Rakkaalla äidillä on monta nimeä

äiti tuu ikkunaan”Emila! Emila!” Lastenhuoneesta kuuluu vaativa huuto. ”Saako jo herätä?”

Meidän lapset siis kutsuu mua etunimeltä (joskaan nuorimmaiset ei vielä selviä viimeisestä tavuta ihan oikein). Mutta mulla on ollut myös aika monta muuta nimeä.

Mä itse kutsuin (ja kutsun edelleen) vanhempiani lempinimillä parivuotiaasta, samoin isoäitejäni mä kutsuin etunimillä. Kavereiden äidit oli kaikki Äitejä, ja ”Äiti tuu ikkunaan” -huutoon piti aina lisätä se ”täällä huutaa…” (vaikka meitä olisi ollut koko kööri avittamassa, kun kuudetta kerrosta ylemmäs ei huuto meinannut kuulua. Me asuttiin ykkösessä ja mun ei tarvinnut huutaa, joten siinä ei etunimen käytöstä ollut hyötyä.)

Esikoista odottaessa mä ajattelinkin, että mulle luontevinta olisi, että lapsi kutsuisi mua etunimellä, niin kuin nyt muutkin ihmiset. ”Äiti on tässä, odota niin äiti antaa, tulepa tänne äidin luo” -puhe tuntui musta tosi vieraalta, ja mä puhuin vauvalle itsestäni ensimmäisessä persoonassa, niin kuin nyt muillekin ihmisille. Niinpä esikoisen ensimmäinen sana ei suinkaan ollut äiti, vaan meidän koiran nimi, Önne.

Maman

Me oltiin isäkuukausi Ranskassa esikoisen ollessa puolitoistavuotias, ja miehen lisäksi siellä kaikki muutkin kutsui mua lapselle puhuessaan nimellä Maman. Lapsi itse puhui noin viisi sanaa, mutta loman aikana niitä tuli lisää, ja yksi oli Maman. Se kuulosti oikeastaan aika kivalta, ja niinpä mä otin sen itsekin käyttöön. Taaperotapaamisissa en sekoittunut muihin äiti-kutsuihin, kun olin Maman.

Äiti

Parivuotiaana lapsi kuitenkin sitten hoksasi, että mä olenkin Äiti, ja rupesi käyttämään sitä nimitystä. Mä totesin, että sekin kuulosti oikeastaan aika kivalta, kyllähän mä olen sen äiti. Niinpä kun kaksoset syntyi, mä esittelin itseni niille äitinä, ja käytin jo ihan sujuvasti kolmatta persoonaa itsestäni puhuessani: ”Odota kulta ihan hetki, äiti on tässä, äiti vaan nostaa tän veljen tästä pöydältä ensin pois.”

Äiti-Maman

Mies tietenkin sanoi lapsille edelleen Maman mua tarkoittaessaan. Fiksut lapset rupesikin aika nopeasti käyttämään nimitystä Äiti-Maman, noin niin kuin varmuuden vuoksi, ei ainakaan jää kenellekään epäselväksi, kenestä puhutaan.

Emilia

Mä oletin, että esikoisen mennessä ranskalaiseen kouluun Äiti ehkä vaihtuisi taas ranskalaiseen muotoon Maman. No näin ei käynyt, vaan 3-vuotiaana lapsi rupesi kutsumaan mua etunimeltä ihan oma-aloitteisesti. Eikä siihen vaikuttanut sekään, miten mä höpötin äidistä vauvoille, eikä niiden Äiti-Maman -huudot. Ja koska nuorimmaiset tietenkin ottaa kaikessa mallia esikoisesta, niin aika pian niiltäkin rupesi kuulumaan erilaisia versioita Emiliasta. Vielä joskus Äiti lipsahtaa pienten puheeseen, mutta aika harvoin enää.

Musta se tuntuu ihan mukavalta. Oikeastaan vain silloin, kun läsnä on tuntemattomia ihmisiä, mä tulen ajatelleeksi, että kuulostaa ihan siltä kuin mä olisin lapsille jotain muuta kuin äiti; hoitaja, täti tai vaikka äitipuoli. Mutta ei nimi äitiä pahenna, ja Emiliahan mä olen, ja se että lapset kutsuu mua etunimeltä on meidän juttu.

Millä nimellä lapset kutsuu sua, oletko Äiti vai onko teillä joku lempinimi käytössä?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Jännää! Lapsuuden harrastuksessa oli eräs poika jonka isä oli meidän huoltajana ja musta oli tosi outoa kun poikakin kutsui isäänsä etunimeltä, ihan kuten me muutkin joukkuelaiset. 😀 Enkä vieläkään oikein osais kuvitella kuulevani oman lapsen suusta muuta kuin äiti tai Mama, se kuulostaa musta jotenkin tosi etäiseltä. Mutta mikä on toiselle outoa on toiselle ihan normaalia, tässäkin asiassa huomaa että onpas kiva kun ihmiset ovat erilaisia niin löytyy aiheita keskusteluunkin. 🙂

    • 1.1

      sanoo

      Mä huomaan kanssa, että lapsen kaverit ei aina ymmärrä, kenestä ne puhuu, kun ne kutsuu mua etunimellä – sama juttu oli tietysti itsellä lapsena.

  2. 2

    sanoo

    Ipana kutsuu mua äidiks, mut välillä varsinkien pyytäessään jotain kutsuu mua mamaks. Tulee varmaan siitä kun on pienestä asti yritetty syöttää sille englantia ja kun on katsonut englanninkielisiä lastenohjelmia.

  3. 3

    Laura sanoo

    Ihanasti näkyy elämän kulku sun kertomuksessa 🙂 Meillä molemmat kutsuu mua äidiksi. Itse muistan,että väsyneenä kutsuin äitiä nimityksellä äidi…Se oli se vinkuvalla intonaatiolla tuleva versio. Mun vanhempi kutsuu mua väsyneenä tai hellyyden kaipuun keskellä näin ”Äijää..” Etunimillä harvoin,mutta sekin on kyllä kokeiltu. Enemmän kyllä isää kutsuttaessa,minkä luulen lapsen oppineen minulta.Minähän en huutele isää vaan käytän etunimeä. Minua taas ei usein huudella. Olen ilmeisesti aina paikalla.

    • 3.1

      sanoo

      Meilläkin nuoremmat rupesi isästään käyttämään ensimmäisenä etunimeä, vaikka mä olen niille aina sanonut Papa – mutta tosiaan miestä huhuillessa käytän kyllä itse sen etunimeä, ja ilmeisesti sitten tulee huhuiltua usein. 🙂

  4. 4

    sanoo

    Mä ajattelin automaattisesti, että musta tulee äiti. Poika kuitenkin alkoi itse kutsumaan mua mammaksi, ei hajuakaan mistä se sen keksi. Ollaan kyllä kaksikielinen perhe, mutta ruotsi ei ole se toinen kieli vaan englanti. Joten meillä poika ja mies puhuu mammasta kun on musta juttua. Mä olen itse jymähtänyt tohon äitiin. Enkä edes mitenkään protestina, en vaan osaa itse itseäni mammaksi puhutella. Ja kyllä, mä yhä höpötän myös tolle viis veelle että äiti sitä ja äiti tätä, se vaan jotenkin kumpuaa tuolta jostain sisältä. Koskakohan sitä alkaa kutsumaan itseään taas minänä… (Mä joskus ihan tietoisesti yritän mutta en ymmärrä miks se tuntuu oudolle…) Mutta me mun sisarusten kanssa ollaan aina kutsuttu meidän isää etunimellä. Äiti on taas äiti vieläkin.

    • 4.1

      sanoo

      Tää on kyllä hämmentävää, mistä ne keksii näitä nimityksiä. Mustakin oli vähän hankalaa kääntää taas siitä äiti-puheesta ensimmäiseen persoonaan, kun olin kerran päässyt siihen pienten kanssa sisälle. Varsinkin ihan pienille puhuessa ”mä” kuulostaa jotenkin liian asialliselta.

    • 4.2

      Kaislakerttu sanoo

      Tiedän monta perhettä joissa äiti on Äiti ja isä on Pertti/Mikko/Jari… Isä paljon töissä vai kutsutaanko koti-isääkin näin?

  5. 5

    sanoo

    Mä oon äiti tai Meri. Joskus myös ”kultaseni”. Meillä käytetään hellittelysanoja paljon :). Mut mun 2-vuotiaalle kummipojalle mä oon peppuli-äiti. Se on mulle sanana täys mysteeri… mut otan sen kuitenkin arvonimenä.

  6. 6

    sanoo

    Mä oon äiti. Joskus lapset käyttävät etunimeä, useammin isästään kuin minusta, ja lähinnä sillon jos on jotain oikein painavaa asiaa. Esikoinen on käynyt venäjänkielen kerhossa, ja alkanut kutsua minua välillä mamaksi (ilmeisesti venäjäksi äiti). Pidän siitä, se on jotenkin lempeä sana, ja saa minut tuntemaan itsenikin välillä vähän lempeämmäksi.

    • 6.1

      sanoo

      Meillä pienet sanoo vielä äiti, silloin kun ne on jotenkin erityisen pieniä, yöllä tai jos vauvattaa, eli kyllä etunimi on niille selvästi sellainen isojen nimitys. Mustakin Maman oli sellainen lempeä äiti. 🙂

  7. 7

    sanoo

    Mun serkku on kutsunut vanhempiaan kanssa aina nimeltä ja se on ollut niiden perheessä tosi luontevaa. Ja jos se tuntuu itsestä ja lapsista luontevalta, niin mahtavaa 🙂 Mä en tiedä miksi mulle on jotenkin tärkeää olla äiti ja tulla kutsutuksi äidiksi. Ehkä se liittyy siihen, että itekin välillä ’herkuttelen’ sanomalla omaa äitiäni äidiksi, se on sellanen erityinen, hellä, rakas puhuttelunimi (normaalisti se on siis esim. mutsi, en osaisi nimellä kutsua). Lisäksi itse äitiydyttyäni oon alkanut ymmärtää miksi mun isä ei halua että kutsun sitä etunimellä (se tulis mulle jotenkin luontevimmin), vaan ’isi’ tai ’isä’. Jänniä tämmöset fiksaatiot.

    • 7.1

      sanoo

      No mä huomasin myös silloin kun esikoinen rupesi kutsumaan mua äidiksi, että sehän tuntuu tosi ihanalta – mutta jos se nyt ei jotenkin lasten pirtaan sovi, niin ei sitten. Mä en itse muista aikaa, jolloin kutsuin omaa äitiäni äidiksi, mutta mä annoin sille lempinimen, joka on tietysti sittemmin periytynyt myös mun pikkuveljen ja nyt meidän lasten käyttöön. Mutta siis erityinen silti.

  8. 8

    sanoo

    Mun oli tarkoitus olla ihan ”äiti” mutta esikoinen alkoikin itse kutsua mua mammaksi. Hyvin luonnollista sinänsä kun mamma on italiaksi äiti, lasten isä on italialainen ja perheen yksi kieli italia. Aika nopeasti aloin sitten kutsua itseänikin lapselle äidin sijaan mammaksi. Aina kun ollaan Suomessa mamma-kutsumanimen rinnalle nousee lasten suissa myös äiti. Ja aika usein tätä nykyä keskimmäinen itse asiassa kutsuu mua ”mommyksi”, se on kai tarttunut puolestaan koulusta. Että kyllä näitä nimiä riittää. Hassua kyllä mun omiin korviin kuulostaa ”äiti” tätä nykyä oudoimmalta. Jotenkin olen kai tottunut noihin pehmeämpiin m-painotteisiin nimiin!

    Itse kutsuin lapsuudessa vanhempiani etunimeltä mutta vaihdoin äitiin ja isään siinä vaiheessa kun tajusin, että se oli normi. Halusin olla niin kuin muutkin, tai jotain sinnepäin 🙂

    • 8.1

      sanoo

      Tää on kyllä jännää, miten nää nimet voi vaihdella tilanteen mukaan, sitähän luulisi, että se on vähän niin kuin erisnimi, mutta ehkä lapselle kyse onkin enemmän sitä roolia tarkoittavasta sanasta.

  9. 9

    sanoo

    Mä olen ihan äiti (äänenpainosta riippuen sellainen raivokas ÄÄÄÄRRRHGHTI tai sitten ääti) mutta kutsuin lapsena omia vanhempiani etunimillä, ja aika usein multa kysyttiin onko mut adoptoitu kun en sano niitä äidiksi ja isäksi. 😀 Aloin kutsua vasta aikuisena äidiksi ja isäksi, ehkä eritelläkseni meidän suhdetta varmuuden vuoksi myös ulkopuolisille (varsinkin vanhempien eron jälkeen, kun olin 15, ja joku mun äitini tuttu näki mut isäni kanssa kaupungilla ja soitti mun mutsille järkyttyneenä että isäni on ottanut jonkun säädyttömän nuoren rakastajattaren jota halaili julkisesti…).

    • 9.1

      sanoo

      ”ÄÄÄÄRRRHGHTI” 😀 – tää on just se, minkä kuuleminen äidin sydäntä erityisesti lämmittää.

      Mäkin uudemmille tutuille sanon ”mun äiti” tai ”mun isä”, koska muutenhan ei tosiaan tiedä, kenestä mä oikein puhun.

  10. 10

    Vilijonkka sanoo

    Mua kutsutaan äidiksi, mutta jossain vaiheessa lapset päättivät alkaa kutsua etunimeltä. Mun mielestä se tuntui jotenkin tosi kummalliselta, vaikka en osaa selittää miksi, ja sanoinkin lapsille, että oon mieluummin äiti. Vaikka eihän se nimitys oikeasti vaikuta siihen, olenko jonkun äiti vai en. Eikä mua esim. yhtään haittaa, että mulla on eri sukunimi kuin muulla perheellä, vaikka siitä on joskus ollut käytännön haittaakin, esim. joskus laivalippuja hankkiessa minut oli laitettu eri hyttiin kuin muu perhe (meitä siis oli isompi porukka matkalla). Ei silti ruvennut itseä epäilyttämään kuulunko perheeseeni vai en. Mutta jostain syystä se etunimellä kutsuminen tuntui siltä kuin oisin ollut joku satunnainen ohikulkija. Omaa äitiäni en silti enää yleensä sano äidiksi, vaan joskus etunimellä tai yleensä nykyään sanon mummoksi. Mistähän sekin sitten kertoo? Todistettavasti hänkään ei ole mikään satunnainen ohikulkija.

    • 10.1

      sanoo

      Nää on kyllä ihan tunnejuttuja. Kyllä mustakin on erityisen liikuttavaa kuulla että ”sinä olet minun ihan paras äitini” – tosin tämä muotoiluhan antaa ymmärtää, että äitejä olisi useampia joista valita, mutta nostaa tietysti mun arvoa entisestään, kun olen kuitenkin se ihan paras. 😉

  11. 11

    pilami sanoo

    Mä olen lapsille äiti eikä lapset ole varmaan koskaan kutsuneet mua etunimelläni toisin kuin isäänsä. Ilmeisesti mäkin tosiaan huhuilen miestä etunimellä useammin kuin hän minua. Mulla on myös kolmitavuinen nimi, ehkä se on myös vähän sitten haastavampi kuin miehen kaksitavuinen. Mä kuulun myös siihen osastoon, josta olisi tosi outoa jos lapset käyttäisivät musta etunimeäni. Eikä mies tykkää jos lapset käyttävät sitä oikeaa etunimeä – se menee aina vähän kausittain. Ja munkin mielestä oli tosi outoa, kun lapsi lentokentällä etsii isäänsä ja huutaa sitä etunimellään. Tuli fiilis, että tässä on tosiaan äiti ja äidin uusi miesystävä matkustamassa. 😉

    Mutta sen olen jo nuoruudessani päättänyt, että en todellakaan rupea käyttämään miehestäni nimitystä ”isä” sitten jos joskus on jonkun miehen kanssa perhettä tullut perustettua. Kun mun mielestä on tosi omituista miten aikuiset ihmiset käyttävät toisistaan jatkuvasti nimityksiä isä ja äiti, vaikka eivät puhuisi toisistaan lapsilleen. Tiedän, että joillain lukee kännykässäkin aviovaimon kohdalla nimitys ”äiti”. Ei oo kyllä mun juttu tämä.

    Meillä on perheen sisällä tosi paljon lempi- ja hellittelynimiä käytössä. Lapset niitä sitten omaksuvat äiti- ja isä-nimitysten oheen: ”äiti-murmeliini” ja ”äiti-prinsessa”. 😀 Mä olen itse sellainen lempinimigeneraattori, että lapsillekin on vaikka mitä hellittelymuotoja väännetty niiden etunimistä.

    • 11.1

      sanoo

      Mä olen tässä viime päivinä ollut äiti-mato, että ei se äiti ole vielä täysin kadonnut meilläkään. 😀 Mutta nimien hankaluus ei ole vaikuttanut, Emilia on siis vain lyhennetty 3-tavuiseksi, ja miehen etunimestä (joka on mustakin älyttömän hankala lausua) tulee suunnilleen puolet äänteistä.

  12. 12

    Vellamo sanoo

    Lapseni sanovat minua äidiksi ja isäänsä isäksi, paitsi silloin, kun yrittävät huvikseen komentaa isäänsä tekemään jotain, jolloin käyttävät hänestä etunimeä ja kuulen hyvin selvästi omat äänenpainoni… Onneksi nämä tilanteet ovat lähtökohtaisesti vitsikkäitä, muuten voisi vähän ahdistaa. 😉

    Saako sinulle muuten esittää ehdotusta toivepostauksesta? Minun on pitänyt kysellä jo aiemmin, oletko lukenut uudehkoja lapset ja ranskalainen ruokakulttuuri -opuksia, siis Druckermanin Kuinka kasvattaa bebe ja Le Billonin Miksi rankalaiset lapset syövät ihan kaikkea? Jos olet, kiinnostaisi kuulla, mitä mieltä olet niissä esitetyistä ajatuksista. Itselläni ei ole lapsiperheellisiä Ranska-yhteyksiä, ja olisin kovasti utelias tietämään, onko ranskalainen ruokakulttuuri kokemustesi mukaan sellainen kuin noissa kirjoissa esitetään. Itse sain joitain ahaa-elämyksiä Le Billonin kirjasta, ja muutenkin se oli minusta aika hyvä (paitsi höppänän nimen osalta) – pitäisi vain jotenkin saada omat nelivuotiaat, satunnaisesti nirsot ja useahkosti huonosti pöydässä käyttäytyvät kaksoset tajuamaan jutun juju…

    • 12.1

      sanoo

      Ihanaa, toivepostaus! Mä juuri lainasin (vihdoin) ton Druckermanin kirjastosta, ja siitä on siis tulossa postaus, kunhan sen kerkeän lukemaan – ja kyllä tuo Le Billonkin on lukulistalla. Hetki tässä saattaa taas vierähtää, mutta tulossa kyllä.

  13. 13

    sanoo

    Tää onkin mielenkinntoinen aihe! Muistan vieläkin, kuinka kummissani olin itse ala-asteikäisenä, kun ensi kertaa kuulin erään kaverin kutsuvan omia vanhempiaan etunimillä. Mulle ei ollut tullut mieleenkään kutsua omiani miksikään muuksi kuin äidiksi ja isiksi, ja olinkin tovin aikaa ymmälläni, että onkohan tuo nainen kaverini äiti vai ei. 😀 Aikuistuttuani pohdin ihan tietoisesti, voinko vielä kutsua vanhempiani äidiksi ja isiksi ja varsinkin jälkimmäisen lapsekas muoto häiritsi hieman nuorta aikuista. ;D Mutta en osannut muuttaa tapaani. Vasta nyt omien lasten myötä olen alkanut kutsua heitä mummuksi ja ukiksi, usein myös silloin kun lapset eivät ole paikalla.

    Mä olen meidän perheessä äiti. Itse alkuun olisin halunnut olla äiskä, en oikein edes tiedä miksi. Kai se olisi ollut mielestäni jotenkin rennompaa? Nyt olen äiti ja puhun lapsille itsestäni kolmannessa persoonassa – tapa joka alkuun tuntui pikkuvauvojen kanssa luontevalta, mutta nykyään alkaa jo tökkimään. Yritänkin välillä tsempata puhumaan heillekin ihan tavallisesti minä-muodossa, mutta aika kankeasti se taipuu. Hassua. 😀

    Isänsä on yleensä lasten suussa iskä tai pienemmällä vielä ikkä, kun ei tuo s-äänne vielä oikein luonnistu. Suloista! Tosin viime aikoina isompi on alkanut puhumaan muodossa isä, tyyliin ”minä haluan isän tähän viereen” ja se kuulostaa mun korvaani jotenkin tosi viralliselta. Itsehän olen isitellyt omaa isääni aivan viime vuosiin asti, kuten yllä jo mainitsinkin.

    Omat etunimemme olemme lapsille opettamalla opettaneet (tai noh, vasta isompi ne osaa – jos muistaa), koska emme Miehen kanssa keskenämme kutsu toisiamme etunimillä – paitsi jos olemme riidoissa tai vihaisia. 😉 Sen sijaan minä olen hänelle kultsi ja hän on minulle kultsi, myös silloin kun toinen ei ole paikalla vaan vaikkapa jos selitän kaverilleni tai sukulaisille tekemisiämme. ”Minä ja kultsi käytiin eilen kaksin kaupassa, ilman lapsia!” Tästä oppineena Esikoinenkin osaa jo sanoa ”kulsti” ja sekös vasta suloista onkin! 😀 Myös muutamat sukulaiset nimittävät lapsiamme pikkukultseiksi tai minikultseiksi keskinäisten lempinimiemme vuoksi. Mielestäni varsin kuvaavaa!

    • 13.1

      sanoo

      Kultsien perhe, aika somaa. 🙂 Mäkin usein puhuttelen miestä lempinimillä (kun se sen nimi on niin hankala 😉 ), mutta ne ei ole tarttuneet lasten käyttöön. Toinen nuorimmaisista jossain vaiheessa koetti puhutella miestä isiksi, kai se oli sen koulussa kuullut ja tykännyt, mutta miehelle ei kelvannut (eikä esikoiselle, se huomautti loukkaantuneena joka kerta, että ”ei se ole mikään isi, se puhuu ranskaa”).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *