Riittämättömyydestä ja oikeudenmukaisuudesta

riittämättömyys ja oikeudenmukaisuus perheessäTämä on ehdottomasti se aihe, minkä kanssa mä eniten painiskelen vanhemmuudessani: lasten tasapuolinen kohtelu. Tässä(kin) pääsi kyllä yhden lapsen kanssa helpommalla. Mutta nyt kun niitä on kolme, mulla on jatkuvasti olo, että en pysty ja jaksa antaa kaikille sitä huomiota, minkä ne ansaitisisi, ja koettaessani kohdella kaikkia tasapuolisesti, tulenkin lytänneeksi jonkun erilaiset tarpeet.

Varmasti on niin, että lapselle ei ole yhtään tervettä olla vanhempiensa jatkuvan huomion kohde, ja yksi sisaruuden rikkauksista on se jakamaan oppiminen, kun ei tässä elämässä muutenkaan aina kaikkea haluamaansa saa, ainakaan sillä hetkellä kun sitä haluaisi. Ja näinhän se menee kaikissa useamman lapsen perheissä, ja on mennyt kautta ihmiskunnan historian. Tosin mä en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, etteikö perheet voisi olla onnellisempia kuin mitä ne on kautta historian olleet. Mun käsitys on, että aika iso osa ihmiskunnan historiaa – ja tämän hetkistäkin olemassaoloa – on pelkkää kärsimyksentäyteistä hengissäpysyttelemistä, eikä siitä juuri ole kuin varoittavaksi esimerkiksi. Mutta ei se syyllisyyden tunteisiin auta. Ilmeisesti niiden kanssa voi elää, koskapa ne ei ole evoluutiossa karsiutuneet, mutta eikö niihinkin voisi jonkun kipulääkkeen nykyaikana kehittää?

Toinen juttu on sitten se tasapuolinen kohtelu. Miten voikin olla niin vaikeaa tietää, milloin on ihan oikein kohdella lapsia eri tavalla koska ne on erilaisia yksilöitä, ja milloin taas pitäisi oikeudenmukaisuuden nimissä kohdella kaikkia samalla tavalla? Taas yksi esimerkki siitä, että käytännöllisen filosofian opinnoilla ei ole mitään tekemistä käytännön elämän kanssa, koska ei sielläkään tätä opetettu (tai sitten mä sillä(kin) luennolla laskeskelin muistiinpanojen marginaaleihin tunteja seuraavan Ranskan-matkan alkuun).

Tätä samaahan mä pohdin myös kirjottaessani sisaruskateudesta (täytyi itse käydä tarkistamassa juttu, mutta kyllä, siellä se oli, eikä kyse ollut pelkästä déjà vusta, vaan siihen tosiaan tuli myös hyviä kommentteja tästä erilaisesta mutta oikeudenmukaisesta kohtelusta). Osa ongelmaahan on tosiaan siinä, miten selittää lapsille, että tuo toinen sai nyt keinua kaksi kertaa ja sinä et, kun sille keinuminen on niin paljon isompi juttu. Tää tuli esiin jo kaksosia imettäessä: toinen tarvitsi sitä aikaa rinnalla vaikka kuinka, toinen taas kävi vain tankkaamassa maidot ja lähti sitten hommiinsa – kunnes huomasi, että toinen siinä vielä nautiskelee, ja eiköhän silloin heti pitänyt päästä myös takaisin (ja tietysti yleensä vielä siihen samalle tissille, totta kai se on parempi, jos se on toisen suussa).

No joo, mitään rakentavaa mulla ei tähän (edelleenkään) ole, kunhan valitan että vaikeaa on. Ja tietysti vähän lohduttaa, jos joku muukin toteaa, että nii-in, vaikeaa on.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä Facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tuo ajanpuute ja riittämättömyys on kyllä aiheita, joihin ei varmaan koskaan löydä sitä oikeaa ja hyvää tapaa, johon voisi olla täysin tyytyväinen. 🙂 Kyllä näiden kahden kanssa jo paljon miettii sitä, että vielä kun lapsiarkeen sotketaan raskaus (ja väsymys ja siihen menevä aika + vauva-aika), niin ei ole oikein olemassa olevia lapsia kohtaan hankkia niitä yhtään lisää. Eli kyllä sitäkin myöten vahvistuu ajatus siitä, että meidän lapsiluku on tässä. Ja tiedän, että perheet, vanhemmat ja sisarukset sekä elämäntilanteet on erilaisia, mutta silti ihmettelen kyllä sitä, että mikä saa ihmiset toteuttamaan vauvakuumeeseen liittyvän lapsihaaveen kerta toisensa jälkeen. 🙂

    • 1.1

      sanoo

      Ei tietenkään pitäisi verrata esikoisen odotukseen ja vauva-aikaan, mutta välillä kyllä tuntuu että toiset eivät saa reilua osaansa – eikä esikoinenkaan enää. Tietysti lasten tarpeenkin kasvaessa muuttuu, eli tilaa ja aikaa taas vapautuu nuoremmille, mutta kyllä mustakin tuntuu, että oma riittävyys menee aika tarkkaan tässä kolmessa.

  2. 2

    Anonyymi sanoo

    Kipulääkkeeksi keskinkertaisuuden hyväksyminen? Kärsimyksentäyteisen hengissäpysyttelemisen ja täydellisen huomion ja ajan jakamisen välissä on monen monta pykälää, joista vielä saa hyvän arvosanan. Mun mielestä on turha kokea jatkuvaa syyllisyyttä asiassa, jossa kuitenkin pyrkii tasapuolisuuteen. Lapsilta saa varmasti palautetta, jos he kokevat jääneensä vähemmälle kuin toiset tai liikaa paitsioon. Silloin tilanteesta voi jutella ja korjata suuntaa, jos se on tarpeen.

    Miksi juuri vanhemmuudessa (tässä voisi jopa lukea äitiydessä) täytyisi onnistua sataprosenttisesti ennen kuin voi olla tyytyväinen? Harvaan asiaan kuitenkaan satsaamme yhtä paljon. On inhimillistä, että arjessa on rimanalituspäiviä. Tasapainottavat sädekehäpäiviä 😉 Enimmäkseen vanhemmuus koostunee ok-päivistä, ja se riittää.

    • 2.1

      sanoo

      Kiitos, onhan se näin, että iso osa siitä huonosta omatunnosta on aika turhaa. Mutta jostain se vain tulee, se olo että paremminkin voisin tehdä – ehkä eniten silloin kun otan lapsilta aikaa itselleni (ja aina välillähän se on tarpeellistakin mutta välillä ihan vain laiskuutta.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *