Urakehitykseni reissuleskenä

Kaksoset vauvoina

Kun vauvoja on kaksi, on hyvä jos sylejäkin on kaksi.

”Nyt me ei ikinä voida erota!” oli yksi niistä ajatuksista, joka pulpahti mieleen, kun oltiin saatu tietää, että meille ei tulekaan toinen lapsi vaan samassa paketissa toinen ja kolmas.* Me ei miehen kanssa olla naimisissa eikä meillä ole asuntolainaa, mutta ei ne kyllä parisuhteen lujittajina kaksosvauvoja peittoaisikaan. Nyt kun vähitellen on päästy siihen tilanteeseen, että päivistä voi selvitä hengissä ilman sen toisen apua, olo tuntuu välillä suorastaan romanttiselta; kai meillä sitten on muutakin yhteistä kuin kaksoset.

Juuri nyt mies on työmatkalla, ja mä olen viikon ollut lasten kanssa yksin (tai siis nelistään – miten voi olla, että kotona on neljä ihmistä vaikka mä olen ”yksin”?)  Mä olen pärjännyt oikein hyvin – tosin kämppä on aivan räjähdyksen jäljiltä, mutta se johtuu siitä, että lasten nukkuma-ajat olen istunut koneella (välillä ihan palkattua työtäkin tekemässä), enkä siivonnut. Mutta me kaikki ollaan hyvissä ruumiin ja hengen voimissa.

Mä tiedän, että on äitejä, jotka on yksinhuoltajia odotuksen ensihetkistä lähtien. Ja vanhempia, jotka jää yksinhuoltajiksi vaikka millaisen lapsilauman kanssa. Ja ne pärjää loistavasti (tai ainakin jotenkin). Ja on niitä perheitä, joissa toinen vanhemmista lähtee puoleksi vuodeksi Afganistaniin tai kahdeksi kuukaudeksi merille tai aina arkipäiviksi Lontooseen. Mä kunnioitan ja ihailen moisia selviytyjävanhempia melkoisesti, koska itse mä en lukeudu mihinkään näistä ryhmistä, vaan olen aina olettanut, että viimeistään kuudelta illalla joku muu ottaa hoitaakseen osan tästä pyörityksestä ja on vielä kiinnostunut siitäkin, että tänään puistossa poika kiipesi ihan itse isoon telineeseen.

Mun reissuleskeydessä on kuitenkin ollut selvä nousujohteinen suunta. Mies ei matkusta paljon, mutta aina silloin tällöin. Esikoinen oli alle vuoden, kun miehellä oli viikon reissu. Me mentiin koiran ja vauvan kanssa mun vanhempien luo. Mä en olisi voinut kuvitellakaan selviäväni viikkoa itsekseni. Vuoden kuluttua oli kahden viikon reissu, jolloin koira meni hoitoon ja minä ja taapero appivanhempien luo. Kaksosten ollessa puolitoistavuotiaita laitettiin vain koira hoitoon ja värvättiin vähän viihdytysjoukkoja, mutta pysyteltiin kotosalla.

Ja nyt me siis ollaan täällä ihan keskenämme (niin, meitähän on viisi jos tuon koirankin laskee) – tosin mä olen kyllä valjastanut lähipiiriä tavallista enemmän esikoisen viemiseen ja hakemiseen koulusta. Aika mukava on kuitenkin todeta, että mulla pysyy yksinänikin pallot ilmassa. Jos joku olisi kuusi vuotta sitten kertonut mulle, että ulkoilutan koiraa uhmaikäisten kaksosten kanssa, niin olisin kehottanut sitä miettimään lentäviä lehmiä.

Mutta kyllä, ensi viikolla mä osaan taas myös kummasti arvostaa sitä, että mies laittaa ruoan, siivoa keittiön, lukee iltasadun ja jättää sukkansa sohvalle.

Miten teillä pärjätään, kun toinen osapuoli on poissa?

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

*Muita ajatuksia aiheesta ”meille tulee kaksoset” löytyy täältä.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Moi! Täytyy kyllä nostaa hattua sulle, että tunnut pärjäävän mainiosti lapsiesi, kotitöiden ja koiran kanssa, vaikka miehesi on matkoilla! Tsemppiä ja jaksamisia! What doesn´t kill you makes you stronger, eikö niin?

  2. 2

    sanoo

    Kiitos kun et käyttänyt sanaa yksinhuoltaja ajasta kun mies on työmatkalla! Pikkujuttuja mutta oikeasti ihana joskus lukea tekstiä jossa ko. sanaa ei käytetä kuvaamaan aikaa kun perheen toinen vanhempi on poissa työn tms. takia.

    • 2.1

      sanoo

      Joo, mä uskoisin, että henkiselle jaksamiselle on kyllä aika iso ero siinä, että tietää toisen tulevan seuraavalla viikolla taas takaisin tai että pitää pärjätä yksinään hamaan maailman tappiin – ja käytännön hommissakin: jos tällä viikolla jääkin keittiö luuttuamatta, niin kerkeää sen sitten ensi viikollakin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *