Se hyvä äiti

”Hyvä äiti” tuntuu nykyään olevan melkein kirosana; pitää pyrkiä olemaan ”riittävän hyvä äiti”. Filosofian näkökulmasta hyvä äiti on musta kuitenkin ihan hedelmällinen käsite, koska silloin päästään lähestymään äitiyttä hyve-etiikan näkökulmasta.

Aristoteles aikoinaan määritteli hyveet ihmisen toivottavaksi ominaisuuksiksi, kultaiseksi keskitieksi kahden paheen välissä. Hyvä ihminen on hyveellinen ihminen, ja hyveellinen ihminen toimii hyvin toteuttaessaan hyviä ominaisuuksiaan. Tämä ajattelutapa sopii musta erinomaisesti myös vanhemmuuteen (eikä vain äitiyteen), koska jos toimintaa ohjaa hyveet, ei yksittäisiä tilanteita tarvitse pohtia jokaista alusta asti erikseen (tai näin teoriassa).

No mitä ne vanhemmuuden hyveet sitten olisi, millainen on hyvä äiti tai isä?

Rakastava on ensimmäisenä mun listalla. Lapsi tarvitsee rakkautta, siitä ei pääse mihinkään. Rakkaus ei mitenkään automaattisesti oikeuta kaikkia vanhemman tekoja, mutta ainakin sen pitäisi taata perustavanlaatuista suojelua ja hyväntahtoisuutta. Tähän ei nyt siis sovi se, että ”joka lastaan vihaa se vitsaa säästää”. Tosin rakkauden kahta puolta oleviin paheisiin ei musta kuulu viha, vaan välinpitämättömyys toisessa päässä ja toisessa tukahduttava ja sokaiseva rakkaus, joka ei salli lapsen kasvaa omilleen, eikä toisaalta anna vanhemman nähdä lastaan sellaisena kuin tämä on, vikoineenkin. Vaaleanpunaiset silmälasit päässä kasvatettu äidin mussukka ei kasva onnelliseksi mussukaksi.

Viisas täytyy varmaan lisätä tähän heti seuraavaksi. Kauhea vaatimus, mutta kyllä musta vanhemmuus edellyttää sitä, että tehdään asioita tietoisesti. Läheskään aina omat tiedot ei tunnu riittäviltä, mutta niitä täytyy ainakin pystyä harkitsemaan. Ja nykypäivänä ei tiedon hankkimisenkaan pitäisi olla ongelma. Viisaus varmaan myös sisältää sellaisen omiin ratkaisuihinsa luottamisen: toimin näin, koska se on lapseni parhaaksi. Viisas siis pyrkii tasapainoilemaan tyhmyyden (vai tietämättömyyden?) ja kaikkitietävyyden välissä. Viisas vanhempi tietää myös, milloin omat tiedot ja taidot ei riitä.

Kärsivällinen. Tää on mun heikko kohta. Mutta musta hyvään vanhemmuuteen kyllä kuuluu aimo annos kärsivällisyyttä, lapsen kanssa oleminenhan on usein aikuiselle aika loputtoman puuduttavaa, ja lapsi tarvitsee aikaa ja miljoona yritystä oppiakseen kaiken sen mitä oppia täytyy – eli kaiken. Kärsivällisen vanhemman vastakohta on tietysti kärsimätön, se joka tiuskaisee että ”anna nyt tänne se niin mä laitan” kun kenkä ei mene oikeaan jalkaan. Mutta mikä se toinen ääripää on? Liian kärsivällinen?

Haa, se on vanhempi jolta puuttuu myös seuraava hyve: se ei ole jämpti. Lasten kanssa tarvitaan musta aika paljon jämptiyttä. Jo siinä perushoidossa (varsinkin jos lapsi on luonteeltaan rutiineja tarvitseva), mutta koko perusturvallisuushan nojaa sellaiseen jämptiyteen. ”Minä olen tässä, minä olen sinun äiti ja minä tiedän miten hommat hoituu” – lapsen ei tarvitse epäillä koko ajan ja haistella, että mistä nyt tuulee. Jämptiyden vastakohta on tietysti sellainen haahuilija, joka kyselee lapsen mielipidettä joka asiaan ja vaihtaa omaansa seitsemän kertaa päivässä, antaa periksi kaikessa ja johon on ylipäätään yhtä hyvä nojata kuin tiskirättiin. Ja se toinen vastakohta on sitten se natsimutsi, joka ei osaa koskaan sanoa että ”no joo, voit tämän kerran tehdä / syödä / ottaa / valvoa / katsoa”.

Epäitsekäs. Tää liittyy siihen, miten äidiksi tuleminen muuttaa elämää, ja mikä on varmaan monelle meistä toisaalta kipuilun aihe, toisaalta iloisen yllätyksen aihe, kun huomaa siihen kykenevänsä. Miten minä itse ja minun haluamiseni ei enää olekaan elämän keskiössä, vaan sen toisen ihmisen tarpeet menee edelle. Tää on mulle välillä vaikeaa edelleen, mä huomaan olevani todella itsekäs, ja mietin kauhuissani, olisinko valmis vaikka laittamaan itseni vaaraan lapset pelastaakseni. Epäitsekkyyden vastakohdat on siis tietysti se itsekäs vanhempi, joka ei ole huomannut vanhemmaksi tulleensakaan, vaan elää edelleen vain oman napansa ympärillä, ja toisaalta kyllä myös se, joka ryhtyy lastensa kynnysmatoksi. Kun puhutaan äitien hyvinvoinnista ja omasta ajasta ja muusta, niin ei siitä täysin turhaan puhuta, itseään ei pidä unohtaa – ihan jo lasten hyvinvoinnin takia.

Iloinen. Lapsethan on lähtökohtaisesti aika iloisia, ison osan ajasta. Ja musta vanhemman pitää pystyä iloitsemaan niiden kanssa ja niistä. Ilo on myös hyvä mittari muulle hyvinvoinnille, ihan fyysisellekin; liian väsyneenä ei pysty olemaan iloinen. Ilon vastakohta on varmaankin apaattisuus (tai ehkä ärtyisyys ja kiukkuisuuskin, ainakin jos itseäni ajattelen). Sitä toista ääripäätä on vaikea hahmottaa, mutta sehän voi olla sellaista kaiken kuittaamista naurullla, vakavuuden kieltämistä.

Tämähän nyt on mun henkilökohtainen listani (vaikka filosofia tieteenä ei paljon henkilökohtaisuuksista perusta, mutta mä en nyt tätä artikkelia olekaan tarjoamassa mihinkään tieteelliseen julkaisuun). Tätä miettiessäni mä totesin myös, että nämä vähän vaihtelee myös lapsen mukaan – ainakin se, missä suhteessa hyveitä annostellaan. Rakkautta ja viisautta tarvitsee kaikki lapset, mutta toisten kohdalla korostuu sitten vaikka erityisesti kärsivällisyyden tai jämptiyden tarve – ja ne tarpeet tietysti vaihtelee myös lapsen kehityskauden mukaan.

Hyve-etiikka on kyllä aika armotonta. Jos mä puhun ilkeästi lapselle, niin mä olen ilkeä äiti, enkä hyvä äiti. Mutta mä myös pidän tosta armottomuudesta. Lapsi toki antaa anteeksi melkein mitä vain, mutta mun olisi hyvä vähän useamminkin muistuttaa itseäni näistä hyveistä.

Pitäsikö listaan lisätä jotain? Onko jotkut hyveistä teistä tärkeämpiä kuin toiset? Minkä kanssa teillä on vaikeuksia?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    Vilijonkka sanoo

    Mun mielestä usein toi ”hyvä äiti” -käsitteen paheksunta sisältää sellaisen ajatuksen, että äidin pitää olla täydellinen, mihin ei tietysti kukaan pysty. Mutta kai nyt useimmilla kuitenkin on jotain ajatusta siitä, millaista olisi hyvä äitiys, tai milaiseen hyvään haluaisi pyrkiä, noin ihan arkisten ratkaisujen pohjaksi. Ei se tarkoita, että pitäisi lakata olemasta ihminen ja olla ”vain” joku myyttinen äiti. Lisäksi ”hyvä äiti” -käsite kuulemma syyllistää ihmisiä. Minusta kuitenkin se, jos ihminen ei pysty tuntemaan mitään syyllisyyttä siitä jos tai kun toimii väärin, on aika huolestuttavaa. Virheiden tekeminen on inhimillistä, mutta kyllä mun mielestä (ajoittainen) syyllisyydentunnekin on inhimillistä ja tarpeellista, koska se voi viedä asioita parempaan suuntaan. Itse en voi ainakaan väittää, että tietäisin aina mikä on lapsilleni parasta, ja silloinkin jos tiedän, en aina tee niin, mutta jos ei koskaan tuntisi syyllisyyttä, niin pitäisi ehkä olla psykopaatti… Toki pitää olla armollinen itselleen, ja sanoa vaikka että ”tässä tilanteessa en nyt pystynyt tämän fiksummin toimimaan, mutta seuraavalla kerralla sitten paremmalla onnella”. Lisäksi joidenkin mielestä ”hyvä äiti” sisältää ajatuksen siitä, että isän ei tarvitse olla hyvä. Mutta kyllä esimerkiksi nuo sinun mainitsemasi hyveet liittyvät yhtä lailla isyyteen (kuten jo sanoitkin). Lapsella voi olla kaksikin vanhempaa, jotka pyrkivät hyvään vanhemmuuteen, ja siis nimenomaan pyrkivät, vaikka perille tuskin ikinä pääsee.
    (Aika sekava sepustus mulla, mutta siis olen samaa mieltä sun tekstisi kanssa, mikäli se ei tästä vielä oikein selvinnyt…)

    • 1.1

      sanoo

      Kiitos kommentista, ei se liian sekava ollut! 🙂 Sinisen keskitien bleue kirjoitti äitienpäivän aikoihin hyvin tuosta riitävän hyvästä äitiydestä, ja mäkin taidan marista käsitteestä vähän turhaan, sitä mieltähän mäkin olen, että hyvään vanhemmuuteen pitää pyrkiä, mutta sen riittävän hyvän kanssa on elettävä.

  2. 2

    bleue sanoo

    Olipa hyvä juttu ja allekirjoitan kriteerisi, jopa pyrin niihin kaikkiin, mutta välillä en yllä. Toi riittävän hyvä on musta silleen armollinen että kaikkia noitakin voi tehdä vaikka kahdeksankymmentä prosenttisesti, siihen jää silti 20 prossaa epäonnistumista. Mutta järjellä ajatellen 80 on hemputin hyvä luku. 50 on vielä hyvä, sitten voi jo alkaa miettiä? Siis, että se riittävän hyvä vapauttaa meidän erilaiset äidit toimimaan omien resurssien mukaisesti, vaikka tietyt suositukset (esim huoltamiseen ja hoivaamiseen) onkin olemassa.
    Sinullahan oikein humpsahti aatteellinen kirjoitus näin loman lopuksi, joko se karttakeppi on kädessä :D?

    • 2.1

      sanoo

      Nää prosentithan oli hyviä, kiitos. Mä meinaan saada morkkiksen joka kerta kun lipeän hyveistäni (eli noin neljätoista kertaa päivässä), mutta jos sen ajatteleekin niin, että jaksoin olla kärsivällinen seitsemässä tilanteessa ja vain kolme kertaa repesi hermot, niin voiton puolellahan siinä tosiaan ollaan. Tosin eipä ne kolme kertaakaan sitten kivoja lapsille ole…

      Lomallahan sitä kerkeää aivoja vähän verrytellä. 🙂

      • 2.1.1

        bleue sanoo

        Ei mutta kyllä ne lapset kohtaa niitä inhottavia tilanteita samoilla tilastoilla sitten tulevassa muuallakin. Ja ne muut ei aina pyydä anteeksi tai selitä miks. No siks kun se oli valaskala (kuuntelen liikaa Fröbeleitä).

        • 2.1.1.1

          sanoo

          Hmm, totta totta, mutta tästä joutuu kohta kaltevalle pinnalle. Mä selvästi tarvitse ripauksen syyllisyydentuntoa että hommasta tulisi yhtään mitään.

  3. 3

    Kaislakerttu sanoo

    Mitä ajattelet, voisiko lisätä TOIVEIKKUUDEN?

    Vanhempi viestii aikuisten maailman, toisten aikuisten, naapurien, puolisonsa, isovanhempien, olevan realismin rajoissa tutustumisen arvoisia tyyppejä. Vanhempi kertoo työpäivän jälkeen töistä kivoja asioita. Vanhempi näkee maailman kauniina, tai ainakin poimii sieltä kaunista. Vanhempi kertoo aikuisten maailmasta asioita, jotka innoittavat häntä itseään.

    • 3.1

      sanoo

      Kiitos, toiveikkuus kuulostaa kyllä hyvältä – ja ehkä se on myös sellainen ominaisuus, joka on lapsessa luonnostaan, ja jota vanhemman tulisi sitten tukea omalla käytöksellään. Vastakohdat on tietysti pessimismi ja synkistely ja ehkä sitten sellainen kaiken realismin poissulkeva yltiöruusuisuus.

    • 4.1

      sanoo

      Niin mäkin, jotain hyötyähän siitä filosofian opiskelusta on oltava. 🙂 Lukijatilastot sen sijaan kertoo, että ei meitä juuri muita olekaan. 😉

  4. 5

    Lintunen sanoo

    Allekirjoitan kyllä tän täysin ja koen noi Bleuen prosentit hyvin lohdullisiksi. Mun suurimmat paheeni on kärsimättömyys ja tietynlainen erakkomaisuus ja siitä johtuva laiskuus.

    Laiskuus näkyy siinä, että olen tosi huono lähtemään lasten kanssa leikkipuistoon, perhekerhoon jne. Mieluiten olen omalla pihalla, omassa kodissa heidän kanssaan touhuamassa, käydään lenkillä koiran kanssa ja fiilistellään lähimetsässä, talvella rakennellaan omassa pihassa lumiukkoja ja käydään pulkkamäessä. Koen aika usein syyllisyyttä siitä, että lapset on aina vaan kahdestaan. Esikoinen pääsee vasta nyt mukaan ohjattuun kerhotoimintaan, koska kotikunnassamme sen voi aloittaa vasta 3 vuotiaana. Ajattelin mennä sitten kuopuksen kanssa sinä aikana perhekahvilaan ettei pelkästään kökittäisi kotona.

    Kärsimättömyhys taas, no, tätä ei tarvinne selitellä. Ja ehkä kärsimättömyyttäkin pahempi on mun äkkipikaisuus, pinna palaa välillä ihan naurettavista asioista. Toki pyydän anteeksi kun huudan ja selitän miksi olen nyt niin kiukkuinen. Ton äkkipikaisuuden vastapainona olen yleensä iloinen, hassuttelen ja pelleilen sekä rakastan niin että se näkyy, kuuluu ja tuntuu. Olen siis varsin tunteellinen, tai siis tunteeni näkyvät päällepäin selvästi. Välillä koen siitä syyllisyyttä, mutta yritän toisaalta aina opettaa lapsille, että he saavat olla juuri sellaisia kun ovat. Jos on huono päivä, saa olla ja mietitään yhdessä miten siitä voisi tehdä paremman. Koen, että olen hyvä äiti vikoineni päivineni.

    Ehkä tässä olisi myös yksi lisä listaan: olla oma itsensä ja antaa lastenkin olla, toki tietyissä hyvän käytöksen rajoissa. Toisessa ääripässä ihminen, joka peittää sen millainen oikeasti on, joka esittää olevansa muuta kun on. En oikein osaa artikuloida mikä se toinen ääripää on – ehkä sellainen yhteisistä säännöistä piittamaton, itsekäs, mulla on oikeus tyyppi. Sellainen, joka vie persoonana kaiken elintilan toisilta eikä halua rajoittaa itseään missää tilanteessa. Sekavaa sepustusta, mutta ehkä joku ymmärtää pointin.

    • 5.1

      sanoo

      Tää kuulostaa ihan mun itseni kirjoittamalta, friikkiä. Tosin viime vuosina mä olen vähän petrannut ihmisten ilmoille lähtemisessä, kun olen todennut, että oikeasti tykkään kuitenkin seurasta kun vain sinne uskaltaudun ja saan aikaiseksi.

      Olisiko toi hyve aitous tai vilpittömyys? Mahtavaa, kiitos hyvästä lisästä listaan! Sartrella on se käsite ”bonne foi”, joka on juuri sellaista aitoutta, ei roolissa olemista. Ja se toinen ääripää on sitten tietysti sellainen omaan erinomaisuuteensa tukehtuva. Ja kyllä, lapsen kanssahan aitous on mitä tärkein ominaisuus, ja se kulkee parina itsensä tuntemisen ja itsensä kunnioittamisen kanssa. Vitsi, tästä pitäisi kirjoittaa ihan oma tekstinsä.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *