Kuka oikein meni keksimään koulun?

 

”Qui a eu cette idée folle, un jour, d’inventer l’école? C’est ce sacré Charlemagne, sacré Charlemagne!”

“Kuka oikein on saanut tämän pöhkön idean keksiä koulun? Pahuksen Kaarle Suuri!”*

Tää laulu kertoo musta paljon ranskalaisten suhtautumisesta koulunkäyntiin. Meillä on viime aikoina hoilattu tätä joka sunnuntai-ilta ja usein viikollakin. Laulu on siis vuodelta 1964, esittäjänä France Galle (ja yksi syy sen suosioon meillä on laulajan ihana paashikampaus). Mutta Suomessa ei tunnun kovin poliittisesti korrektilta opettaa lasta edes laulussa toivomaan, että elämässä olisi pelkkiä vapaapäiviä koska koulussa tehdään pelkkää tylsää työtä, äidinkielen, matikan ja maantiedon tunteja.

Suomalaisessa koulussahan pitää olla kivaa. Suomalaisen koulun suurimpia ongelmia viime vuosina on ollut se, että siellä ei ole kivaa ja oppilaat ei viihdy. Mä olen itse yläkoululaisena viettänyt hetken jos toisenkin väittelemällä opettajien kanssa siitä, että koulussa pitäisi yksinkertaisesti olla kivmepaa, silloin me opittaisiinkin paremmin. (Kaikki kunnia niille opettajille, jotka jaksoi viettää välituntinsa näsäviisaan viisitoistavuotiaan kanssa kasvatustieteestä ja koulupolitiikasta väitellen.)

Ranskassa koulussa ei ole kivaa. Siellä ei ole tarkoitus olla kivaa, siellä on tarkoitus tehdä töitä. (Tviittaa tämä!)

Ranskalaisten asenne on, että jotkut tykkää koulutöistä, kaikki ei tykkää eikä kukaan tykkää kaikista koulutöistä. Ranskalaisten koulujen opetusmenetelmissä on edelleen paljon samaa kuin France Gallen koulussa 60-luvulla (tai 1600-luvulla sen puoleen), esimerkiksi runojen ulkoaopettelu ja sanelut kuuluu olennaisesti äidinkielen opetukseen.

Ranskalaisten vanhempien asenne koulunkäyntiin on myös ihan toinen kuin Suomessa. Vanhemmat tietää (omasta kokemuksesta), että koulussa ei aina ole kivaa, mutta ne on vakuuttuneita siitä, että koulu on hyväksi niiden lapsille. Suomessa taas yhä useampi vanhempi on sitä mieltä, että koulu ei pysty vastaaman juuri hänen lapsensa tarpeisiin, ja vanhemmat usein asettuu lapsensa puolelle, koulua vastaan. Ranskassa asenne on enemmän sellainen ”kouluun mennään ja sillä sipuli”.

Ranskalaisvanhemmat myös odottaa lastensa menestyvän koulussa. Jos lapsi ei pärjää, sen pitää selvästi tehdä enemmän töitä, vikaa ei lähdetä ensimmäiseksi hakemaan opetuksesta (tai jostain diagnoosista). Tämä asenne johtaa myös siihen, että erilaisia oppimisvaikeuksia ei Ranskassa etsitä ja tunnisteta yhtä hyvin kuin Suomessa, ja koulusta voi oikeasti tippua, jos ei vain pysty pysymään opiskelussa mukana. Luokalle jääminen on yleistä, ala-asteelta alkaen. Mun ihan normaalilla lukioluokalla Ranskassa ainakin neljä kolmestakymmenestä oli jäänyt luokalle jossain vaiheessa, saattoi olla pari muutakin – siitä ei tarvinnut tehdä mitään numeroa, koska se tosiaan on niin yleistä.

Mä en haluaisi, että Suomessa olisi samanlainen koulusysteemi ja asenne koulunkäyntiin kuin Ranskassa. Ei voisikaan olla, maat ja kulttuurit on yksinkertaisesti niin erilaisia. Musta Pisa-hypetyksen myötä suomalaisen koulujärjestelmän vienti ulkomaille on aika älytöntä: koulujärjestelmä jos mikä on ympäröivän kulttuurin tulos, ja meidän koulujärjestelmän taustalta löytyy Suomi ja suomalaisuus kokonaisuudessaan. Sieltä löytyy sekä luonnonolosuhteet jotka on pitäneet väestöpohjan pienenä ja köyhyydessään melkoisen tasa-arvoisena, luterilainen ajatus lukutaidosta kaikille, pienen kansakunnan nationalismi, vaivalla rakennettu kirjakieli ja yhtenäisyys, sisällissota ja sen jäljet, Ruotsista tulleet vaikutteet ja 60-luvun radikalismi. Samanlaista koulua ei voi rakentaa muualle. Ideoita siitä voi toki saada, ja miettiä, miten niitä onnistuneita juttuja voisi toteuttaa jossain toisessa koulujärjestelmässä (kuten vaikka Ranskassa oppimisvaikeuksien tukemista).

Mutta ehkä Suomeenkin voisi ottaa oppia muualta. Pienten lasten kasvatuksesta puhuttaessa korostetaan koko ajan, miten vanhemman tehtävä on auttaa lasta sietämään pettymyksiä, että lapsen on opittava, että kaikkea ei voi aina saada, ja elämässä on asioita, jotka ei vain ole kivoja. Koululaisista puhuttaessa tämä tuntuu välillä unohtuvan täysin. Totta kai koulussa pitää olla kivojakin juttuja ja sieltä pitää saada onnistumisen kokemuksia, mutta ei koulun pääasiallinen tehtävä voi olla tuottaa kivaa oppilaille.

Tämä kiva-hakuisuus on tietysti läsnä koko meidän kulttuurissa. Lasten pitäisi oppia sietämään pettymyksiä, mutta ollaanko me vanhemmat valmiita sietämään niitä? Ollaanko me valmiita näkemään vaivaa ja ponnistelemaan tylsienkin juttujen parissa jonkin kaukana (ehkä) siintävän päämäärän hyväksi. Kuka meistä viitsisi opiskella matematiikkaa kolme tuntia viikossa ihan vain siksi, että se kehittää meidän aivoja? Mä tunnistan ainakin itsestäni mukavuudenhalun yhdeksi pääasialliseksi motivaattoriksi kaikissa ratkaisuissa.

Tästä päästäänkin taas mun lempiaiheeseeni, hyve-etiikkaan. Olennaista ei siis ole se, mitä teet, vaan millainen ihminen olet. Tätä voi lähestyä vaikka tulevan muistokirjoituksen valossa. Haluanko, että musta kirjoitetaan, että Emilia oli erityisen mukavuudenhaluinen ihminen, joka onnistui keskittymään siihen, että hänellä oli kivaa elämässä? Vai haluaisinko, että mua kuvattaisiin ihmiseksi, joka tavoitteli tärkeänä pitämiään asioita sitkeästi ja määrätietoisesti? Hmmm.

No, vastapainona ranskalaisten tiukkapipoiseen suhtautumiseen koulunkäyntiin siellä elää sellainen iloinen kapinamieliala. Jotenkin samaan tapaan kuin laskiaisessa, karnevaalissa, joka on se väärän kuninkaan päivä. Koulua pitää käydä, se on tärkeää, sen ei ole tarkoitus olla erityisen kivaa – mutta aina välillä sille voi näyttää pitkää nenää. Kulttuuriantropologian opettajani varmaan syyttäisi mua siitä, että olen ”going native”, mutta tää asenne on jotenkin alkanut viehättää mua yhä enemmän. Niinpä meillä huomenna syysloman loppuessa taas tanssitaan France Gallen tahtiin ja irvistellään Kaarle Suurelle – ja seuraavana aamuna lähdetään reput selässä töihin.

*Laulun mukaan Kaarle Suuri siis olisi 800-luvulla keksinyt koulun, mikä ei toki pidä paikkaansa. Kaarle kyllä perusti oman koulun ja tuki luostarikouluja, mutta pelkästään Kaarlea eivät pienet frankitkaan voineet koulunkäynnistään syyttää.

Miltä tämä teistä kuulostaa? Olenko mä vaan viettänyt liikaa aikaa ranskalaisen koululaitoksen parissa? Pitääkö koulussa olla kivaa?

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hep! Tästä tuleekin mieleeni, mitä viestitin yhdelle opettajalle ja sanoin toiselle, kun meidän lahjakasta mutta haaveiluun taipuvaista lasta piti patistella tekemään käsialakoulua: ”Oli lapsi miten lahjakas hyvänsä, niin sellaista ammattia ei olekaan, missä ei joutuisi tekemään myös tylsiä ja tympeitä rutiiniluontoisia hommia.”

    Minusta yksi suomalaisen koulun ongelmista on siinä, että lahjakas lapsi ei oikein opi tekemään töitä oppimisensa eteen. Joku runojen ulkoaopettelu tai käsialakoulu on ihan hyvää harjoitusta tähän.

    • 1.1

      Emilia sanoo

      Toi on ihan totta, peruskoulusta pääsee peruslahjakas lapsi luistelemaan aika iisisti läpi. Vaikka koulussa olisi nykyään tarkoitus oppia juuri sitä oppimista, ei niinkään niitä tietoja.

  2. 2

    Päivi sanoo

    Omien lasteni kautta ranskalaiseen pedagogiikkaan tutustuneena sekä Ranskassa että Suomessa en ole vieläkään ymmärtänyt sitä, miksi sitä poesie’ta on opeteltava ulkoa. Mikä sen tavoite on? Lasten motivointia auttaisi, jos osaisi perustella tätä jotenkin. Olisi kiva kuulla, jos joku olisi tämän asian ymmärtänyt.

    • 2.1

      Emilia sanoo

      Mä en ole tästä ranskalaisten opettajien kanssa keskustellut, mutta henk.koht. mä näkisin, että siinä on useampiakin pointteja. Ensinnäkin ihan se aivojen ja muistin työskentely. Näin valtiotieteilijänä mä en osaa sanoa, onko ulkoaopettelu yhtään tehokasta muistin kehittämiseksi, mutta kyllä siinä aivot joutuu tekemään töitä, ja ihan tietyllä tavalla, jota ei muussa ajattelussa niin tarvita. Mutta olisi kiva löytää tästä jotain tutkimustietoa. Tähän liittyy myös se ikävien ja hankalien hommien tekemisen opettelu. Tai vähintään se, että oppimisen eteen pitää nähdä vaivaa.

      Toinen juttu on sitten se perinne. Runothan on yksi vanhimpia kirjallisuuden muotoja, ja ne on olleet pitkälti juuri lausuttuja ja ulkoa opeteltuja, kun ei ihmiset ole osanneet lukea. Suomessa ei niin kauheasti välitetä perinteistä (eikä aina kirjallisuudestakaan), mutta on musta siinä on puolensa, että ihmiset on tuhansia vuosia opetelleet runoja lausuakseen niitä toisilleen.

      Kolmas pointti on sitten esiintyminen ja esittäminen, runon lausuminenhan on suullinen esitys, se että saa sen tekstin välitettyä kuulijoille (Ranskassahan ei koulussakaan riitä että polottaa runonsa miten vain, vaan siinä pitää olla mietitty rytmitys jne.) Ja kyllä se myös avaa sen tekstin eri tavalla, jotta sen voi esittää, se pitää ymmärtää.

      Vau, tulipas pitkä lista. 🙂 Voi ehkä rivien välistä lukea, että mä tykkään lausunnasta. 😉 Mutta se on kyllä ankeaa, että Ranskassa eivät tosiaan juuri perustele pedagogisia valintoja, koska kyllä tosiaan lapsia on helpompi motivoida, jos ne ymmärtää, miksi tätä tehdään.

  3. 3

    vastarannankiiski sanoo

    Aikalailla tämä ”koulussa pitää olla kivaa” -aate tuntuu tulevan Amerikan ihmemaasta. Musta ”kouluun pitää mennä ja sillä sipuli” kuulostaa loogisemmalta. Eihän koulu mikään tenavakerho ole…

    Ei sillä, että sen koulunkäynnin pitäisi olla tervanjuontia, mutta mieleen tulee kyllä heti enkun ope, jonka tunneilla piti olla aina niin kivaa ja fun, mutta joilla ei käytännössä opittu mitään. Inhosin noita tunteja, vaikka enkusta pidinkin. Ja ei, en ollut pinko, mutta pidin mieluummin hauskaa koulun ulkopuolella kavereitten kanssa 😉

  4. 4

    sanoo

    Koulussa ei mun mielestä tarvitse olla erityisen kivaa, mutta ihan kamalaakaan siellä ei saisi olla. Itse oppiminen on oppimista eikä mitään loputonta leikkiä, kaikkien täytyy oppia myös sellaisia asioita jotka ei yhtään kiinnosta eikä inspiroi. Mutta sosiaalinen konteksti koulussa on se jonka toivoisin jokaisen lapsen ja nuoren kohdalla olevan edes jollain tavalla kiva ja iloinen asia. Itse kävin kouluni hyvällä mielellä pitkälti kavereiden vuoksi: sama se oliko matikan tehtävät tylsiä kun välitunneilla oli kivaa tekemistä tai juteltavaa. Ihan hyvin pärjäsin koulussa vaikka pääasia ei koskaan mulle ollut se opiskelu vaan sen ympärillä tapahtuva hengailu. Valtiotieteen maisteriksi asti tuli opiskeltua tällä asenteella 🙂 Mulle olisi siis tärkeää se, että koulussa katsottaisiin enemmän sen perään, että kaikilla olis kavereita eikä kukaan olisi selkeästi ulkopuolinen. Mutta se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.

    Ja samaa mieltä olen, ettei suomalaisia opetuskuvioita sellaisenaan kannata yrittää siirtää muualle. Ovat oman ympäristönsä luomat ja Suomenkin systeemissä on totisesti omat puutteensa. Eri maitten erilaisilla koulutusjärjestelyillä on toisistaan opittavaa suuntaan ja toiseen. Itse arvostan suomalaisissa kouluissa sitä, että niissä ei pyritä erityisesti kouluttamaan huippuoppilaita muiden kustannuksella vaan pyrkimys on pitää kaikki mukana menossa. Ne huipputapaukset pärjää kyllä vähemmälläkin hyysäämisellä mutta hitaammat sen sijaan ehkä ei.

    • 4.1

      Emilia sanoo

      Näinhän se on monesti töissäkin, että kaikki se työ ei ole niin hohdokasta, mutta jos on kivat työkaverit, niin kummasti jaksaa niitä tylsempiäkin juttuja. Mä en niin tarkkaan seuraa ranskalaista koulukeskustelua ja -kulttuuria, että osaisin sanoa, miten paljon siellä panostetaan ilmapiiriin, mutta jotain kertoo se, että kiusaamiselle ei oikein ole kunnon sanaa ranskaksi – sitä en ihan usko, että sana puuttuu koska ilmiö puuttuu, vaan kyse on varmaan enemmän siitä, että sen ”koulussa ei tarvitse olla kivaa” -asenteen kääntöpuolena on sitten myös se, että epäkohtiin ei tarvitse niin kauheasti puuttua.

  5. 5

    sanoo

    Mä en opettajana näe sitä ihan noin, että koulussa ajateltaisiin, että siellä pitää olla aina kivaa ja etteikö siellä nimenomaan tosi paljon toitotettaisi, että jokaikisen oppilaan pitää myös oppia tekemään niitä tympeitä asioita. Juuri viime viikolla mainitsin äidinkieltä vihanneille vitosille, että ei opetkaan aina tykkää opettaa kaikkea, mitä koulussa pitää opettaa – silti se tehdään. Kyllä mä jaksan edelleen väittää, että nykylasten (karkea yleistys) hieman laiska asenne oppimiseen tulee jostain aivan muualta kuin koulusta.

    Mulle on aina ollut tärkeää, että mun oppilaat viihtyy koulussa. Ja mun oppilaat on aina viihtyneet koulussa ja samalla vihanneet vaikka sitä äikkää – ei ne ole ollenkaan samoja asioita. Kouluviihtyminen nousee ennen kaikkea opettajan ja oppilaan välisestä vuorovaikutuksesta ja tietysti myös luokkahengestä. Mä olen aina yrittänyt panostaa näihin. Hyvinvoiva lapsi jaksaa paremmin myös vääntää niitä typeriä tehtäviä, jotka vaan on pakko tehdä. Mä en ottaisi Ranskasta välttämättä muuta kuin ton vanhempien asenteen koulunkäyntiin. 😉

    • 5.1

      Emilia sanoo

      En mäkään usko, että tämä on erityisesti opettajien viljelemä asenne (enkä ainkaan itse ole syyllistynyt moiseen 😉 ), mutta mä en oikein saa kiinni siitä, mistä se tulee. Jotenkin tästä koko meidän kulttuurista, joka ei erityisesti arvosta sellaista tylsää pakertamista

      Se on kyllä hyvä, jos pysyy erikseen suhde opettajaan ja opetettavaan aineeseen. Ala-asteella se ehkä onkin helpompaa, yläasteella aika usein sekä hyvässä että pahassa aine ja opettaja on yhtä ja samaa. Ei tee ruotsinopettajan hommasta kovin kiitollista. 😉

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *