”Siinähän ne kaksi menee kuin yksikin”

pyöräily

Kahden pyörän lykkiminen samaan aikaan on vähän rajatapaus, jos lapset osaa ohjata, niin siinähän se menee, jos taas ei, niin hermot menee kyllä kaksinkertaisesti.

Ei muuten aina mene. Mä en onneksi ole kuullut tätä viisautta kovin usein, mutta se muutamakin kerta on välillä liikaa. No toki on tilanteita, jolloin kaksi menee samassa kuin yksi, esim. kun laittaa ruokaa, niin samalla vaivalla tulee kahden annos kuin yksikin. Sen sijaan kahden pikku piltin syöttäminen ei hoidu ihan siinä samalla kuin yhden.

Musta on ennemminkin niin, että on monia tilanteita, jolloin kaksi (tai kolme) menee helpommin kuin yksi, ja sitten on niitä, jolloin tuntuu että yhden ristin sijasta on kaksi (tai kolme) kannettavana. Niitä helpommin hoituvia tilanteita on tietysti kaikki se aika, minkä lapset voi leikkiä keskenään sen sijaan että ne kaipaisi erityistä viihdykettä, ja siinä kuviossa menee jo sitten neljäskin samaan hintaan, jos vain kemiat suunnilleen pelaa yksiin. Kaksi lasta harvoin ikävystyy yhdessä. Mä olen päivittänyt facebookiin kaksosten ollessa puolivuotiaita: ”Katselin, miten somasti vauvat leikkii yhdessä lattialla, kunnes tajusin niiden levittävän puklausta nelikätisesti ympäriinsä”. Siitä ne yhteiset leikit alkoi.

Mutta kahdessa lapsessa on kaksi kertaa enemmän pukemista, syöttämistä (tosin imettäähän niitä voi yhtä aikaa, ja pulloruokintakin onnistuu, että se menee melkein siinä kuin yksikin), vaipattamista, potattamista, kantamista, työntämistä, vetämistä ja perässä juoksemista.

Erityisesti tää viimeinen on pistänyt mut koetukselle. Mä tykkäisin, että lapset olisi sillä tavalla aika rauhallisia, ja vaikka silloin kun ollaan kaupassa, niin kulkisi siinä mun vieressä ja nätisti nostelisi tavaroita kärryyn. Sen sijaan ne juoksee kirkuen ympäri pakastealtaita / Stockan kukka-asetelmia / Hakaniemen hallia. Mä olen sitten todennut, että niin kauan kuin ympäristö on edes suunnilleen turvallinen (ja Keskuskatuhan on Stockan kohdalla kävelykatu) niin juoskoot, mun ei ole mahdollista tehdä samaan aikaan ostoksia ja pidellä kahta (tai kolmea) lasta. Jos onnistun nappaamaan yhden mukaani kassalle, toinenkin yleensä seuraa perästä ennemmin tai myöhemmin.

Hämmästyttävää on, että mä tästä huolimatta huomaan luovani kummastelevia katseita kanssavanhempiin ja niiden lapsiin: ”Miksei se pidä niitä yhtään kurissa? Hyvänen aika, miten toi antaa noiden riehua tolla tavalla?” Niin, toisten lapsethan onkin vain huonosti kasvatettuja ja niillä on lepsut vanhemmat, kun taas itse toimii järkevästi ja välttämättömyyden pakosta.

Meneekö teillä kaksi samassa kuin yksikin? Entäs kolmas ja neljäs?

p.s. Tänään piti olla blogitauko, mutta tulikin niin kova tuuli, että me ei päästykään purjehdusreissulle. Niinpä ette huomenna myöskään saa raikkaita merimaisemia.

Edit. Nyt tuolla Valeäiti väittää, että kolme on uusi kaksi. Meillähän siinä tosiaan kävikin juuri niin. Mutta en lähtisi riskeeraamaan sitä, että neljä on uusi viisi.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Ja täältä löytyy lisää tarinoita elämästä kaksosten kanssa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kyllä se on niin, että 1+1=3. Varsinkin kun meidän kaksivuotias on tosi väkivaltainen tuota yksivuotiasta kohtaan.

    • 1.1

      sanoo

      Me just pohdittiin yhden kaverin kanssa, että vuoden ikäero olisi kyllä kaikkein haastavinta – kaksosuudessa on se hyvä puoli, että toiset jutut tosiaan sujuu tandemilla, ne syö samoja ruokia ja logistiikka pelaa samalla tavalla, samaan unirytmiinkin voi pakottaa. Ja jos toinen on väkivaltainen, niin toinen osaa antaa samalla mitalla takaisin. 😉

  2. 2

    sanoo

    Meidän perheessä (lapset nyt 5v, 2,5v, 4kk) kaikista helpointa on ollut kolmen lapsen kanssa. Eka oli vaativa vauva ja mulle kaikki uutta, toisen lapsen vauva-aikana koin tosi ahdistavana sen, että esikoinen joutuu olemaan yksin (tai ainakin ”yksin”) kaikki ne hetket, kun mä imetän tai nukutan vauvaa ym, nyt kolmannen kanssa on helppoa, kun ei enää stressaa ite vauvanhoidosta ja noi kaksi vanhempaa puuhaa (tuhmuuksia) niin kivasti (tai riidellen) yhdessä. Harmittaa, kun miehen mielestä kolme riittää, eihän sitä tiedä miten leppoisaa neljännen kanssa olis… 🙂

    Eiköhän tääkin ole sellainen juttu, joka riippuu kauheasti perheestä, lasten luonteista ja ikäeroista, vanhempien huumorintajusta ja siitä, miten paljon molemmat vanhemmat pystyy olemaan arjessa läsnä ja muusta sellaisesta.

    • 2.1

      sanoo

      Täälläkin neljäs menisi varmaan jo ihan ummessa silmin – esikoinenhan voisi sitä paitsi jo toimia lastenhoitajana. 😀

      Mutta ihan totta, riippuu niin paljon lapsista ja perheestä ja tilanteista.

  3. 3

    Vellamo sanoo

    Nyt, kun meidän kaksoset ovat jo melkein nelivuotiaita, kaksi menee välillä siinä missä yksi ja välillä siinä missä… no, kaksi. Mun mielestä leikittämis- ja viihdyttämispuheessa on paljon totta: kun vertaa ystäväperheeseen, jossa on yksi samanikäinen, niin ovathan nuo kaksoset pitäneet toisilleen seuraa jo aika kauan, ja nyt kun he ovat jo noinkin isoja, eletään vaihetta, jossa heillä on pitkällisiä ja polveilevia leikkejä. En vain ole koskaan hirveästi pitänyt siitä, että tässä aiheessa on usein niin vahvasti se näkökulma (niin kuin mullakin nyt), että hyvä = lapset antavat vanhemmilleen mahdollisimman paljon lapsivapaata aikaa. Varsinkin silloin, kun muksut olivat vauvoja, se ”meneekö kaksi siinä missä yksi” -puhe ärsytti, kun kyse oli siitä, että olisin halunnut antaa kummallekin vauvalleni yhtä paljon vauvantahtista huomiota ja reagoida yhtä nopeasti tarpeisiin kuin niissä perheissä, jossa ihan oikeasti oli vain yksi lapsi tai edes yksi vauva kerrallaan – ei siitä, että lapsenhoitoon yhteensä meni paljon aikaa. (Tai toki siitäkin…) Äh. Olinpa sekava.

    Sulla on muuten kiva blogi.

    • 3.1

      sanoo

      Jep, toi vauva-ajan raastavuus on kyllä mullakin muistissa. Tosi nopeasti mä turruin siihen, että annoin toisen vauvan itkeä sen aikaa että sain toisen hoidettua ja pois käsistäni, mutta välillä siihen hätkähti – ja hätkähdän edelleen, kun näkee ihmisten reagoivan sen yhden vauvansa itkuun heti, eikä sitten joskus kun kerkeää.

      Ja tosiaan, onhan se vähän nurinkurista, että se hyvä aika lasten kanssa on sitä aikaa, jolloin ne viihdyttää toisiaan eikä niistä tarvitse huolehtia. Hmmm. Mutta täytyy sanoa, että mä olen niin laiska vanhempi, että olen kyllä niistä hetkistä aina tosi tyytyväinen.

      Ja kiva jos tykkäät blogista, mä tykkään kivoista kommenteista. 🙂

  4. 4

    Vellamo sanoo

    Ilman muuta mäkin olen tyytyväinen, että on hetkiä, jolloin ei tarvitse säätää lapsia. (Huh, ei pää kestäisi ilman sellaisia…) Jotenkin ajauduin tuota kommenttia kirjoittaessani joihinkin vauvavuoden fiiliksiin – vaikka siitäkään vuodesta ei olisi millään selvitty ilman kokonaan vauvavapaita tuokioita. Siitä vuodesta jäi aika vahvoja tunnemuistoja.

    • 4.1

      sanoo

      Hyvä että jäi muistoja – monethan sanoo, ettei muista kaksosten vauvavuodesta mitään. Mä olin osannut etukäteen jo jonkun verran varautua siihen riittämättömyyden tunteeseen, eli sitten osasi ajatella, että näin tää nyt vain menee. Mutta vauvoja kävi kyllä välillä sääliksi, koska nehän ei tiedä sitä, että näin tää nyt vain menee – tosin ne ei sitten tiedä paremmastakaan. Jaa-a. No, enää ne ei ainakaan tarvitse huomiota koko aikaa samanaikaisesti.

  5. 5

    sanoo

    menee ne joskus ja joskus ei, meillä on siis 06,07 ja 11 syntyneet lapset. nyt isommat voi jo pienimmän kanssa olla ulkona, jos ripustan terassilla pyykkiä, tai osaa laittaa sille tvstä mikki hiiren kerhotalon jos mulla on jotain hommaa.
    kaupungilla noi isommat ei vaan JAKSA olla, siis niinkin vaikea että liikennepuistosta sokoksen vessaan vaihtamaan vaippa –> ok, sieltä syömään –> ok, ja sieltä pois=revitään toisia käsistä, tönitään, huudetaan, itketään, juostaan kun viitapirut.. harvoin liikun kotikulmia kauemmaksi kaikkien kanssa yksin, koska ei auta uhkailut eikä lahjonnat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *