Pääsiäispupun jäljillä

pääsiäinen suklaa

Tältähän se pääsiäinen näyttää.

Näin kaksikulttuurisena perheenä pitää aina miettiä, minkä kaavan mukaan juhlapyhät vietetään – ihan samahan se kyllä olisi, jos mies olisi vaikka Imatralta eikä Ranskasta, mun puolen juuret kun on tuolla Läns-Suamessa. Pääsiäinen on itse asiassa ranskalaisen kanssa helpompikin kuin imatralaisen kanssa, ei tarvitse esittää pitävänsä mämmin puolta, vaikka oikeasti kaikki tietää, että pasha voittaa 6-0.  Toki mies jaksaa hämmästyä joka vuosi sitä, että pitkäperjantaikin on pyhä (Ranskassa ei siis ole) ja toiveikkaana oli myös lähettämässä  mua lauantaina Alkoon viiniä hakemaan (onneksi perjantainen pullo oli vielä hengissä). Mutta lammasta syödään sielläkin niin kuin täälläkin, tosin meillä kyllä syödään muutenkin, mutta nyt osuu kerrankin lempiruoka tähän sesonkiin. Ja suklaamunia on tietysti.

Ranskassa palmusunnuntaina on ollut tapana viedä lehviä kirkkoon siunattavaksi, mutta suklaamunat ei vielä kuulu siihen kauppaan. Munat tulee kuvioihin vasta pääsiäispäivänä. Homma menee niin, että kiirastorstaina kirkon kellot vaikenee ja lähtee Roomaan. Pitkäperjantaina tai lankalauantaina kelloja ei perinteisesti soiteta jumalanpalveluksiin tai iltasoittona, vaan kellot lentää takaisin Roomasta vasta sunnuntaiaamuna, jolloin ne ylikulkumatkallaan heittelee suklaamunia lasten pihoille. Joo-o. Pistää miettimään, sano. Ja hei, mä en olisi kyllä moista pystynyt keksimään aprillipäivän vitsiksikään.

No, koska miehen perheessä ei olla erityisen katolisia, kerrotaan lapsille pohjois-ranskalaista tarinaa pääsiäispupusta, joka tuo lapsille suklaata. Yleensä se käy päiväunien aikaan, ja sitten herätessä jokainen kävelemään oppinut nappaa pikku ämpärinsä ja rynnistää etsimään. Sitten syödään suklaata niin että oksettaa. Tässä vaiheessa rupeaa kuulostamaan ihan tutulta.

Tänä vuonna esikoinen keksi ihan itse, että ”eihän mikään pupu voi niitä munia tuoda”. Selitin sille, että kerrotaan nyt pienille kuitenkin, että se on se pupu, eikä se sitten itsekään halunnut osallistua munien piilotukseen, vaan etsi mieluummin toisten kanssa. Sitten se totesi, että ”joulupukki on ihan oikeasti olemassa. Koska eihän kukaan voisi ostaa niitä lahjoja itse, pitäisi olla tosi rikas”. Vaimensin sisäisen kantilaiseni  ja ynähdin vain diplomaattisesti.

Meillä lapset ei ole virponeet, mä olen ollut vähän laiska järjestämään (ja sitä paitsi mun lapsuuden perheessä sitä paheksuttiin itäsuomalaisena hapatuksena). Mutta eiköhän nuo pian itse keksi, millaista rikkautta monikulttuurisuus heidän elämäänsä voikaan tarjota. Tuplasatsin pääsiäismunia, noin alkajaisiksi.

Virpoiko teidän lapset? Täälläpäin ongelmana on myös ovikoodit, pitäisi jotenkin diilata naapureiden kanssa ja mennä lasten mukaan näpyttelemään koodeja – kyllä on maailma mennyt monimutkaiseksi, sanon minä.

p.s. Mun piilevä mämmigeenini on yllättäen tullut lapsissa esiin: esikoinen halusi ostaa rasiallisen omilla rahoillaan, ja kaikki kolme söi sitä autuaina. Onneksi ei ollut ketään ulkkareita kylässä, niin ei tarvinnut vääntää vitsiä aiheesta, sen kuin popsittiin ne mämmit.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    Laura Sadinsalo sanoo

    Kaksikulttuurista täälläkin 🙂 Pohjois-pohjanmaalla on vielä se kokkokin 🙂 Emme päässeet sinne asti tänä vuonna ja naapurien kummeksuessa polteltiin kokkoa omalla pihalla.Tämä on tapa,jonka olen mielelläni ottanut omakseni. Meillä lapset kävi virpomassa palmusunnuntaina ja jos olisimme sinne Kalajoelle päässeet olisivat käyneet siellä lankalauantaina rullittelemassa 🙂 Munia syötiin siis paljon. Mämmiäkin on mätetty,mut loput taisi jäädä mulle…mmmm…mämmiä.

    • 1.1

      sanoo

      Ai kokot olinkin unohtanu – kyllä on monipuolista tämä pääsiäiskulttuuri.Ei muuten jouluna ole näin selkeää maantieteellistä jakoa erilaisissa tavoissa.

  2. 2

    EM sanoo

    Pakko tulla itse itäsuomalaisena sanomaan, että en oo hetkeen nauranu millekään niin kovasti kuin tuon ”itäsuomalaisen hapatuksen” aiheuttamalle mielikuvalle pohjalaisista mummoista paheksumassa kun lapset toivottaa toisille onnea ja terveyttä koko vuodeksi 😀

    • 2.1

      sanoo

      Juu ei ole naurun asia, aivan sopimatonta touhua. Täytyy kyllä sanoa, että lapsena mä vähän kadehdin niitä kavereita, joilla ei oltu ihan näin kulttuurisesti puhdasoppisia (tai joilla peräti oli juuret siellä idässä). Saa nähdä jos vaikka ryhdyn luopioksi tässä jonain vuonna, on ne niin söpöjä vitsojensa kanssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *