Rumat lelut

petshop linna Kuvassa esiintyy Littlest Pet Shop -leluja (ja toi raapiva kielioppivirhe on siis osa niiden tuotemerkkiä). Mitäs sanotte, eikö ole ihan järkyttävän rumia, vai mitä? Miksi niillä pitää olla niin iso pää ja lautasen kokoiset silmät ja kaiken pitää olla pinkkiä?

Esikoinen sai muutaman synttärilahjaksi pari vuotta sitten, ja tänä keväänä ne on olleet ahkerasti käytössä, niiden vaaleanpunainen muovihäkkyrä on sijoitettu linnan näköiseen laatikkoon, jossa ennen asui kuohuviinipullo (blogikorruption kautta saatu), ja suurisilmäiset elukat on viettäneet siellä täyteläistä perhe-elämää. Viime viikonloppuna kirpparilla oli sitten kokonainen pöytä täynnä petshoppeja, ja mä näin miten esikoisen katse viipyi niissä. Ehdotin, että jos niille ostettaisiin uusi talo, ja me pakattiin mukaamme kaksi uutta elukkaa ja tuo hamsterin aktiviteettikeskusta muistuttava rakennelma.

Mies oli pöyristynyt, kun näki mitä me oltiin ostettu. Sen mielestä petshopit on rumia ja vastenmielisiä ja tarjoaa lapsen mielikuvitukselle aivan vääristyneitä malleja. Mä olen kyllä periaatteessa samaa mieltä, rumiahan ne on, ja kaikessa muovisuudessaan ja pinkkiydessään jotenkin luotaantyöntäviä. Miksi mä sitten ehdotin lapselle, että ostetaan lisää? Se ei siis itse sanallakaan maininnut niitä, katsoi vain.

petshop nalle

Sen on varmaan tarkoitus olla söpö ja hellyttävä, mutta nyt on mennyt vähän överiksi.

Mun ajatteluni menee jotenkin niin, että oikeastaan sillä lelulla esineenä ei ole niin kovin suurta väliä. On se sitten käpylehmä, tädin itse neuloma pehmolelu, rikkinäinen kännykkä, Lego tai suurisilmäinen muovielukka (mm. nämä kaikki esikoisen leikeistä löytyy), niin olennaista on se, että lapsen mielestä esineellä voi leikkiä. Tärkeää on se, että sen esineen kautta mielikuvitus pääsee liikkeelle.

Toinen juttu on se, että näiden ekaluokkalaisten keskuudessa petshopit on aika kova sana. Esikoisenkin kolme elukkaa on käyneet koulussa jo useampaan otteeseen tapaamassa toisia kaltaisiaan, ilmeisesti niillä leikitään välitunnilla ja iltapäiväkerhossa. ”Mutta kun kaikki muutkin” ei välttämättä ole erityisen hyvä ohjenuora lastenkasvatukseen, mutta joissain jutuissa ryhmäpaineelle voi musta antaa periksi. Mulla itselläni ei pienenä ollut kaikkia muotileluja, osittain juuri ideologisista syistä (barbiet luo aivan väärää naiskuvaa), osittain varmaan ihan taloudellisista (aidot barbiet maksoi siihen aikaan yli kymmenen viikkorahaa). Se, että lelu on esteettisesti vastenmielinen ja edustaa kaupallista muovikulttuuria ei sitten kuitenkaan ole mulle riittävä syy eristää lasta kavereidensa leikeistä.

Vähän tämä mua silti häiritsee edelleen. Mun täytyy kirjoittaa aiheesta oma postauksensa, koska mä olen kyllä nimittäin samaa mieltä miehen kanssa siinä, että lapsille voi ja pitää opettaa myös hyvää makua. Mun kompromissi on nyt se, että olen selittänyt esikoiselle, että vaikka mun (ja isänsä) mielestä petshopit on aika rumia ja tyhmän näköisiä, niin jos niillä on kiva leikkiä, niin se on pääasia. Mutta en tiedä, onko sekään nyt sitten ihan reilua. Olisiko mun pitänyt olla ihan hiljaa vain?

Mikä teidän kanta on vastenmielisinä pitämiinne leluihin? Onko jotain, mitä olette kieltäytyneet lapselle hankkimasta? Vai hymisettekö vain, että joo, onpa söpö / tosi makee?

p.s. Varoituksen sana kaikille alle kolmivuotiaiden vanhemmille, jotka nyt nyrpistätte nenäänne, että hyi, meille ei tuollaisia tule, ja kyllähän vanhemmat valitsee, millaisilla leluilla lapsi leikkii, leluja ostetaan vain muutamia, ja silloin valitaan tarkasti kehittävät lelut. Varoituksen sana on: odotapa vain.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa @leluteekki, kuinka vaan).

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tämä herätti paljon ajatuksia ja tunteita, mutta eri asia nyt taas on niiden ilmaisu.. Tunnereaktioni liittyi tuohon leikkeihin mukaan pääsemiseen; koko kroppani reagoi siihen voimakkaalla tunnereaktiolla, joten ymmärtäisin että se on minulle tärkeintä. Että lapsi ei joudu minun valintojen takia erilleen porukasta. Että pääsee mukaan. Sitten tulee taas järki mukaan, ja mieleni alkaa kyseenalaistaa: pitääkö ryhmäpaineen vuoksi tehdä mitä vain? Haluanko antaa sen kuvan, että kavereita saadakseen pitää olla tietynlainen ja omistaa jotain tiettyjä esineitä? Enkö voisi sanoa, että no jos toiset leikkii niillä, niin entä jos pyydät päästä mukaan ja ehdotat jotain erilaista leikkiskenaariota? Olisiko esim. mahdollista, että se sinun iso karvanalle olisi niiden petshoppien bodyguard? Tai entä, jos se sinun erilainen lelu olisi ulkomaalainen, ja leikissä miettisitte sopivaa käytöstä? (saattaa ehkä olla liian vaikea. Kunhan ajatuksenvirtaa kirjoitan. Varoitinhan, näiden ajatuksieni ilmaisu saattaa olla vähän sekava!)

    Ja sitten niiden vastenmielisten lelujen ostamiseen.. En tiedä. Aika näyttää. Todennäköisesti haluaisin keskustella asiasta tyttäreni kanssa, minä kertoisin avoimesti mitä mieltä olen siitä (muovikulttuuri, etc) ja pyytäisin häntä miettimään itse, miksi sen haluaa ja mitä se hänelle tarkoittaisi. Haluaisin näin kehittää sitä omaa ajattelua, enkä sitä että minä olen auktoriteetti ja minä sanon että ei niin se on ei. Jos selitys on tarpeeksi hyvä (lue: tyttö osannut perustella asiansa hyvin, eikä vain ”no kun haluuuuuun!” – noita ”mä vaan haluan” lelujahan näyttää taloudessa kuin taloudessa kertyvän nurkkiin eikä niillä sitten loppupeleissä leikitäkään) niin se voidaan hankkia.

    Joo. Kahvia. Lisää.

    • 1.1

      sanoo

      ”Haluanko antaa sen kuvan, että kavereita saadakseen pitää olla tietynlainen ja omistaa jotain tiettyjä esineitä?” Tätä mäkin mietin. Ja sitä, että missä menee se raja, milloin pitää noudattaa niitä omia periaatteita, ja milloin joustaa, jotta ei olisi vain turhan hankala äiti. Mutta toi on ihan totta, että jos kaveriporukka on jotakuinkin kiva, niin yleensä leikkiin pääsee ilman sitä nimenomaista esinettäkin – voi leikkiä toisten leluilla tai voi tosiaan saada leikissä erilaisen roolin.

  2. 2

    sanoo

    Mä en oikeasti usko, että sillä, millainen maku 6-vuotiaalla on, olisi lopulta ihan kauheasti tekemistä sen kanssa, millainen maku aikuisella on. Tai toki, asiathan opitaan, mutta luultavasti käsitys siitä, mikä on kaunista ja tyylikästä opitaan siitä, mitä vanhemmat arvostavat, eikä niinkään siitä, millaisia leluja joku Acme Inc. tuottaa. (No, onhan sitten kaikenlaisia barbie-estetiikka toteuttavia aikuisia, mutta poikkeuksia on aina.)

    Mun äiti on ollut aina aika tarkka tyylikysymyksistä, mutta isässäkin oli vähän snobin vikaa. Tämä näkyi esim. siinä, että mulle ei luettu Miinaa ja Manua pienenä, koska ne on huonoja (ja tämän asenteen olen kantanut mukanani tänne asti, on todella vaikea lukea Miinaa ja Manua nyt lapselle.) En tiedä, olisiko musta tullut erilainen, jos porukoilla ei olisi ollut tarve alleviivata asioiden kehittävyyttä (tai, lack thereof), mutta muistan kyllä, että pahimmillaan se vähän tylsytti iloa: että jos kauhean odotuksen jälkeen sai jonkun barbin, se tuli saatesanoilla ”mutta ihan kauhea se on ja huonoa naiskuvaa”. Voi olla, mutta mun barbit oli lääkäreitä ja salaisia agentteja, ja musta oli vaan plussaa se, että ne oli siinä hommassa tuolloin mun silmiin nättejä.

    • 2.1

      sanoo

      Näin mäkin ajattelen, että lapsi oppii sen makunsa, eikä se opi sitä pelkästään ympäröiväsä krääsästä. Tosin tässä tulee sitten juuri tuo ristiriita, että jos sille pitää kuitenkin opettaa, että petshopit on rumia ja barbit huonoa naiskuvaa, niin onhan ne vähän ankeat saatesanat uudelle lelulle, josta toinen on innoissaan.

      Jaa-a. Mutta en mä ihan sillekään linjalle voi lähteä, että ihastelisin lasten kanssa kaikkea kimaltavaa /suurisilmäistä /päräyttävää, mitä teollisuus meidän eteen työntää.

      Se mua kyllä kiinnnostaisi, että miksi näitä rumiluksia tuotetaan, myykö ne todella niin paljon paremmin kuin jotkut esteettisesti miellyttävämmät lelut – ja miksi myy.

      • 2.1.1

        sanoo

        Mutta jos – mietin tässä, miten itse tulen ottamaan tilanteen vastaan – sanoisi jotain tyyliin, että ”Onpa kiva, että olet siitä noin innoissasi, ja siitä tulee äidillekin tosi hyvä mieli – vaikkei tuo nyt ihan äidin makua vastaakaan”. Tai jotain. Saahan sitä haaveilla 😀

        Suurisilmäisyyteen fiksoituminenhan saattaa olla osin biologistakin. Että syyttömiä ovat lapsiparat. Syyllinen on sen sijaan teollisuus. Kirottu teollisuus.

        • 2.1.1.1

          sanoo

          Tähän tyyliin mäkin haluaisin vastata lapselle, en sitten tiedä, kuinka hyvin se menee läpi.

          Ja söpön pennun malliahan nämäkin tosiaan seuraa, kyllä ne tietää mitä tekee.

  3. 3

    Onna sanoo

    Minulle ja siskolleni ei lapsena ostettu ”kaikkea”, joskin muutama Barbie, My Little Pony ym. saatiin. Mutta varsin rajatussa määrin. Me jostain syystä opittiin varsin varhain, ettei kaikkea kannatakaan pyytää, koska ei niitä varmaan saadakaan. Osittain kyse oli rahasta, toisaalta äidillä oli joitakin vahvoja mielipiteitä esim. pukeutumisesta (”farkut ei ole lapselle sopivia vaatteita”).

    Tämä johti vähän hassuihin lopputuloksiin. Nyt aikuisena on puhuttu siskon kanssa siitä, kuinka molemmat oltaisiin haluttu verkkapuku, joka olisi ollut sellaista normaalia liukasta verkkarikangasta. Ehkä meillä oli college-housuja ja -takkeja tai tuulipukuja niiden sijaan, en muista. Mutta me ei siis koskaan PYYDETTY niitä verkkareita, koska ajateltiin ettei niitä kuitenkaan saada.

    Kerran tuli vanhempien kanssa puheeksi se, kuinka minä muistan yksityiskohdan kotitalon rakennusajalta. Oltiin valitsemassa tapetteja, ja me siskon kanssa vaellettiin katselemassa näytteitä (minä olin 4-v., sisko 2-v.). Löysin muumitapettia, joka silloin 80-luvun alussa oli ihan oikeista Tove Janssonin piirroksista (ei näistä animaatiosarjan aikaisista) kuvista koottu. Seisottiin sen edessä ihastelemassa, kun äiti tuli sanomaan, että tulkaa katsomaan kun löysin kivan tapetin teidän huoneeseen. Äidin löytämä tapetti valittiin, ja ihan kiva se olikin. Kun kerroin tämän muiston, äiti kysyi miksei me oltu sanottu, että haluttais muumitapettia. Minä sanoin että kai me ajateltiin ettei sitä kuitenkaan laitettaisi. Äiti näytti jotenkin järkyttyneeltä ja totesi, että olisihan sitä voinut vaikka yhden seinän laittaa. (Verkkareista en ole uskaltanut kertoa.)

    Meillä ei vielä hirveästi lapset ole osanneet pyytää tai vaatia mitään, mutta olen yrittänyt toimia niin, että aina uskaltaisi pyytää, jos se on lapselle tärkeää. Vanhemmat sitten päättävät mitä ostetaan ja perustelevat päätöksen lapselle, mutta toivon ettei minun tarvitse 30 vuoden kuluttua ajatella, että olisiko se niin haitannut, jos olisi sen tietyn halutun lelun/vaatteen/tapetin ostanut.

    • 3.1

      sanoo

      Mä tunnistan tän täysin, mä opin lapsena myös erittäin hyvin sen, mitä kannatti tai ”sai” pyytää, eikä olisi tullut mieleenkään pyytää sellaista, minkä tiesin jo jotenkn epäsopivaksi. Ja meidän esikoisella rupeaa myös jo olemaan aka selkeä käsitys siitä, mitä voi pyytää tai mistä voi tykätä – enkä mäkään haluaisi täysin tukahduttaa lapsen omia mielipiteitä ja makua.

  4. 4

    sanoo

    Haha, meillä oli TODELLAKIN toi ’vain pari lelua ja nekin puisia ja kehittäviä’. HAH. HAHHAH! 🙂

    Yksi lapsen lempileluista on meidän vanhempien suulla nimellä ’pahoilaiskoira’ -kulkeva eläin, jonka turkki jo repsottaa pahasti monista kohdista ja siinä on patterit (aaargghh), jotka saa koiran linkkaamaan eteenpäin (se on leikeissä vammautunut jotenkin) ja sen silmät loistaa VIHREÄÄ (!!!). Jonkun ylemmän voiman armahtamina koiran haukunta on kuitenkin lakannut, eikä sen kimeää, kiukkuista nikutusta tarvi enää kuunnella sillonkaan, kun koira on muuten vedossa. Laps rakastaa sitä.

    • 4.1

      sanoo

      Vau, paholaiskoira todella kuulostaa nimensä veroiselta. Joskus mä mietin, onk lelutehtailijat järestään ihmisvihaajia, koska monet näistä on niin selvästi vahempien kiduttamiseksi luotu. En tiedä oletteko vielä törmänneet äänteleviin pehmoleluhin, joita on ilmeisesti lähes mahdoton saada pois päältä, koska ne myös KUORSAA äänekkäästi silloin kun niitä ei aktivoida. Ne terrorisoi tunteja koulussa kuorsaamalla repuissa tai melskaamalla yksin käytävässä.

  5. 5

    sanoo

    Luulen, että on ihan sattumaa, että noista ”petseistä” on tullut se tämän hetken ykkösjuttu. Riittävän suuri osa lapsia sattui ottamaan sen omakseen ja sitten se levisi kaikkialle. Siinä missä meillä piti 90-luvulla olla Gogoja (niitä sellaisia muoviotuksia), ei niissäkään kai mitään kovin kehittävää ollut ja olihan ne tietoisesti osa rumia, osa söpöjä ja vaikka mitä – surutta niitä luokiteltiinkin ulkoisten ominaisuuksiensa puolesta, joitain ei kukaan halunnut ja söpöimmät ja tietyn väriset olivat suosituimpia (tätähän voisi analysoida vaikka kuinka pitkälle). Tai vielä jokin aika sitten päiväkodeissa kaikki piti olla Autot-elokuvaan liittyvää (edelleen on kova juttu, jos jollain on Salama McQueen -sukat) tai Hello Kittyä, nyt meillä ainakin tämä into on ilokseni vähän laantunut.

    Painin kuitenkin juuri tuon saman ongelman kanssa, liittyen Pet Shopeihin. Munkin mielestä ne ovat rumia ja muistuttavat isoine silmineen liikaa inhoamiani Bratz-nukkeja. Kuitenkin kysyessäni 11v täyttävältä kummitytöltäni synttärilahjatoiveita, hän vastasi toivoneensa ”äl-pee-ässiä” eli juurikin näitä samoja. Toisaalta ilahduin, että hän edelleen haluaa niillä leikkiä (siinä missä ne neljävuotiaat tytötkin päiväkodissa), eikä vielä ole selvästikään hänen kohdallaan tullut mitään meikki- ja muotitoivomuksia tai vastaavia. Siispä huomasin tällä viikolla seisovani leluosastolla Pet Shop -hyllyn kohdalla, ja jonkilaisen pienen setin sitten ostinkin (ts. valitsin vähiten ruman). Uskoisin, että ilahtuu kun kuun lopussa sen paketistaan avaa.

    • 5.1

      sanoo

      Tuollakin ilmeisesti isommatkin koulussa vielä leikkii näillä, ja se on kyllä tosiaan kiva juttu. Että kai ne on kestettävä, jos ne saa lapset pysymään lapsina vähän pidempään.

      Mä olen meillä rajannut nää tunnistettavat hahmot nimenomaan alusvaatteisiin, eli pikkareissa on niin kittyä kuin salamaakin ja ne tosiaan on kova sana.

  6. 6

    Maija sanoo

    Meillä lapset saa muovikrääsänsä lähin käytettynä, jolloin en kärsi niin paljon tuskaa maailman vuoksi. Leluja myös tehdään itse (mm. puinen ritarilinna ja hedelmälaatikkoon tehty ponitalli). Uskon monipuolisuuden olevan parasta: jotain lasten valitsemaa, jotain aikuisen, jotain siltä väliltä. Itse tehtyä, ostettua, saatua, uutta ja käytettyä. Maku kehittyy sellaiseksi kuin kehittyy. Itselleni tärkeämpää olisi se kuluttajuus.

    Mailis

    • 6.1

      sanoo

      Tämäkin härpäke tosiaan tuli kirpparilta, ja toi muovi tuntuu olevan yllättävän kestävää, eli jos vain muoti jatkuu, niin näillä ehtii vielä useampi pikkutyttö leikkmään. Pahintahan onkin juuri se, kun koko ajan syydetään markkinoille uusia muoteja ja uutta tavaraa, jota sitten kaikkien on pakko saada.

  7. 7

    sanoo

    Meillä ei vielä ole leluhysteriaa ilmassa. Aika tyytyväisenä lapsi leikkii niillä mitä on ja kaupassa ei ikinä pyydä mitään, kun ikinä ei olla sieltä leluja ostettu (lukuunottamatta palkinnoksi saatu vapaavalintaista lelua, kun opetteli nukkumaan itsekseen). Me kolutaan myös kirppiksiä ja leluvalikoima on mitä on. Pikkuautot on se ykkösjuttu, varmaan aika pitkään vielä? Niitä voin ihan mielelläni ostaakin. Niitä kaivellaan siellä kirpparilla, aika helposti mukaan lähtee jotain muutakin hyväkuntoista, jolle on selvä funktio (esim. viimeksi löysimme muovailuvahamuotteja). Linja rumien lelujen suhteen on se, että jos ne ei ole kauhean isoja, ne saa piiloon, joten ihan sama 🙂

    Pet Shopeista on moni suvun tyttö hullaantunut ja minusta ne on ihan hauskoja…. Kai… Oma lapsi on kiinnostunut nyt niistä helvatan Cars-hahmoista. Onneksi se tyytyy kirjaston kirja- ja DVD-valikoimaan vielä. Odotan päivää kun lapsella on jotain painavaa sanaa pukeutumiseensa, tai se tajuaa että muiden vanhemmat ostaa leluja niille kaupastakin…:D Ikää tällä hetkellä kohta 3,5v…

    • 7.1

      sanoo

      Meilläkin on kyllä lapset aika hyvin käsittäneet, että vaikka kaupassa olisi leluja niin niitä ei voi sieltä ostaa – vähän niin kuin museossa oltaisiin. 😀

  8. 8

    anonyymi sanoo

    Muoviahan legotkin ovat 😉 Usein kaikkein rumimpia ovat lasten pahvista, maito- ja hiutalepaketeista askartelemat, tarroilla, helmillä ja kiilleliimalla koristelemat rakennelmat, vaikka ne niin monin tavoin kehittäviä ovatkin 😛

    Mun mielestä on karua, jos lapselle jatkuvasti viestitetään, että hänen makunsa on huono, tyylitiedoton ja väärä. Eihän vanhempien kauneuskäsitys ole absoluuttinen totuus! Lapsilla makumieltymykset muuttuvat iän myötä (usein aikuisillakin) ja voivat mennä laidasta toiseen; 13-v hyväksyi pari vuotta taa päin vain mustat collegehousut, mustat verkkarit ja mustat hupparit. Sitten kelpasivat ainoastaan mahdollisimman kirkuvanväriset farkut +tummansiniset neuleet. Nyt in ovat kauluspaidat, blazerit, suorat housut sekä valkoiset shortsit valkoisten pikeepaitojen kera. Kohta taas jotain muuta, sillä etenkin teinien kohdalla maku(=muoti) vaihtelee vauhdilla. 4-vuotias taas voi pukea ylleen mekon, hameen, sukkahousut, shortsit ja boleron yhtäaikaa ja ihastella peilistä, kuinka kauniilta asu näyttää rannekorun ja kaulahelmien + kolmen hiuspinnin kanssa. Ja saa pitää tyylikkyyskäsityksensä! Mä pyrin lasten pukeutumisen kohdalla opettamaan ennemminkin tilannetajua. Myönnän kyllä, syyhyn tai toiseen vedoten (”huonolaatuinen”), jätän mielestäni rumat ostamatta 😛

    Ryhmäpaine on suuri jo pienemmilläkin koululaisilla, samoin ”lelujen” hinnat. Kun korviin sataa vaatimuksia siitä ja tästä jutusta, joka ehdottomasti pitää saada, testaamme tarpeen todellisuutta: jos lapsi on valmis vaikka säästämään ja tienaamaan koko tarvittavan summan itse, kyse on hänelle oikeasti tärkeästä jutusta. Jos lapsi on valmis maksamaan osan, kyseessä on aika tarpeellinen juttu. Jos lapsi ei halua osallistua ollenkaan, hän yleensä itsekin huomaa, ettei tarve ole todellinen. Tää käytäntö siis silloin, kun kohteena on jokin vanhempien mielestä turha hankinta, vaikkapa just ruma lelu.

    Eli pääosin pet shopit, ankkärit, turtlesit jne. ovat meille tulleet lasten itsensä ostamina tai lahjoina. Barbeja meillä on puoli tusinaa lahjaksi saatuina, mutta tytöt eivät tykkää niistä ollenkaan. Osin syy on se, että isoveljet dissaavat kaikenlaisia nukkeleikkejä. Osin se, että ne ovat tyttöjen mielestä rumia. Itse olen yrittänyt saada tytöt välillä leikkimään niillä. Siksi, etten pidä yhtään ajatuksesta, että ”tyttöjen jutut” tai vaaleanpunainen maailma olisivat jotenkin huonompia kuin ”poikien jutut”. Pinkki on väri siinä missä muutkin. Lisäksi en muista ikinä lapsena ajatelleeni, että naisen tulisi näyttää barbielta ( tai paperinukelta, leikin niilläkin). Kukaan irl tuntemani nainen ei muistuttanut barbieta, joten kaipa koin, että barbie oli roolimalli vain barbielle. Aivan kuten lego-palikkakin oli vain rakennuspalikka.

    Mutta kaikesta huolimatta: rumat lelut riipivät mua, etenkin, jos ovat niin isoja, etteivät kaappiin mahdu. Ja jos voin neutraalisti(?) vaikuttamalla välttää rumien juttujen asettumisen meille, niin taatusti vaikutan. Ja jos lapsi kysyy, tykkäänkö, sanon, että ei ole ihan minun makuuni, mun hän saa silti tykätä.

    • 8.1

      sanoo

      Se on ihan totta, että tosi ankeahan se on jos lapsen maku koko ajan vain tyrmätään – eihän se taatusti siinä kehitykään. Mä koetan aina muistaa kovasti kehua, jos on vaikka onnistunut vaatevalinta. Pukevat siis yleensä aina ise, ja käytännöllisyyden rajoissa saavatkin laittaa ihan mitä kaapista löytävät, mutta kaikkia yhdistelmiä mä en kyllä lähde kehumaan onnistuneina. 🙂

      Toi ”huonolaatuinen” on kyllä hyvä veto, näinhän se usein onkin, että ne rumimmat muotihirvitykset ei myöskään ole erityisen laadukkaita.

      Ja legoista, toki ne on muovisia ja uudemmissa on aika rumiakin osia, mutta mä tykkään siitä, että ne on kuitenkin varsin ajattomia: meillä on kolmen sukupolven legot edelleen leikeissä.

  9. 9

    Kaislakerttu sanoo

    Hyviä kommentteja kaikki edelliset.

    Mä lisäisin vielä oman kokemukseni.

    Muistan tosi paljon lapsuudestani ja turvaan muistoihin tässäkin vastauksessani.

    Ensinnäkin, mun on hyvin helppo ymmärtää miksi Pet shopit ovat niin suosittuja. Kun katsoin noita leluja, kykenen ikään kuin palauttamaan sen 9-vuotiaan lapsen tilan itseeni, ja näkemään näiden lelujen vahvuudet:

    -näissä leluissa on TÄYDELLISET värit. Magentaa, purppuraa, keltaista, oranssia, ruskeaa. Sama syy kuin miksi irtokarkit värjätään.
    -leluissa on selvät ÄÄRIVIIVAT. Ei mitään Minna Immos-tyyliä, ei mitään Kylli-tätiä, ei Karoliina Pertamon kuvitustyyliä. Lapsi ei käsitä, miksi aikuiset piirtävät (lapsen mielestä) huonosti! Lapsihan itse opettelee piirtämään selkeitä kuvioita, ja häntä kehutaan syherrysten tullessa selkeämmiksi ja viivojen suoremmiksi. Miksi ihmeessä monessa lastenvaatteessa on epätarkkoja (aikuisten kielellä taiteellisia) kuvia, kun ne voisivat olla yhtä selkeitä kuin Pet shopin silmät tai Disneyn selvä tyyli. Jos 8-vuotias lapsi joutuu valitsemaan, kumpaa tapettia seinään laitetaan, sitä jossa on geometrisesti täydellinen oranssi pallo, vai suomalaisten graafikoiden piirtämä ”pallo” (rosoinen, epätarkka), moni lapsi valitsee sen selvän pallon.
    -ja onhan noissa aika paljon leikkipuistomaisia onkaloita, koloja, hyrriä ja niin edelleen.

    Mä veikkaankin että lelut ovat jonkinlainen heijastuma lasten aivojen kehitysasteesta. Huh mikä termi, mutta tarkoitan, että maku muuttuu. Lapset varmasti kavahtavat joitakin aikuisten maailman juttuja, kuten tummaa suklaata ja usein vaikkapa oliiveja. Se heidän tuntemus on ihan oikein. Vanhemmiten taas itse kavahdan Kelloggs frosties -muroja niiden liian imelyyden vuoksi, mutta olisipa joku väittänyt niin ollessani 9-vuotias. Mikä liian makea, olisin sanonut. Uskaltaisin väittää että lapselle joku asia on tarkoituksenmukaisempi kuin aikuiselle. Pet shopit ovat juuri tällaisia: energisiä, ”meluisan” näköisiä, siis juuri yhtä levottomia, impulsiivisia ja kehittyviä sekä tarkkanäköisiä kuin lapset! Ehkä aikuinen kavahtaa niitä aivan kuten lasten hillitöntä menoa ja kirkumistakin?

    Lopuksi, olen huomannut että monesti lapsen innostus tiettyyn inhottavan näköiseen leluun lieventää hyvin vanhemman tuntemuksia. Kun näkee miten paljon lapsi nauttii vaikkapa jostain Spiderman-legosta, vaikka itse pidin sitä ensin vastenmielisenä, tulee hämähäkkimiehestä esiin jonkinlainen inhimillinen ja sympaattinen puoli ja leluun kiintyy itsekin.

    • 9.1

      sanoo

      Kiitos taas hyvästä kommentista! Myönnetään, mä olisin myös rakastanut petshoppeja 3-11 -vuotiaana. Ja varsinkin tuota häkkyrää, joka meille nyt tuli, jossa ne voi tosiaan leikkiä vähän kuin puistossa (tai hamsterit häkissään). Muutoin niiden talot muistuttaa useammin nukketaloja.

      Ja tosiaan, ”taiteellisten” lastenkirjakuvitusten vähäisen suosion mäkin olen huomannut – ja muistan kyllä itsekin inhonneeni niitä lapsena. Lohdullinen ajatus kyllä, että lapsen kuuluukin tykätä tämäntyyppisestä estetiikasta, että siitä se maku pikkuhiljaa kehittyy. Ja totta tuokin, että niistä rumiluksista tulee paljon sympaattisempia, kun ne on oman lapsen leikeissä, niillä on nimi ja henkilökohtaisia mieltymyksiä.

  10. 10

    sanoo

    Musta on myös äärimmäisen kiinnostavaa nähdä millaisia leikkejä lapset keksivät noilla itsestä tylsiltä ja stereotyyppisiltä vaikuttavilla leluilla.

    Kun ensin mietitään syökö hämähäkkimies kärpäsiä vai ihmistenruokaa ja sitten se (ihmistenruokaa) syötyään käy vauvanuken potalla kakalla. Ja lähtee sitten dinosauruksen kanssa sairaalaan hakemaan silmätippoja.

    Vaikuttaa siltä, että lelut on ensisijaisesti väline kuvitella ja käsitellä nähtyä ja koettua.

    • 10.1

      sanoo

      Niinpä. Musta on vähän huolestuttavaa, että petshoppien äiti usein käskyttää lapsukaisiaan aika tylyllä tyylillä. Tosin kyllä ne lapset välillä onkin mahdottomia, viimeksikin kiipeilivät katolle keskellä yötä, vaikka piti nukkua hyvät unet, että jaksaisivat lähteä eväsretkelle seuraavana päivänä.

  11. 11

    pilami sanoo

    Mä mietin vähän asiaa ”sukupolvikokemuksenkin” näkökulmasta. Oisko kurjaa, jos joskus 20-vuotiaina porukassa muistellaan niitä lapsuuden leikkejä ja ”hei, ne Pet Shopit – niillä oli sitä ja tätä ja tota”. Niin olisiko sitä silloin(kin) ulkopuolinen jos ja kun olisikin leikkinyt vanhempien päätöksestä ihan jollain muulla? En tiedä, tuli vaan mieleen tämäkin. Kaikki me olemme myös aikamme lapsia ja ajassa on aina tietyt jutut in. Myös tietyt lelut. Ei kai se nyt pelkästään pahakaan ole.

    Ja joo, olen ehdottomasti sitä vastaan, että torppaa lapsen ilon uudesta lelusta sillä, että äiti ei siitä sitten ainakaan pidä. Vähänkö olisi perheriita pystyssä (ainakin meillä), jos mies torppaisi esim. mun vaateostokset haukkumalla ne rumiksi. Mutta lisäisi, että ”iloitse sä nyt kuitenkin”. 😉 Makukysymykset on muutenkin hankalia. Lapsi iloitsi monta päivää vappuna serpentiinillä täytetystä huoneestaan ja niistä ihmeellisistä serpentiini-ilmapallo-virityksistä. Ei ne tyylikkäitä aikuisen silmään ollut. Mun valinta on ihastella lapsen kanssa sitä hienoa vapputunnelmaa mikä niillä nyt sitten saatiin aikaiseksi.

    • 11.1

      sanoo

      Kyllä, sukupolvikokemukset on tärkeitä. Mä ostin omilla viikkorahoillani mylittleponeja, ja paitsi että niillä oli ihana leikkiä, niin nyt mä kuulun siihen joukkoon, joka jakaa kokemuksen mylittleponeista. Puhumattakaan telkkariohjelmista. Mun sukupolvella ne on tietysti helposti jaettuja kokemuksia, kun ei niitä ohjelmia tullut kuin tunti päivässä, kahdelta kanavalta. Hauskaa oli se, kun olin kansainvälisellä työleirillä kymmenisen vuotta sitten, ja pystyin jakamaan samat telkkarikokemukset itä-eurooppalaisten leiriläisten kanssa. Miehen kanssahan meillä ei ole yhteisiä telkkarimuistoja, ei Ranskassa näytetty Nukkumattia tai Nalle Luppakorvaa.

  12. 12

    sanoo

    Minunkin mielestä petshop-öelut – tai ne isopäiset ”barbit” joko ne monsterhait tai ne kaikki muut on aivan kamalia ja rumia jajjajaja… Mutta kas, niin vain eksyi meillekin 4v-lahjaksi lapsen kaverilta yksi petshop -lelu. Äidin onneksi siitä ei ole tykätty 😀 Mutta samaa olen miettinyt ylipäätään kaikkien lelujen, vaatteiden ja kiinnostuksien kohteen. Että kuinka paljon oma asenteeni ohjaa lasta ja kuinka paljon hänellä on oikeasti omaa liikkumavaraa. Toisaalta, en ole ainoa lapsen lähipiirissä oleva aikuinen ja jokainen ohjaa johonkin suuntaan – jos ei nyt muovikrääsäboikottiin, niin sitten johonkin muuhun suuntaan (eli ryhmäpaineen alle tai sukupuolinormeihin jne). Mutta ainakin minusta esikoisella on vahvoja mielipiteitä ja hän sukaltaa sanoa vanhemmille vastaan. Ja minä taas pidän tätä ensisijaisesii hyvänä asiana. 🙂

    Jännäksi menee milloin meillä alkaa barbi, my little pony, petshopt tai monster high-hirivitys innostus – tai cormit tai joku action lelu innostus.

    • 12.1

      sanoo

      Mäkin toivoisin, että jos lapsella on jotain mistä se oikeasti tosi paljon tykkää, niin se uskaltaisi sen sanoa ja pistää vähän vastaan, ettei käyniin kuin tuossa mumitapettiesimerkissä – mutta aika paljon se lapselta kyllä vaatii uskallusta, kun se halu miellyttää vanhempiaon kuitenkin niin vahva.

      • 12.1.1

        sanoo

        Taidan olla outo, mutta minusta Petsit on kyllä ihan söpöjä :). No, en tunnetustikaan ole kovin visuaalinen, että voipi johtua ihan siitäkin.

        Petsien kohdalla olen tykännyt siitä, että meilläkin tosiaan vielä 10-vuotias tyttö leikkii niillä. Muilla leluilla leikkii enää vähemmän, mutta Petsit jostakin syystä kiehtovat. Tyttö on tehnyt niille omia uima-altaita jne. Olen iloinen siitä, että tyttö vielä leikkii olivatpa leikkikalut sitten käpylehmiä tai Petsejä! Kun Petsejä alkoi ilmestyä kauppoihin, pohdin ensin itsekin, että ”voi, ei mitä krääsää”, mutta kun näin, miten monipuolisia leikkejä tyttö näillä keksii, muutin mieltäni. Eiväthän nämä nyt niin paljon loppujen lopuksi eroa esimerkiksi My little ponyista.

        Meilläkin suositaan kierrätystä, joten Petsit on mahdollisuuksien mukaan ostettu osin käytettyinä ja ne on tarkoitus kierrättää vielä meidän käytön jälkeenkin. Tyttö on ostanut niitä myös itse omilla rahoillaan eli on ensin säästänyt rahaa ja vasta sitten ostanut haluamansa lelun (joka on usein ollut jotakin Petseihin liittyvää).

        Minäkään en oikeastaan ihmettele Petsien suosiota; mielestäni hahmot ovat juuri sellaisia, jotka kiinnostavat lapsia. Täällä Algeriassa olen kylläkin huomannut Petsien poissaolon; täältä saa vaikka mitä leluja ja vaikka millä hahmoilla (mm. Angry birds) koristeltuja reppuja jne., mutta Petsejä en ole nähnyt. Olen ihan miettinyt, mistä tämä voisi johtua. Siis, että miksi Petsit eivät näytä ”kolahtaneen” täällä, vaikka tosi monet muut hahmot ovat?

        • 12.1.1.1

          sanoo

          Toi on kyllä kiva, että ne kelpaa vielä isompienkin leikkeihin, aika hyvä käyttöikä siitä tulee, jos niillä leikitään 3-vuotiaasta yli 10-vuotiaaksi.

          Ja jännä juttu, että nämä ei Algeriassa ole suosittuja. Voisiko se liittyä siihen, että ne on tuollaisia lemmikkieläinhahmoja? Onko siellä ihmisillä lemmikkejä – koiria nyt ei kai ainakaan? Tosin tällä logiikalla ei kyllä Angry Birdsien possujenkaan pitäisi olla islamilaisessa kulttuurissa kovin näkyvästi esillä, että ei ehkä riitä selitykseksi.

  13. 13

    sanoo

    On ihmisillä lemmikkieläimiä, erityisesti kanarialinnuista pidetään täällä valtavasti! Tosin lemmikit eivät yleensä ole ehkä siinä määrin tärkeitä kuin vaikkapa Suomessa, eivätkä useinkaan samalla tavoin perheenjäseniä. Koiriakin pidetään kyllä, mutta useimmiten jonkin käyttötarkoituksen vuoksi, esim. vahtikoirina ja useimmiten koiria pidetään pihalla.

    Mietin itse, että kokevatko algerialaiset nämä kuitenkin juurikin ”krääsänä”? Tai ehkä tämä liittyy siihen, ettei täällä yleensä keräillä leluja/lelusarjoja samaan tapaan kuin Suomessa. Yksinäisellä Petsillähän nyt ei vielä kovin kummoisia leikkejä välttämättä saa aikaan ja kyllähän näiden idea on vähän kerätä useampia samaan ”laumaan”.

    Kävin muuten Suomen reissulla eräässä selkeästi venäläisille turisteille suunnatussa lelukaupassa, jossa myös Petsit taisivat loistaa poissaolollaan; siellä myytiin niin upeita leikkimökkejä, leikkikeittiöitä jne., ettei minun budjettini ainakaan kestänyt sellaisten ostamista. Ns. krääsä loisti poissaolollaan. Ehkä jotakin samaa on nähtävissä täällä Algeriassakin; jos on varaa, halutaan ostaa mieluummin isoa ja näyttävää kuin pientä ja vaatimatonta.

    Minunkaan mieheni ei muuten näistä kovin paljon tykkännyt aluksi, mutta nyt ovat hänen mielestään ihan ok, koska on nähnyt, kuinka tyttö niistä tykkää.

    • 13.1

      sanoo

      No olisiko tämä keräilylelujen puuttuminen se vastaus Petsienkin puuttumiseen? Ja tuli mieleen, voisiko olla niin, että vanhemmat enemmän päättää, mitä leluja ostetaan, kun taas Suomessa mennään pitkälti sen mukaan, mitä lapset saa päähänsä mankua? Jänniä nämä erot lelukulttuurissakin.

Trackbacks

  1. […] Mä huomaan lähes päivittäin kommentoivani ihmisten Facebook-feedeissä juttuja, joista oikeastaan haluaisin kirjoittaa pidemminkin, tämä oli taas yksi sellainen, joka nyt päätyi blogiinkin asti. Samassa ketjussa linkattiin sitten myös Project Maman pohdintaan lahjatoiveiden toteuttamisesta – tunnistin itseni. Ja ehkä lapset siis tänä vuonna saa multa muutakin kuin kehittävän kirjan ja käytetyn mekon huutonetistä (vaikka mulla edelleen on ongelmia rumien lelujen kanssa). […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *