Sähellyksen mestari tässä hei

Kameran mä olin toki pakannut filosofiakahvilaan mukaan, mutta sain napattua yhden kuvan, kävijöiden jo lähdettyä.

Kameran mä olin toki pakannut filosofiakahvilaan mukaan, mutta sain napattua yhden kuvan, kävijöiden jo lähdettyä.

Mä olen tosi hajamielinen luonteeltani. Ei siinä mitään, sehän sopii tällaiselle filosofityypille, mutta kolmen lapsen äidille ja yrittäjälle se ei ihan niin hyvin sovi. Mä käytän elämästäni ihan kohtuuttoman ajan hävinneiden papereiden, avainten ja puhelimien etsimiseen. Lapsilta puuttuu koulusta tossut, jumppavaatteet, vesipullot, lupalaput ja eväät. Jos mä en vastaa sähköpostiin tai tekstiviestiin, niin ainakaan yleensä se ei johdu tylyydestä, vaan siitä, että mä unohdin vastata – tai luulen jo vastanneeni.

Eilen oli lasten filosofiakahviloiden syyskauden avajaiset. Kutsuin paikalle uusia ja vanhoja blogituttavuuksia (tosin kaikkia en varmaan muistanut kutsua) ja tein jo pari päivää sitten listan kaikesta siitä, mitä pitää aamulla muistaa ottaa mukaan, nimilapuista suodatinpusseihin, pehmokengurusta kameraan. Päätin ottaa lapset kerrankin mukaan, ensinnäkin siksi että kyseessä oli vähän epävirallisempi tilaisuus, ja toisekseen siksi, että mies on koko viikonlopun kiinni Flow’ssa olevassa installaatiossaan (tai mä epäilen, että installaatio siellä pyörii ihan reippaasti itsekseen, ja mies on vain kiinni festaritunnelmassa).

Aamulla oltiin tietysti vähän myöhässä lähdössä liikkeelle, mutta sentään kaikki kassit pakattuina ja tarkistettuina. Ja sitten huomasin, että auton avain ei ollutkaan sen paremmin mun käsilaukussa kuin paikallaan hyllyssäkään. Pengoin laukun läpi pariin kertaan ja mietin jo, olenko voinut jättää avaimen jonkun takin taskuun, kunnes hoksasin, että tällä kertaa syy ei olekaan mun lahossa päässäni, vaan siinä, että mies oli käyttänyt autoa yhden toisen installaation roudaamiseen.

Sain ihan totaalisen hepulin ja kiroilin kovaäänisesti. Jostain syystä ajattelin, että sinä aikana kun mä hoidan paikalle tilataksin, esikoinen voisi sujauttaa Leluteekin esitteet ja pienet rusinarasiat pusseihin, jotka nuoret filosofit saisi kotiinviemiseksi. Ladoin tavarat pöydälle ja rupesin soittamaan sitä taksia. Tajusin, että tavallinenkin taksi riittää (eihän meidän autokaan ole mikään tila-auto), peruin tilataksin ja soitin tavallisen. Hoputin lapset ulos, kannoin tavarat taksiin ja perille päästiin loppujen lopuksi ihan riittävän ajoissa. Paitsi että ne esitteet ja yllätyspussit tietysti odotti siellä keittiön pöydällä.

No joo, avajaiset sujui mukavasti ja mies toi esitteet ennen kävijöiden lähtöä, joten ihan hyvin olisin taas voinut vaan ottaa rennosti. Mutta lohduttakaa mua vähän, enhän ole ainoa, jonka elämä on joka päivä täynnä säätöä ja sähellystä?

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Oi, et ole ainoa. 😀 Hajamielisyydestä olisi helppo syyttää äitiyttä, mutta olen samanlainen lahopää ollut aina. En ole mitään tärkeää koskaan hukannut, mutta pikkujutuissa sekoilen helposti. Omatekemä diagnoosini on se, että päässäni vaan surraa usein niin monta kanavaa samaan aikaan.

    • 1.1

      Emilia sanoo

      No nimenomaan siltä se tuntuu, että liian monta kanavaa pyörii samanaikaisesti. 🙂 Mäkään en ole tainnut mitään korvaamatonta hukata (tai sitten olen armeliaasti sen unohtanut 🙂 ), mutta rahaa ja aikaa on mennyt sekoiluun; viime kesän automatkalla esimerkiksi huristeltiin parisataa kilometriä edestakaisin, kun olin muistanut Saksan lauttamatkan päivämäärän väärin. Tällä viikolla olin viemässä lapsia kouluun jo maanantaina, mutta se sekaannus onneksi selvisi jo perjantaina, eli ei tarvinnut siellä tyhjällä koulunpihalla ihmetellä (sekin on kyllä syyslomalla tehty 😉 ).

  2. 2

    sanoo

    Et ole ainoa. V:n tämän syksyn ensimmäisenä päiväkotipäivänä teimme sekä päiväkotiin tulon että päiväkotiin lähdön tuplana kun ensin päiväkodin ovella tajusin ettei lapsella ole mukana lippistä, aurinkorasvaa eikä vesipulloa (löysin vain lippiksen) ja iltapäivällä pihalla tajusin että päiväkotiin oli jäänyt lelut eli palattiin vielä tonkimaan uusiksi kaappeja kun tiedettiin että seuraavana aamuna ryhmä siirtyi toisiin tiloihin.

    • 2.1

      Emilia sanoo

      No nää ensimmäiset päivät on kyllä ihan erityisen mahdottomia – ja kaikki maanantait valitettavasti lukeutuu niihin. Tänään olin lähdössä töihin lähes ajoissa, kunnes huomasin, että käsilaukkua uupuu. Olin sitten jättänyt sen autoon, ja autotallin ovikortin tietysti sinne laukkuun. Noh, reippaalla hölkällä vielä kerkesin töihinkin. 🙂

  3. 3

    sanoo

    Tunnen jo nyt itseni dementiapotilaaksi nuorten kollegojen seurassa :D. On vaan niin monta asiaa mielessä! Ja kun se ajattelu on niin mukavaa niin sittenpä jos joku avain ei olekaan just siinä mistä sen puolihuolimattomasti voit napata, menee senssit sekaisin!

    • 3.1

      Emilia sanoo

      Vähän kyllä kauhistuttaa, jos tämä iän myötä vielä pahenee… Tavaroitaan hukkaavaa lasta mä olen koettanut lohduttaa, että kyllä niistä oppii pitämään huolta, mutta enpä tiedä, olenko tästä(kään) itse kovin hyvä esimerkki. 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *