Ranskalainen juhannus, osa 2

alkupalat

Juhannusta on vietetty. Lähinnä pöydän ääressä. Kuvan alkupalat on kyllä viime viikkoisista kenraaliharjoituksista, sillä vaikka miehestä on vuosien myötä sukeutunut ihan pätevä kokki, niin ihan kylmiltään sekään ei lähtenyt tekemään 18 hengen juhlalounasta, vaan me koeajettiin se ensin kotona. Hyvin toimi.

Mä ajattelin laittaa tähän sellaisen kuvakollaasin juhannuksen vietosta, mutta ensinnäkään mä en tietenkään ole saanut kaikista oleellisista hetkistä kuvia, ja toisekseen, te varmaan voitte ihan mainiosti kuvitella, millaisia ne kuvat olisi: lapset lotraa rannassa, aurinko paistaa, lapset kelluu kumiveneessä, aurinko laskee, lapset lotraa porealtaassa (no joo, se oli vähän ekstraa), kuu loistaa lahden yllä, lapset katselee kalanpoikasia, aurinko paistaa, lapset uittaa jalkojaan vedessä. Mukavaahan tässä on, että mun ei tarvitse joka hetki osallistua tähän kaikkeen lotraamiseen, vaan sitä on valvomassa joukko isovanhempia, -tätejä, serkkuja, enoja ja mitä näitä nyt on.

Mä jäin juuri miettimään, että vaikka mulla on aina ollut aika pieni suku, niin mun lapsillani ei kyllä oikeastaan ole. Joulua vietettiin Ranskassa isän puolen suvun kanssa 18 hengen voimin ja nyt siis samankokoinen porukka mun puolen sukua viettää juhannusta ja kuusikymmpisiä. Ehkä se on erityisen hyvä silloin kun koettaa miettiä, kuuluko oikeastaan tänne, mäntyjen ja pomppulinnojen maahan, vai sinne, katedraalien ja viiniköynnösten maahan – on ehkä helpompi kuulua molempiin, kun molemmissa paikoissa on istunut siinä pöydän ympärille kerääntyneessä joukossa.

En tiedä. Kaksikulttuuristen lasten äitinä olemisessa juuri se on kummallista, että niillä on kokemus jostain, mitä mulla ei koskaan voi olla, enkä mä omasta kokemuksesta voi paljon auttaa niitä elämään sen kanssa. No, niinhän se on kaikessa vanhemmuudessa, ehkä tässä on helpompaakin se, että sen erilaisuuden huomaa niin selvästi.

Meidän loma joka tapauksessa vielä jatkuu, ja mulla on aikomus jatkaa taukoa koneelta (saa nähdän pitääkö aikomus) mutta muutaman varastoon kertyneen jutun mä ajattelin pistää tällä viikollakin tulemaan.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kivasti kirjoitit kahden kulttuurin tuomasta rikkaudesta. Itsekin iloitsen siitä oman lapsen puolesta ja yritämme mahdollisuuksien mukaan pitää molempia sukuja läheisesti mukana elämässä. Etelässä me ei tietysti päästä käymään kovin usein, mutta eipä me Suomessakaan jakseta reissailla sukulaisiin kovin usein. Onneksi on skype!

    Muuten, annoin sinulle blogissani tunnustuksen tässä kuluneella viikolla, mutta en silloin ehtinyt ilmoitella siitä saajille. Joten ilmoitan nyt! 🙂

    • 1.1

      sanoo

      Meilläkin ruvettiin kaksosten synnyttyä vihdoin käyttämään skypeä, ja se on kyllä mainio, kun pienetkin lapset tajuaa mistä on kyse (tai no, ei tajua, mutta näkee keitä siellä ruudussa on) ja ruudun ääreen mahtuu vaikka koko perhe samaan aikaan. Ranskastakin usein soittavat silloin kun sukua on enemmänkin koolla, mikä on kivaa, kun ei isotätien ja serkkujen kanssa tulisi välttämättä puhelimessa vaihdettua kuulumisia.

      Kiitos tunnustuksesta! Se oli näin juhannushumussa mennytkin ohi – ja nyt täytyy siis miettiä sen eteenpäin laittoa, kivaa.

  2. 2

    sanoo

    Vaikka meidän perhe on ”yksikulttuurinen”, ihan sama fiilis mulla on siitä, että mun lapsi kokee jotain niin erilaista kuin mitä itse olen lapsena kokenut, että tosi jännää vaan seurata että mitä se on. Meidän perheen arvot, elämäntavat ja suunnitelmat elämälle on niin erilaisia monin kohdin kun minun tai miehen lapsuudenkodeissa. Mut sit just tajus että niinhän se aina on, ja on ollut.

    • 2.1

      sanoo

      Joo, mä olen miettinyt, että onko joskus, ehkä pari sataa vuotta sitten, ollut se tilanne, että muutokset tapahtui niin hitaasti, että sukupolvien elämät muistutti toisiaan – koska nykyäänhän ei tosiaan niin ole, missään perheessä. Ja varsinkin jos tekee tietoisestikin erilaisia ratkaisuja kuin omassa lapsuusperheessä.

  3. 3

    bleue sanoo

    Ja sitten kun sitä itsekin tekee omat tavat ja kultuurinsa…
    Mutta näyttipäs alkupala Herkulle!

  4. 4

    sanoo

    Heräsin myös tähän, kun katseltiin miehen perhekuvia. Hienoja tätejä 20-luvulta, paljon hippejä, hyviä bileitä. Tajusin että nämähän on mun lapsen sukulaisia. Jännittävää!

    • 4.1

      sanoo

      Joo, ja tämänhän tajuaa vasta kun on jo liian myöhäistä. Sitähän pitäisi viimeistään toislla treffeillä kaivaa ne perhealbumit esiin, jotta voisi tehdä valintansa riittävin tiedoin varustettuna. Mutta jännittävämpäähän se tietysti on näin jälkikäteen. 😉

Trackbacks

  1. […] Jos tilanne olisi toisin päin, me asuttaisiin Ranskassa, niin mulle olisi tosi tosi tärkeää tulla mahdollisimman usein Suomeen, jotta lapsille syntyisi muistoja ja elävä side tänne, jotta ne tuntisi olevansa kotonaan molemmissa paikoissa. Vaikka en tiedä, onko se oikeastaan mahdollistakaan, onko lopputulos se, että ne tuntee sitten itsensä ulkopuolisiksi kaikkialla? Yksikulttuurisena vanhempana kaksikulttuuristen lasten kasvattaminen on kyllä välillä vaikeaa (kuten mä taisin jo suomalaista juhannusta vietettäessä todeta). […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *