta olen siis sitä mieltä, että vanhemman on osattava myös kieltäytyä siitä mukaantulemisesta ja osattava vähän kannustaa menemään ihan itsekseen. ”Onhan me tätä harjoiteltu, kyllä sä osaat jo itsekin.” Itse olin niin arka joskus lapsena, että jos ei äiti olisi vähän pukannut yksin menemään paikkoihin, olisin vaan ollut kokonaan menemättä… Ja tullut varmaan vieläkin aremmaksi. Mutta sitten kun meni vaikka vähän pelottikin ja huomasi että mähän pärjään, kyllä mä osaan käyttäytyä ja noi muuthan on ihan kivoja, niin uskalsi sitten kokeilla muutakin itsekseen.

    Vastaavasti uskon, että lapsille on hyväksi nähdä, että vanhemmilla on omiakin harrastuksia ja menoja, ja että kaikkien aikataulut sovitellaan perheessä yhteen, eikä niin, että aina on joustettava vain ja ainoastaan lasten suuntaan. Jos lapset haluais just nyt leikkiä äidin kanssa, mutta äidillä on meno, niin leikkimisen voi aina siirtää siihen kun äiti tulee kotiin. Minä en ainakaan koe vahingoittuneeni tällaisesta perhe-elämästä, mutta en tiedä todistaako se mitään…

    • 2.1

      sanoo

      Hyviä pointteja, itse ujona ja ujojen lasten äitinä olen miettinyt justiin tota tuuppamisen rajaa – se on niin vaikea tietää toisen puolesta, ja toisaalta itse sitä ei uskalla (ainakaan lapsena) ylittää.

  3. 3

    Laura Sadinsalo sanoo

    Meillä pojat leikki aika paljon kahdestaan 2 ja 4-vuotiaat.Mua pyydetään pelaamaan ja mahdollistamaan erilaisia leikkejä.Siis antamaan huiveja jazzmummoille ja auttamaan majan rakennuksessa.Joskus tarvitaan eväitä. Minusta kenenkään ei ole pakko leikkiä lastensa kanssa yhtään enempää kuin haluaa. Leikit voi muokata myös sellaisiksi jotka sopivat itselleen. Meillä on semmonen yhteinen leikki jota itse leikin oman äitini kanssa.Sairas valas on leikin nimi. Siinä äiti makaa sohvalla ja lääkäri laittaa kääreitä ja mittaa kuumetta ja silittelee.Myös jalka hieronta ja kampaaja ovat suosittuja.Siinä lapsi saa leikkiä ja minä..no on kivaa kun joku näprää tukkaa tai hieroo jalkoja 🙂 Mun esikoinen on aika ujo.Emme käyneet perhekahviloissa emmekä uimassa emmekä harrastaneet muuta kuin yhdessäoloa pitkään aikaan.Joskun menimme perhekahvilaan,koska minä kaipasin seuraa,mutta lapsi ei viihtynyt. Sitten lapsi täytti kolme vuotta ja hain hänelle paikkaa kerhosta jossa käydään 3tuntia kerran viikossa. Hän meni sinne mielellään. Jännitti,mutta meni. Sitten aloitimme muskarin. Hän sai jäädä sinne itsekseen ja minä en pannut hanttiin. Sitten hän ilmoitti,käytyään muutamassa konsertissa,että haluaa soittaa viulua.Nyt mun lapsi harrastaa siis viulun soittoa. Musta olisi kiva ajatella,että vanhemman tehtävä on näyttää lapselle erilaisia asioita ja antaa mahdollisuuksia leikkiin ja harrastuksiin,mutta jos lapsi ei halua harrastaa kodin ulkopuolella,niin se on ihan ok. Se aito läsnäolo (joka on tosi vaikeeta välillä) on tärkeää.Mutta pitää myös voida sanoa,että nyt mä en halua leikkiä.Haluan olla rauhassa.Silloin on hyvä jos lapsi osaa leikkiä itsekseen. Sitäpaitsi,,,parhaant leikit tulevat kyllä lapsilta 🙂 MUMMOJEN JA ROUVIEN JAZZKAHVILA! En ikiniä olisi keksinyt tätä.En vaikka lekin itese Siperiaa. Ihan normaali oleminen riittää aika pitkälle lasten kasvatuksessa.

    • 3.1

      sanoo

      Mä olen niin huono olemaan läsnä leikeissä, paremmin onnistuu jos ollaan vaikka kävelyllä tai istutaan bussissa tai luetaan. Ja autossakin mä pystyn yllättävän hyvin keskittymään jutteluun.

      Mutta noi itse keksityt leikit on kyllä parhaita, sitä vaan miettii, että mistä toi tuli. 😀

  4. 4

    EM sanoo

    Palasin tähän aiheeseen ajatuksissani vielä monta kertaa seuraillessani lähipiirin lapsia ja aloin miettiä, että tietääkö vanhempi aina edes, missä asioissa oma lapsi kaipaisi tukea. Omasta lapsuudestani muistan, että pikkuvanhuutta pidettiin negatiivisena piirteenä lapsessa, ja lauseita kuten ”on se hyvä kun lapset saa olla lapsia” toisteltiin. Jos joku oli erityisen kiinnostunut jostakin ei suoraan lapsille suunnatusta, niin aikuiset yleensä kehottivat olemaan kiinnostumatta siitä. Ajateltiin kai, että kaikki lapset jotenkin sisimmässään haluavat aidosti vain juosta ulkona ravassa räkä poskella ja mielellään vähän huutaen siinä samalla, ja jos joku ei tuntunut haluavan, niin se yritti vain esittää aikuisille olevansa isompi kuin onkaan.

    Ei se silloin ihan näin lannistavalta tuntunut, kuin miltä se tässä taitaa kuulostaa. Huomaan vain heränneeni vasta nyt ajattelemaan, että muutoin lämpimät ja rakastavat vanhemmat eivät välttämättä edes halunneet tukea jo valmiiksi pikkuvanhaa lasta kypsymään edelleen, aiemmin kuin ikätoverit. Koska kuka alle kouluikäinen lapsi siinä lapsuuden ja lapsellisuuden hehkutuksessa olisi uskaltanut niiltä vanhemmilta edes pyytää, että äiti mä haluun opetella kertotaulua? Nyt, kun katselin yhden ystäväni lasten menoa, sain ilokseni todeta, että meno on vähän parantunut. Silti, kun asiaan kiinnittää huomiota, tuntuu, että pikkuvanhuutta pidetään edelleen lapsen teeskentelynä. Nyt kun ympärilläni on useita 4-7-vuotiaita, olen todennut, että olkoot vanhemmat mitä mieltä vaan, jos joku niistä haluaa, niin opetan ne vaikka derivoimaan alle kouluikäisinä! Egyptologia on lapselle yhtä hyvä ja arvokas harrastus kuin muumien katsominen!

    • 4.1

      sanoo

      Koulussa pikkuvanhat lapset ei myöskään ole kovin suuressa huudossa, mutta ehkä siihen on vähän tullut parannusta, kun nyt ylipäätään annetaan enemmän tilaa erilaisille taipumuksille. Mä en tiedä kyllä osaisinko tukea lasta jossain asiassa, joka itselle tuntuu ihan vieraalta. Jos siitä vaikka olisi tulossa ilmiömäinen rallikuski, niin osaisinko olla innoissani ja kannustava? Jaa-a, ehkä siihenkin kasvaisi. Vai pitääkö taipua itselle vieraisiin juttuihin lasten takia? Hmmm.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *